Luonteessansa edustaa Ilmarinen sitä suomalaisuuden muotoa, joka
ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin
sekä ylistyksiin että moitteisiin.
Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus
oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen
oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen
lähdöstä kosioretkelle:
"Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!"
Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva
haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu
voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko
tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä
kehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:
"En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoill!"
Eipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Väinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:
"Viikon on Vipunen kuollut;
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana!"
Sama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, -- todellakin
kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:
"Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasia kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan."
Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.
Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle
pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia
liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä
uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin
_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_
vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin
lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään
epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.
"Akatpa epäelköhöt,
Herjat kesken heittäköhöt;
Eipä mies pahempikana,
Uros untelompikana!"
Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös
kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee hän Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.
Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei hän kuitenkaan ylimalkaan
ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ett'ei
vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ett'ei verinen kosto
verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin
tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän
kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli
teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella on ainakin
hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen
Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ett'ei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:
"Lempo menköhön merelle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
Saisi sormet soutamiksi,
Kämmenet käsimeloiksi."
Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perth'in sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on
pikemmin viimeaikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka
Ilmarinen ei ole sankari, on hän sen sijaan omassa työssään,
ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa.
Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa,
Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään
aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän
töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu
Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus
lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan
näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun
hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien
voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että
Kivet kasvoi kantapäihin,
Vahat varvasten sijoille.
Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.
Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.
Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ett'ei hän aavistakkaan, toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.
Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Väinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että _tämä_ neitonen
Ei ole suuri suun piolta,
Kovin leu'oilta leveä.
Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.
Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Väinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämmeensä:
Tunkihe sepolle tuska,
Rautiolle raskas tunti;
Kirposi pihit piosta,
Vasara käestä vaipui.
Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:
Se on seppo Ilmarinen,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.
Huomaammepa hänessä kerran yliluonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu
seppä-parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:
"Sinne mieleni tekisi:
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan!"
Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.
_J. Krohn_.