Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja
hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen
hämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme
pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin
tunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia
henkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain
pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli
erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti
haltijoiksi, välistä myös jumaliksi.
Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto
täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä,
saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja
laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja
koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää,
jolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla,
tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin
uni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain
luultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla
alallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi
piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin
Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta
kaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis
rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.
Tämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän
mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan,
vaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on
saarnattu.
Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa
ja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa,
milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja
erittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä
lupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista
perintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille
kaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja
uhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin
esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät
riihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän
pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille.
Myös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina
syksyllä muistettiin "näkymättömiä vieraita" s.o. haltijoita
ruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja
muuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä
loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain
hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi
muuta pahaa tulleen.
Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä
päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä
paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta
myöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin
jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät
kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä
kappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: "palveltiin myös paljo muuta,
kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain
puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua
käännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet
mitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.
Hyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo,
Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut
olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat,
mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista
pahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi,
Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli
manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat,
kun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta
korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.
Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti
tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen
vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla
varustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat,
poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden
joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä
mainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina
tarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla
tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.
Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan,
mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa.
Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti
käytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa,
laittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät
näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa
kielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja
aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa
riitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät
susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.
He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat,
onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet,
tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein
toisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin
saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat,
lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet,
loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat,
tallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat
pilanneet.
Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi
kiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin
omistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun
elukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista,
missä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut
pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle,
varjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot
ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta,
karkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet,
sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja,
tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin,
että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat
käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin,
että käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.
Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän
omista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä
oli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun,
mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan
saivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta.
Muistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten
ihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa,
miten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli
onnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja
järvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla
kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman
perästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he
jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä
tainnoksiin joutuneet eli "loveen langenneet" ja sillä aikaa, kuin
henki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis
ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen
vironneen.
Mainittakoon muutamia tavallisimpia taikakeinoja.
Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon
kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla
kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen
paikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan
kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin
sitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli
kiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla
lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.
Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti
myötä- ja kerran vastapäivää.
Käärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala,
raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka
pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä
puremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.
Nikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten
lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs
neiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas
kannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.
Jos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu
tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne
tappaa, niin riihi korjautui.
Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin
astui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka
nakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi
tervehtäjä.
Karjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä
vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää
hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.
_E. Lönnrot_.