Mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen
tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään,
ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman
kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että
hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin
likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman
töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli
henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat
kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa.
Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse
lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa,
oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi
uniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän
aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta
apostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä
ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja
ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja
kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja
tyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin
ne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät
tekisikkään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He
pitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylhäällä, silloin
kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden markkinoilla.
Näitä valituita oli Lönnrotkin.
Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen
pitkällinen, sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo
seuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin silloisen
kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle
toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että
hän vielä keski-iällänsäkkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja
siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät
iäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden
pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekkin on
annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut
raha-avuillakin, ja minkä muotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin
huonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan virasta erotessaan
näytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi
ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa
painatti 1:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt
hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja
nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden
ja ahneudenkin muodossa hänen vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo
luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päinvastoin oli hänellä
aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on
niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa.
Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä
siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat.
Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden
voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka
tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain
virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen
kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään.
Polvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota
myöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen.
Kajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui
kaupungissa, mutta kävi joka päivä, kun ilma salli, päivällisen
syötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla.
Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten
Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö
palautti veneen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä
itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut
ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää
ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa
iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella.
V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin
Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten
kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän
par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä
syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi
miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,
silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,
muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin
torpassa.
Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä
neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.
Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo
Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin
varaton, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin
tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa
hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman
poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi
näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kun tapaturmainen
kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot
täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän
rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen
huolta. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä
meni miehelle ja joutui hyviin varoihin.
Hyväsydämmisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa
pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä
silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja
hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan
riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin kulloin yritti
joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei
vastannut, piti toisenkin tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä
menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla
aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta
(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen
auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakkin. Töistänsä
ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan
antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkkään. Kuinka vähän hän
teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän
niihin pannut nimeänsä. Esipuheiden alla vaan tavataan hänen
kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E. L. Ainoastaan Sanakirjassa on
tässä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,
ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt
mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.
huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista
edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että
kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,
ei liene moitittava. Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta
juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla
keväällä v. 1882 ei voitu olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän
tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.
Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen
tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat
olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan
kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden uskoansa ei hän
koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen
kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta
oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys
Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan
onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä
päästä elämästä.
Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen
edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea
tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin vene hänen virtaa
laskiessaan törmäsi veden-alaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui
eräsnä Juhannus-aamuna luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä
Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan veneellä kaupunkiin päin, jonne
häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs
palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla
oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan
koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä
täällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen
sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä
vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä,
onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. -- Raskainta lienee
hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita Surma teki hänen
perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa ja sitten,
pitemmällä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä. Kauan ennen näitä
kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana
pois. Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen
olivat, näkyy paraiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti
huhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli
kuollut kaksi lasta. "Olen kokenut itsekkin", sanoo hän muun muassa
tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli,
mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei
voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että
hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta,
kuin minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi
semmoisissa tapauksissa kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen
hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"
Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti
suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina
tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä
kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia, kuin hän oli, ei
suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos
joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri
sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä
keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurun-alaiset) puolet, ja
tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita
hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli
nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,
olletikkin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin
häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.
Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian
ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä
myöskin se "incognito" (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne
"qvi-pro-qvo't" (erhetykset), jotka siitä seurasivat.
Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:
Vaan sun henkesi heelmät
Meille ainainen aarre on.
Vierkööt vuos'sadat vaan toinen toisensa taa',
Vanhat unhottukoot, uudetkin muuttukoot:
Ei sun muistosi muutu,
Eikä unhotu ansiotyös'.
Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,
Kauneus karkkosi pois, raakuus vallan sai,
Mutt' ei laulut Homeeron
Unhotuksihin jääneet, ei.
Näinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur',
Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon Suomessa eivät jää.
Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur'
Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,
Äidinrakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.
Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
Kansoas' kirkastaa; itse Sä loistat myös,
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa'.
_A. Ahlqvist_,