Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan
yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa,
omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia
uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa
rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan
suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan
välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan
sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni
joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen
suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman
herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi
kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa,
kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla,
että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että
maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat
varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin
koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.
Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla
aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin _Aadolf Iivari
Arvidsson_ (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä
nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä _Åbo
Morgonblad_ (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se
oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan
itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä
olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden
että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen
epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa
maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä,
ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä
Suomen historian tutkimuksissa.
Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen
pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei
voinut sitä tukahuttaa -- se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien
olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa
työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä
tutkittiin tieteellisesti, sitä _puhdistettiin_ siihen aikain kuluessa
tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden
kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin
harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt
ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.
_Kustaa Renvall_ (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein
Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen
tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan
venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan
_suomalaista sanakirjaa_. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat
on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin
tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras
apukeino suomenkieltä oppiville. -- Paitsi muuta kirjoitti Renvall
vielä ruotsiksi _Suomen kieliopin_ länsi-Suomen murteen mukaan (1840).
_Reinhold von Becker_ (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen
kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea
ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin
omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi _Suomen kieliopin_, parhaan, mitä
siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin
itämurteenkin omituisuudet. -- Kielitaitoansa käytti Becker virallisten
asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös
sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden
ajan _Turun viikkosanomia_ hyvällä suomenkielellä sekä niin
miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi
ulkomaillekin.
Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä.
Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen
yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat
itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella
vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen,
mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja
lausetavoilla.
_Antti Juhana Sjögren_ (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten
kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse
pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten
tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (_Liivin kielioppi ja
sanakirja_), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten
ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.
_Jaakko Juteini_ (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri
Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä
pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja
suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli
virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan
tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin
tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa
aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia
ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon
puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun
"Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi.
Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä
suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.
_Kaarle Aksel Gottlund_ (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut
1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena
Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän
hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita.
Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä
Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna
niiden surkeasta ja sorretusta tilasta -- niillä kun ei ollut
jumalanpalvetustakaan omalla kielellä -- puuhasi hän heille parannusta,
hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin
silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi
Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä _Pieniä
runoja Suomen pojille ratoksi_ (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen
painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli
_Otava_, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli
aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen
Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia
kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834
jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi
yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia
teoksia (_"Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo_", käännöksiä
ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin
tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että
ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian
suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin
olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon
murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä
uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja
muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen
maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in,
Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus
puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.
_Sakari Topelius_, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli
innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa
nimellä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_
(1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin
löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.
_Kaarle Helenius_, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut
suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817
arkkipiispa _Jaakko Tengström'in_ (k. 1832) johdolla Suomalaisen
virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin
suuren joukon _virsiä_, jotka painettiin mainitun komitean
virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.
_Jaakko Fredrik Lagervall_, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut
suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla
runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä
_Ruunulinna_. --
_Abraham Poppius_, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut
koko joukon sieviä runoja. -- _Kallio eli Samuli Kustaa Bergh_
(hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli
etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki
erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin").
_Klaus Juhana Kemell_, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava
suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas
Kempiläisen kuuluisan kirjan "_Kristuksen seuraamisesta_".
Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä.
Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä
Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa
ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.
Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö,
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Kirjallisuutemme
kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista
sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat
muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831
Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme
mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä
sellaisia, kuin _Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg_,
mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_
(k. 1867), historiantutkija _Mattias Akiander_ (k. 1871), mainio
lainoppinut _Juhana Jaakko Nordström_ (k. Ruotsin valtioarkiston
hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä
kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä
laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme
haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia,
sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m.
Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta
1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja _Suomi_, jossa on
julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen
alalta.