Kullervorunoissa on ainoasti _miehen_ traagillinen kohtalo kuvattuna.
Mutta Kalevala ei olekkaan tyytynyt tähän yksipuoliseen traagillisuuden
kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen
_neitsyen_ traagillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme
runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset
luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse
elämän toiminnossa joutuu traagillisen surman alaiseksi. Hän viimein
tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen
omassa sydämmessään, hänen tunteissaan. Sydämmen surun sortamana vaipuu
hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen
traagillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämmensä joutuu
epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii
semmoista, jota neidon sydän ei voi sallia.
Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Väinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämmessään:
että hän nimittäin vävykseen saisi Väinämöisen, sukuhunsa suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoastaan ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämmensä
kalleimmista asioista, ja tämä voima on vielä edellistä suurempi, sillä
se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.
Aino, kun saa kuulla, kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin hänen
äitinsä. Väinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämmen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Hänen sydämmensä laki vaatii, ett'ei hän mene
miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi
sydämmensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä
velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat
molemmat velvollisuudet traagillisessa ristiriidassa.
Aino lähtee nyt lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä kohtaa hänet
Väinämöinen. Ukko ei kysykkään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:
"Äläpä muille, neito nuori,
Kuin minulle, neito nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!"
Loukkauneena tästä vastaa Aino, ett ei hän korista itseänsä Väinämöistä
eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki
koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensi
silmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä
seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen syvä
merkityksensä. Väinämöisen käsky, ett'ei hän saisi muita kuin häntä
varten pitää noita koruja, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat
hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Väinämöinen niihin oli
yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne
eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin
ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.
Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoamista:
Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hivuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.
Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.
Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös
tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys.
Lieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä
hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa?
Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta,
yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi
liian kallista äidin rakkaudelle?
Pian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole
apua. Aino vaan itkee ja valittaa:
Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoillen ilottomille!
Oisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruun, sanoo tytär:
Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi ve'en kaloille!
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämmensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.
Siit' astui aittamäelle
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellensa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä
minne.
Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin,
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
Virkkoi vieriellessänsä:
Syöntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinkin,
Katkeaisinkin katala
Näiltä suurilta suruilta,
Ape'ilta mielialoilta.
Jo olisi minulla aika
Näiltä ilmoilta eritä;
Ei mua isäni itke,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa,
Vaikka vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.
Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; hänen henkensäkkin on
eksynyt, ei ainoastaan hänen jalkansa. Hänen sielunsa valo on
pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa
suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.
Näin saapuu hän meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:
Kolm' on neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä;
Aino neiti neljänneksi.
Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enää ole
itsessään tukea; hän joutuu, ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuot
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi vedessä olevalle kullanpaistavalle
paadelle. Mutta tämä paasi petti:
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni;
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakkin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti traagillisen kohtalonsa voimasta.
Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä:
Sai käköset kukkumahan
Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
Kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
Sepä kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sepä kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon!
Se kukkui ikänsä kaiken
Auvottomalle emolle,
Iän kaiken itkevälle.
Näin emo sanoiksi virkki,
Kuunnellessansa käkeä:
"Älköhön emo poloinen,
Kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi,
Kuultua kevätkäkösen."
Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämmen surun
ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti
liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan
tuntematon, se ei osoitakkaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin
surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään
tyttärensä kohtaloa.
_J. Krohn_.