Suomalaisten pakanuuden aika.
Tuo oli laulaja ikuinen,
Virren porras polvuhinen,
Tuop' on vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemminkäinen --
Pakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet
kirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään
kirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai
tunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla
miehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä
senlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan
muistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko
kansanrunoutta. _Kalevalan_ ihanat kertomarunot, _Kantelettaren_
vienonsuruiset laulurunot, _loitsurunojen_ mahtava paljous, viisautta
ja terävyyttä ilmaisevat _sananlaskut ja arvoitukset_ -- kaikki nämä
ovat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja
säilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme
myöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.
Katholisuuden aikakausi (1157-1542).
Vuonna 1157 j.Kr.s. tehtiin Ruotsista ensimmäinen ristiretki Suomeen.
Maamme lounais-osa sen kautta saatettiin Ruotsin yhteyteen ja
kristinoppia tunnustamaan. Sittemmin saatettiin uusien ristiretkien
kautta Hämäläiset (1249) ja suuri osa Karjalaisistakin (1293) Ruotsin
alamaisiksi ja katholisen kirkon yhteyteen.
Lähes neljäsataa vuotta vallitsi katholinen kirkko maassamme. Niin
Suomessa kuin muissakin katholisissa maissa oli hengellinen sääty sinä
aikana melkein yksinomaisesti kirjallisen sivistyksen edustajana ja
kannattajana; muissa kansanluokissa ei kirjoitustaito eikä
kirjallisuuden viljeleminen vielä olleet sanottavasti perehtyneet.
Mutta kirkon ja pappein kielenä oli latinankieli. Mitä siis
katholisuuden ajalla kirjoitettiin, se kirjoitettiin enimmäkseen
latinan kielellä: ainoastaan harvoissa maissa kansojen omat kielet
silloin tulivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Eikä silloin vielä
saattanut latinankielistäkään kirjallisuutta suuressa määrässä
ilmestyä, koska kirjapainotaito, joka teki kirjain ilmestymisen
helpommaksi ja niiden hinnat huokeammiksi, keksittiin vasta v. 1440.
[Sen keksijä oli saksalainen Juhana Gutenberg.] Mitä erityisesti
Suomeen tulee, olivat kirjallisuuden ilmaantumisen ehdot täällä vielä
pienemmät kuin muualla. Korkeampia kouluja ei vielä maassamme löytynyt.
Niiden harvain, jotka korkeampaa oppia halusivat, täytyi käydä sitä
ulkomaiden yliopistoista etsimässä. Yleinen sivistys oli siis täällä
heikompi kuin muualla. Senpä tähden katholisuuden aika ei voinutkaan
synnyttää maassamme mitään mainittavaa latinankielistä, vielä vähemmin
suomenkielistä kirjallisuutta. Joku lyhyt Suomen piispain aikakirja
sekä muutamat latinankieliset virret ja koululaulut -- siinä melkein
kaikki tämän aikakauden kirjalliset tuotteet.
Suomalainen kansanrunous tällä ajalla sitävastoin yhä kajahteli
eloisana ja virkeänä. Tosin vanhat pakanuudenaikuiset runot
arvattavastikin alkoivat hävitä niiltä tienoilta, missä kristinusko ja
sen mukana kulkeva uusi länsimainen sivistys ennättivät syvemmälle
juurtua. Mutta niiden sijalle syntyi koko joukko uusia rupoja,
varsinkin Länsi-Suomessa. Sellaisia ovat Kantelettaressa tavattavat
_legendat_ eli pyhimystarut (esim. "Piispa Henrikin surma") ja
_balladit_ eli lyhyet kertomarunot, joiden joukosta on muistettava
eritenkin ihana runo "_Elinan surma_", jossa elävästi ja liikuttavasti,
melkein näytelmärunon tapaan, kerrotaan, kuinka Laukon herra Klaus
Kurki luulevaisuudesta poltti puolisonsa ja lapsensa (arvellaan
tapahtuneen vuosien 1470 ja 1480 välillä).
Uskonpuhdistuksen aika (1542-1640).
"Kyllä se kuulee Suomen kielen,
Joka ymmärtää kaikkein mielen."
Pyhän Raamatun perustuksella nousi _Martti Luther_ Saksanmaalla
vastustamaan katholisen kirkon monia harhaoppeja ja väärinkaytöksiä.
Hänen voimallisen vaikutuksensa kautta syntyi suuri kirkollinen
parannus, n.s. _uskonpuhdistus_. Monet maat ja kansat kerrassaan
luopuivat katholisesta kirkosta ja omistivat itselleen Luther'in
puhdistaman opin. Varsinkin tapahtui näin pohjois-Saksassa. Sieltä
puhdistettu oppi pian levisi pohjoismaihinkin. Ruotsin silloinen
kuningas Kustaa Waasa (hallitsi vuosina 1523-1560) salli sitä
valtakunnassaan saarnata. Tuota pikaa katkaistiin yhteys katholisen
kirkon kanssa, ja sekä Ruotsi että Suomi muuttuivat lutherilaisiksi
maiksi.
Monen muun hyvän ohessa seurasi tästä uskonpuhdistuksesta kaikkialla
sekin, että kansojen omat kielet joutuivat kirjallisen viljelyksen
alaisiksi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajain ensimmäisiä
periaatteita oli se, että kansan tulisi saada kuulla ja lukea Jumalan
sanaa omalla kielellänsä. Kaikkialla, missä puhdistettu oppi
vastaanotettiin, ryhdyttiin sitä vakaannuttamaan lukutaidon opetuksella
ja toimittamalla Raamattu ynnä muita hengellisiä kirjoja kansan
luettavaksi.
Näin synnytti uskonpuhdistus Suomessakin ensimmäisen suomenkielisen
kirjallisuuden. Ensimmäinen mies, joka kieltämme kirjallisesti käytti,
tullen siten "suomalaisen kirjallisuuden isäksi", oli _Mikael Agrikola_.
Mikael Agrikola oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä,
syntynyt noin vuonna 1508. Käytyään koulua Viipurissa ja Turussa pääsi
hän Suomen silloisen piispan _Martti Skytten_ kirjuriksi. Tämä lähetti
hänet muutamien muiden nuorten miesten kanssa Saksanmaalle
Wittenberg'iin. Siellä Mikael Agrikola pari vuotta kuunteli Luther'in
ja hänen uskonpuhdistustoverinsa Melanchton'in opetusta. Palattuaan
sieltä maisterina ja varustettuna Luther'in ja Melanchton'in
suosituskirjeellä tuli hän Turun koulun rehtoriksi. Martti Skytten
kuoltua v. 1550 tuli hän piispanviran hoitajaksi ja v. 1554
varsinaiseksi piispaksi. Hän kuoli jo vuonna 1557 Uudenkirkon pitäjässä
ollessaan paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas Kustaa Waasa oli
hänet lähettänyt rauhanteon asioissa.
Suomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena.
Niiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan.
Tämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole
mikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole
kirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta
Agrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä
hänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen
aikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja
hengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään,
että suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. "Kylle se cuule
Somen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen", sanoi Agrikola näille
rukouskirjansa esipuheessa. -- Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola
suomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän _Aapiskirjan_
(Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli
"_Alcuoppi uscohon_", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen
suomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja "_Rucouskirja
Bibliasta_", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri,
muutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan
teoksista oli _Uuden Testamentin_ suomennos (Se wsi testamenti), joka
valmistui painosta v. _1548_. Seuraavana vuonna ilmaantuivat
_"Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista", "Messu eli
Herran echtolinen" ja "Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina,
ylesnousemus ja taivaisen astumus"_. Seuraavat teokset olivat
_Psaltari_ (v. 1551), "_Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja
Prophetista uloshaetut_" (v. 1551), sekä "_Ne Prophetat Haggai,
Sacharia ja Maleachi_" (v. 1552).
Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin
vielä löytynyt kirjapainoa. -- Kieli niissä on pääasiallisesti
Länsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen
kirjakielessämme vallitsemaan. --
Agrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun
ansiokas piispa _Paavali Juusten_ (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi
_Katekismuksen_ (1574) sekä _Pyhän messun_ (1575). Latinaksi on sama
mies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli _Ajantieto
Suomen piispoista_ (Chronicon episcoporun Finlandensium).
Muistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa
saa oppinut ja lempeämielinen piispa _Eerikki Sorolainen_ (Ericus
Erici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja
levottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta
vaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella
nauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan
suomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain
ohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä _Katekismus_. Siitä
tuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän
ensimmäisen suomenkielisen _Postillan_, joka ilmestyi kahdessa osassa
vuosina _1621_ ja _1625_. Tämä teos oli erinomaisella taidolla
kirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä
käytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki
Sorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen
käsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon,
jommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.
Nämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis
kaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen
suomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen _virsikirjoja_. Ensimmäiset
suomalaiset virsisepät olivat _Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki
Maskulainen_. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra,
kuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen
noin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. -- Hemminki Maskulainen (kotoisin
Maskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618
ja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614
välillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä
yhteensä 242 virttä.
Ainoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia
tekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista.
Hemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli
vilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä
runomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät
virsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot,
jotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle
runoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin.
Aikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että
sisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.
Suomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja
katkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen
latinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).
Astuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi
joutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo
vuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra _Martti_
suomentanut n.s. _Kristofer kuninkaan Maanlain_. Se suomennos ei
kuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten
Kalajoen kirkkoherra _Ljungo Tuomaanpoika_ (kuollut 1611). Hoitaessaan
papillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta
valvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi
siitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja
suomensi sen vuoksi sekä mainitun _maanlain_ v. 1602 että myöskin
_kaupunginlain_ v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät
sotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.
Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun (1640-1721).
Heinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet
avattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen
nuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä,
joten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden
yliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa
suurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen
ensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin
enimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin
korkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi
alkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa.
Kolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa
kukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli
saavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin.
Käytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka
suomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä
puhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus
porvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa.
Oman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen
maineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa,
ei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin
ruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme
ruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi
kirjallisuuteemmekin.
Tärkeimpänä suorasanaisen kirjallisuuden joukosta on mainittava
ensinnäkin koko _Pyhän Raamatun_ suomennos, joka ilmestyi v. _1642_.
"Kirjojen kirja" oli nyt siis saatu kokonaisuudessaan Suomenkin
kielelle. Suomennoksen toimittajina olivat: _Eskil Petraeus_,
jumaluusopin professori, sittemmin Turun piispa, kuollut 1657,
professori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja
Piikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_, Käännös oli, sen
ilmaantumis-aikaan katsoen, varsin onnistunut. Se painettiin
Tukholmassa, sillä vasta samana vuonna, kuin Raamatun käännös
ilmaantui, perustettiin Turkuun kirjapaino.
Eskil Petraeus, joka oli edellä mainitun suomennostyön johtajana, on
kirjallisuutemme historiassa vielä muutenkin mainittava. Ollen
Ruotsista kotoisin oli hän täällä Suomessa, jonne muutti v. 1628,
kuitenkin niin perehtynyt kieleemme, että pystyi kirjoittamaan
_ensimmäisen Suomen kieliopinkin_. Se ilmaantui latinankielisenä v.
_1649_. Uuden laitoksen siitä toimitti Viipurin lukion lehtori Mattias
Martinius v. 1689.
V. 1685 ilmaantui Raamatun käännös alkukielten mukaan parannettuna. Sen
työn suoritti Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_ (kuollut v. 1705).
Tällä miehellä on muitakin ansioita kirjallisuutemme suhteen. Hän
toimitti muun muassa pienen latinais-ruotsalais-suomalaisen
_sanakirjan_ (v. 1678). Hänen huomionsa oli jo kääntynyt suomalaiseen
kansanrunouteenkin. V. 1702 julkaisi hän näet ensimmäisen kokoelman
_suomalaisia sananlaskuja_.
_Jaakko Raumanus_, Pirkkalan kirkkoherra, suomensi _Augsburgin
uskontunnustuksen_ (1651) sekä Lutherin _suuremman katekismuksen_
(1674).
Alkuperäisiä _saarnakirjoja_ toimittivat Tammelan kirkkoherra
_Laurentius Petri_ (1644) ja Tyrvään kirkkoherra _Tuomas Rajalenius_
(1654).
Tällä kohdalla mainittakoon myöskin ikimuistettavain piispain _Juhana
Gezelius_ vanhemman (kuollut 1690) ja nuoremman (kuollut 1718) ansiot
suomalaisen kirjallisuuden suhteen. Heidän monipuolinen ja
vaikutukseltaan mahtava toimintansa Turun piispoina ei saata tässä
tulla puheen-alaiseksi; muistettakoon vaan, että he varsinkin
hengellistä kirjallisuutta julkaisemalla ja kustantamalla kuin myös
saattamalla lukutaidon kansassamme yleiseksi paljon ovat vaikuttaneet
kirjallisuutemmekin hyväksi. Edellinen heistä on sitä paitsi suomeksi
kirjoittanut katekismuksen nimellä _Lasten paras tavara_ (1666), joka
on ollut käytännössä meidän aikaamme asti.
Mainittuamme vielä, että v. 1642 ilmaantuivat suomeksi kuningas Kustaa
Aadolfin säätämät _sota-artikkelit_ "lainlukijan" Hartikka Speitz'in
kääntäminä ja että Ruotsin _kirkkolaki_ v:lta 1686 saatiin pari vuotta
myöhemmin suomeksikin, olemmekin täten luetelleet tämän aikakauden
huomattavimmat tuotteet.
Runouden tuotteista mainittakoon ensinnäkin _suomalainen virsikirja_.
Hemminki Maskulaisen toimittama virsikirja oli uusissa painoksissaan
vähitellen kasvanut yhä laajemmaksi varsinkin _arkkiveisuista_,
jommoisia alkoi viljalti ilmestyä, etupäässä käännöksinä ruotsin-,
latinan- ja saksankielistä, kunnes suomalainen virsikirja viimein v.
1701, luultavasti Kronobyn kirkkoherran Erik Cajanuksen toimittamana,
ilmaantui sellaisena, jommoisena se sitten monine ansioineen
sisällyksensä puolesta ja monine virheineen runollisen muotonsa ja
kielensä puolesta on ollut kirkkomme ja kansamme käytettävänä aina
meidän päivihimme asti.
Etevin tämän ajan muista runotuotteista oli _llolaulu Jesuksesta_, joka
ensi kerran ilmestyi v. 1690. Sen tekijäksi mainitaan eräs pappi
_Mattias Salamnius_, jonka elämänvaiheista ei ole varmoja tietoja;
arvellaan hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, olleen sotapappina
Inkerinmaalla sekä sitten kuolleen Paraisten pitäjässä. "Ilolaulu
Jesuksesta" kuvaa 29 runossa, evankeliumein mukaan, Vapahtajan elämää,
kuolemaa y.m. vaiheita. Mahtavan ja elävän, mutta samalla
yksinkertaisen esityksensä, kuin myös sen verrattoman taidon kautta,
jolla tässä runossa on käytetty suomenkieltä ja vanhaa suomalaista
runomittaa, on tämä runoteos Ruotsin aikuisen kirjallisuutemme
muistettavimpia. Kansalle on se ollut rakasta luettavaa; siitä onkin
tähän asti ilmaantunut 16 painosta, viimeinen painos v. 1886.
Muutamia _historiallisia_ runoja ilmaantui tällä ajalla. Jo ennen
mainittu _Laurentius Petri_ toimitti v. 1658 "_Ajantiedon Suomen maan
menoist ja uscost_". Se oli n.s. riimikronika, runopukuinen Suomen
historia, ensimmäinen suomenkielellä. -- Ajan tapausten johdosta
tekivät runoja _Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, kuollut
1703), Oulun kirkkoherra _Sakari Lithovius_ sekä Ilmajoen kirkkoherra
_Pärttyli Vhael_. Ensin mainitun tekemiä ovat _"Virsi suuresta nälästä
v. 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja "Uron-uhri Jumalalle
Kahdennentoista Kaarlen edestä"_. Pärttyli Vhael taas on vanhalla
runomitalla kirjoittanut liikuttavan _Valitusrunon_ n.s. Isonvihan
kauhuista ja hävityksistä. Sen tapaisia haikeita runoja on tuolta
kamalalta ajalta säilynyt useampiakin.
Vielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma
_Huoneenpeili_ sekä _Veisu talonpojille kunniaksi_, jonka teki
Alatornion kirkkoherra _Gabriel Tuderus_.
Muuten ilmaantui tähän aikaan paljon _tilapäistä_ runoutta. Oli yleensä
tapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia
väitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja,
usein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko.
Ylimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista
kaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä
aatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja
konstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon
varsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa
tilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo
siitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi
ei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä
tietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. --
Tilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista _Erik Justander_
(runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen
kirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin
Ruotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. --
Tämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla.
Kahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota
Ruotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli
oli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen
johdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan.
Mutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi
suuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien
kärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut
riittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun.
Vihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä
lopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi
useissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut
ja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat
Ruotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti
kirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan
keskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena
muistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut
kirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi
_aapiskirjan_ puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä
merkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.
Ruotsin vallan loppuaika. (1721-1809).
a) Juslenius ja hänen aikalaisensa.
"Otavanais sua tiell' opastellen
Loisteli säihkyen sammumaton
Lempi Juslenion."
Ison vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen
kohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt
Ruotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa.
Taloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin
Europassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa,
ollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin
ilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon
palvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m.
elinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan
luonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset,
joita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu,
syrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä.
Latinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä,
alkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan.
Luonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa,
kansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina
väistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä
sivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan
jälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti
arvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme
kaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne
kansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja
siellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin
tätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään
suosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se
erikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka
heikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt
valtaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa
valituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät
osanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden
sydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan
hehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä
tutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin
_fennofileiksi_, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.
Etevin fennofileistä oli _Daniel Juslenius_. Hän oli papin poika,
syntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari
latinankielistä väitöskirjaa ("Vanha ja uusi Turku" sekä "Suomalaisten
puolustus"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja
kansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin
kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712)
kreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana
vuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen
alta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon
jumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina
1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset
ottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen
paeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla
hoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran
hiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. -- Ruotsissa ollessaan sai
Juslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen
harrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja
suomenkielen sanakirja, nimeltään "_Suomalaisen sanaluvun coetus_,
Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla,
Suomen kielen cunniaxi koottu." Tämä tärkeä kirja, jommoista jo
yleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745.
Suomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. -- Vielä
julkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen _Svebiliuksen katkismuksesta_
(1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa
lähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä
"rakkaimmille maanmiehillensä." -- Ollessaan pappissäädyn jäsenenä
Ruotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen
etuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin
v. 1734 hyväksytyn _Ruotsin valta kunnan lain_ suomennettavaksi.
Suomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in
kääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen
painattamana. -- Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että
tällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia
asetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.
Toinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä
tutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu _Pärttyli Vhael_
(k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin
kuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan _Suomen
kieliopin_. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin
Petraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella
latinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.
Muuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme
suhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten
kanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä
sukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä
luuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen
tutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa,
mainittakoon vielä Huittisten rovasti _Niilo Idman_ (kuollut 1790) ja
_Kaarle Kustaa Weman_, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun
yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja,
kuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin
runoilijana.
Muuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden
vuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin,
pääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä
hengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen
kirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin _Juhana
Wegeliuksen_ (kuollut 1764) postilla _Pyhä evangeliumillinen valkeus_,
ilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden
asiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v.
1856. -- _Andreas Hasselqvist_, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti
hartauskirjan _Hengellinen sydämen herättäjä_. (1706), josta on
ilmaantunut 13 painosta. -- _Iisakki Ervasti_, kuollut Kemin
kirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi
saksasta käännetyn _rukouskirjan_, jota on ilmaantunut 15 painosta. --
Uusi _Raamatun suomennos_ saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava
suomenkielen käyttäjä _Antti Lizelius_ (kuollut Mynämäen rovastina v.
1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana
Brovalliuksen johdolla. -- Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo
muutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien
tapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa
hoitoa y.m.
Suomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä
sisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä
aikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä
tälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla
parempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan
kansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, -- _Gabriel
Calamnius_, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko
joukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä "_Vähäinen
cocous suomalaisista runoista_". -- _Henrik Lilius_, Messukylän
kirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja
kirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen
hyvät runoilijalahjat. -- _Abraham Achrenius_, kuollut Nousiaisten
kirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen
sepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja
latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen
yksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että
hän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan
Ähtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen
lahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin
papinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa
hengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän
paljo virsiä, "Sionin virsiä", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja
sekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme
rakkaiksi. -- _Simo Achrenius_, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758,
on kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen
nimellä "_Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista
tiloista_" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi
runoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. --
Edellisen veli _Henrik Achrenius_, nimismies Kalajoella, kuollut 1798,
kyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.
b) Porthan ja hänen aikalaisensa.
"Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juurella asunto."
Kun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen
osa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti
Suomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten
valtiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä
heikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus
itää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa.
Tämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat
Suomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista
itsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen
ajattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat
heistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan,
alettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla
jonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten
tulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat
tiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen
historiaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä
kotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava
varsinkin nerokkaan ja oppineen _Henrik Gabriel Porthan'in_ ansioksi.
Porthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli
pappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi
pääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v.
1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin
yliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän
roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa
asti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.
Porthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat
ensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat.
Kirjoitettuansa ensin latinankielisen _Turun yliopistonkirjaston
historian_, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän
v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista
teosta. Sen nimenä oli _Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain
aikakirjaan_ -- siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi
tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi
56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in
syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja
selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti.
Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut
kansamme aikaisemman historian suhteen. -- Näin oli siis oman kansan
historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.
Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi,
tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena
äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden.
Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia
muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä
suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin
sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on
ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen
Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren
merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja
Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja
sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V.
1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen _Suomen
runoudesta_, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä.
Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen
maailman huomioon.
Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä.
Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä
kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen
maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia.
Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen
yhdistyksen, _Auroraseuran_, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi
julkaista Suomen _ensimmäistä sanomalehteä_. Sen päätoimittajana oli
Porthan pitkät ajat.
Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä
tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka
sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen
herätyksensä.
Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen
kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä
selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä
tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille
kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän
vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen
vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun
kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.
Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden
elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa,
_Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander_. Edellinen, kuollut Oriveden
rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian,
kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin
hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta
jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena
latinankielisenä väitöskirjana nimellä _vanhain Suomalaisten
taikauskosta_. -- Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla
1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in
uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin
työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja
tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä
_Mythologia Fennica_. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten
muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne
koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli
hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta _suonialais-ruotsalaista sanakirjaa_,
joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin.
Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat
ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall
sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli
suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme
onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista
teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 _Runokirjan_, joka
sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista
kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia
lääkekirjoja ("_Eläinten tautikirja_" ja "_Maamiehen huone- ja
kotiaptheki_").
Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat
lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten,
sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen
kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen _Antti
Björkqvist'in_ (k. 1809) kirjoittaman postillan _Uskon harjoitus
autuuteen_, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. --
Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla
suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin _Juhana Frosteruksen_ (k. 1809)
miellyttävä kirjanen "_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_", joka
ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta.
Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen
runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan
pyhästä laista" osoittavat. -- Muista tämän ajan runoilijoista
mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan _Tuomas Ragvaldinpojan_
(Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti
ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä
tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa
vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. -- Vielä on muistettava,
että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti.
Jo ennen mainittu _Antti Lizelius_ toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä
vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "_Suomenkielisiä
Tietosanomia_". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita
taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.
Uusin aika, vuodesta 1809.