TOINEN NÄYTÖS.

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on

sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa

perälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu.

Sen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää

on portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä

pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan

saakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä

käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita

vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).

_Elli_.

Koko yön minä valvoin hukkaan,

Monta kertaa suutoin ma sukkaan,

Eikä kultaa kuulunutkaan.

Tulevan yön minä odotan vielä.

Jos ois kulta eksynyt tiellä.

Kolmatta yötä en odota enään.

Enkä sure kultani perään.

Neljännen yön minä hyppään ja häärään.

Jos ois' kultani eksynyt väärään.

_Leena_. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.

_Elli_. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.

_Leena_. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan

minua näitten astioitten pesemisessä.

_Elli_ (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).

(Hetkinen äänettömyys).

_Elli_. Voi sentään, sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.

_Leena_. Sanos muuta.

(Taas äänettömyys).

_Elli_. Mihin luulette hänen joutuneen.

_Leena_. En ollenkaan voi arvata.

_Elli_. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.

_Leena_. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin

harmissaan.

_Elli_. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia

tulee.

_Leena_. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.

_Elli_ (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin

tapahtua --

_Leena_. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.

_Elli_. Armollinen taivas! (herkeää työstään).

_Anna_. Miksi juuri pahinta ajattelisimme.

_Elli_. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut.

Leena -- mitä luulette?

_Leena_. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.

Semmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää,

korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista

rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

_Elli_. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi.

_Leena_. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani

kuulevinaankaan.

_Elli_. Niin varoitittehan, se on tosi.

_Leena_. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko

kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

_Elli_. En minä ole mitään kuullut.

_Anna_ (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista.

Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

_Leena_. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä

sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten

jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

_Elli_. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat.

_Leena_. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että

nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat

kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

_Elli_. Herran tähden, olikohan Eero mukana. Entä jos ovatkin hänen --?

_Anna_. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi

juontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?

_Leena_. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät

sinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,

ett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen

kertaan lukenut "Isä meidän."

_Elli_. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?

_Leena_. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa

mieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja

Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä

yönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin

palvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan

olla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en

huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

_Anna_. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan

mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

_Leena_. Vai ei tiedetä. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

_Roinila_ (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?

_Leena_. Ei ole.

_Roinila_. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa

lakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän

näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli

sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on

ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin).

_Anna_ (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).

_Roinila_. Ell'ei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.

_Anna_ (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).

_Roinila_. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja

taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat,

tappelevat -- (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua

harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on

totinen tosi.

_Elli_ (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, -- eikä Eero

liioin.

_Roinila_. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he

eivät olleet.

_Elli_ (painaa päänsä alas; on vaiti).

_Roinila_. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet

talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

_Elli_ (hiljaa). En mitään.

_Roinila_. No, elä sitten puhu. -- Enkähän juuri väitäkään, että ennen

ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.

Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla

miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt

kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi

enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,

päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh -- eikö tahdo tuo

häkä lähteä päästäsi, vai?

_Anna_ (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).

_Roinila_. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa

sanaakaan suustasi?

_Anna_. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.

_Roinila_. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun

minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun

täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

_Anna_. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella

tyhjänpäiväisellä riidalla.

_Roinila_. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä

tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa

siitä.

_Anna_ (menee tupaan).

_Roinila_. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii

otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,

että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.

_Leena_. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme

raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken

elinaikas.

_Anna_ (tuo kaljaa puutuopilla).

_Roinila_ (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan).

Hapanta sekin oli.

_Anna_ (vie tuopin takaisin tupaan).

_Leena_. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin,

millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun

kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee

parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa

niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

_Roinila_. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.

_Leena_. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki

kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.

Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina

ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää

Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen

palvellut, ell'ette minua usko.

_Roinila_. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia

kuunteli.

_Leena_. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.

_Roinila_. Mikäs sitten? Vanha piikako?

_Leena_. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua

haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista

elämää ruvetaan pitämään.

_Roinila_ (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä

itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee,

eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

_Leena_. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas.

Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei

vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa?

No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.

_Roinila_. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa

kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

_Leena_. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin

pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

_Elli_. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan

kärsivällisiä.

_Leena_ (itkien). Niin, käsketään kyllä, -- mutta... hoi oi -- ihminen

on heikko, herra paratkoon -- hoi oi -- ja tuo paha sydän -- niin,

herra paratkoon -- hoi oi -- se on niin paha.

_Anna_ (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?

_Roinila_. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.

_Leena_ (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä

meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.

Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka

ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen

mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin!

Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

_Anna_. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan

niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

_Roinila_. Mistä sinä sen päätät, mamseli?

_Anna_ (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.

_Roinila_. Niin -- tunnet! -- Ole vai.

_Olli_ (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.

_Anna_. Eerosta!

_Elli_. No, Jumalan kiitos.

_Roinila_. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?

_Olli_. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta

Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni,

niinkuin vaimoväen tapa on.

_Roinila_. Niinkö Sillankorvan Sanna?

_Olli_. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan

olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain

varmoja tietoja.

_Roinila_. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana

kaupunkiin.

_Olli_. Ei sinnepäinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?

_Roinila_. Emme mitään.

_Anna_. Onko häntä nähty näillä tienoilla?

_Olli_. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne

tullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.

_Roinila_. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?

_Elli_. Niin, mitä tiedätte Eerosta?

_Roinila_. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini

saan.

_Olli_. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään

aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.

_Roinila_. Hänen kohta -- hänen kohtalostaan, sanoit?

_Olli_ (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.

_Elli_. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?

_Roinila_. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.

_Olli_. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa,

paljon pahempaa.

_Roinila_. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten.

_Olli_ (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi.

_Roinila_. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä

hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?

_Oili_. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää.

Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö --

_Anna_ (nousee säikähtäen). Mauno?

_Olli_. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja

ollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte,

että siinä on leikki kaukana.

_Roinila_. No, niin, niin. Entäs sitten?

_Olli_. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen

ja kiivas luonto --

_Roinila_. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo

kerrankin.

_Olli_. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.

_Elli_ (putoo alas). Taivaan vallat!

_Leena_. Herra hyvästi siunaa!

_Roinila_. On murhannut poikani -- Eeron --

_Anna_. Maunoko murhannut --? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä

ihminen, sinä valehtelet -- minä sanon sen -- sinä valehtelet... Elkää

häntä uskoko, -- isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.

_Olli_ (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?

_Roinila_. Se on Eeron.

_Leena_ (lähestyen). Ja aivan märkä.

_Roinila_. Puhu!

_Olli_. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt

vuorostaan.

_Sanna_ (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen

tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää

hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää

iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,

koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.

Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin,

mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko

kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.

_Roinila_. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.

_Sanna_. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli

vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot

kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole

totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä --

_Olli_. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät

sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun --

_Sanna_. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,

oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi

kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli

kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo

samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä

hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski

kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti -- hän on nyt aina tuommoinen

mörökölli, niinkuin tiedätte, -- hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän

sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn

ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja

entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, -- voi

sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:

outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin

toteen käymän.

_Leena_. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei

variksen rääkkyminen hyvää tiedä.

_Roinila_. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.

_Sanna_ (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,

ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen

kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi

herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.

Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia

kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän,

-- kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä -- örisi vaan: mene

hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja

kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät

tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei

muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen

samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini,

ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun

näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat

alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää,

ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.

_Roinila_. Entäs sitten?

_Sanna_. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se

meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta

nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä

laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa

paikassa minun valalle veisitte.

_Leena_. Ohhoo sentään tätä maailmaa!

_Roinila_. Jatka, jatka.

_Sanna_. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto,

mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin

Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni,

että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.

_Anna_. Mutta ehkä se olikin joku toinen.

_Olli_. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät

kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.

_Roinila_. Entä lakki?

_Leena_. Niin, lakki? Mistä sen löysit?

_Sanna_. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku

toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla

silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta

näille tienoille tuli.

_Roinila_. Asiaan!

_Sanna_. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä

pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas,

ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin

teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta

vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.

_Elli_. Taivahan vallat!

_Sanna_. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei

enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta

sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä

unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian,

ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven

kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika

selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,

pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei

vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en

minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia

salassa pysynyt.

_Olli_. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin

tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.

_Roinila_. Mutta lakki, lakki?

_Sanna_. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä

kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko

oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat -- ja

sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu.

Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan

lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman

minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut

ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.

_Leena_. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa

pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.

_Olli_. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi

sen niin hyvin peittää.

_Anna_. Itse voit olla koira.

_Olli_. Suuri lurjus, hunsvotti --

_Sanna_. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.

_Roinila_ (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.

_Sanna_. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no

kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää.

Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin

ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt,

kun tiellä vastaan tuli.

_Anna_. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä

ensin, ja tuomitaan sitten vasta.

_Roinila_. Niin, eihän se puhumisesta parane.

_Leena_. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan.

Mutta semmoista se viina tekee.

_Sanna_. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset

kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin

verraten. Ilman minutta --

_Roinila_. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.

_Sanna_. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?

_Roinila_. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.

_Sanna_. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho,

täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes

kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen).

Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa

kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun

kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän

sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja

taakse).

_Roinila_. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.

_Elli_ (on kuin houreissa). Nuttua?

_Roinila_. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.

_Elli_. Enhän minä muista.

_Roinila_. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon

panit.

_Elli_. Olenko minä sen vienyt aittaan? (menee horjuvin askelin

aittaan).

_Leena_ (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).

_Sanna_ (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.

_Olli_. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se

jo vähällä olla.

_Sanna_. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin

hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.

_Roinila_. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?

_Elli_ (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).

_Roinila_ (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin

mukaan, Olli.

_Olli_. Mennään vaan. -- Sanna!

_Sanna_ (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).

_Olli_. Sanna!

_Sanna_. Mikä on?

_Olli_. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt.

_Sanna_ (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään.

_Roinila_. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.

_Sanna_ (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten

jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.

_Olli_. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä

sitten.

_Sanna_. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo

sisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?

_Leena_ (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.

_Sanna_ (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei

valkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin

antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä

sitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan,

joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä

sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.

_Anna_. Niin, ehkä on parasta.

_Sanna_ (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!

Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin --! En mokomia ole

ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin

kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä --! Antaahan olla. (ääneen).

Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda

Sanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun

annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi

kahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst'

hyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa

vaivanen ole. (Vasempaan).

_Elli_. Anna, eiköhän tämä olekkin jotain kauheata unta vaan.

_Anna_. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta

se ei ole.

_Elli_. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana,

kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että

sallii tuommoista tapahtua, (itkee).

_Anna_. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää,

onko tuossa kaikessa sittenkään perää.

_Elli_. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi

siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit

häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.

_Anna_. Mene pois ja jätä minut rauhaan.

_Elli_ (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen

silmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).

_Anna_. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin,

joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on

kaikki vaan erehdystä -- kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli

sen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa

epätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. -- Mauno

murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta

murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! -- Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko

jo uusia tietoja -- Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin

rintaansa).

_Mauno_ (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain

sinua vielä tavata.

_Anna_. Mauno -- sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan

kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.

_Mauno_. Olenhan minä tässä, -- minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,

-- pakana, turkkilainen -- niin -- en tiedä enkä tunne niin pahaa

sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo

linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki

hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, -- niin, kirottu olkoon se

liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.

_Anna_. Totta siis kaikki!

_Mauno_. Totta -- totta! Totta, että minä olen suurin heittiö

maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi.

Mutta olkoon -- enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne

asiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en

voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja

kuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla

tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin

metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois,

lähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana,

yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa

polttaa jalkaini alla.

_Anna_. Mitä minusta tahdot. Anna mun olla.

_Mauno_. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta

ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen

tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin --

_Anna_. Vaiti onneton. Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua.

_Mauno_. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää

lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon

merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.

_Anna_. Pois minusta, pois.

_Mauno_. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan

toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä

et tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on

intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle

joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja

parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo

minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.

_Anna_. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene

pois, minä vihaan ja inhoon sinua.

_Mauno_. Sekö viimmeinen sanasi?

_Anna_. Parempaa et ole ansainnut.

_Mauno_ (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun

täältä nyt lähden?

_Anna_. Kuulin tuon jo.

_Mauno_. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.

_Anna_. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.

_Mauno_ (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää

hyvästi, Anna.

_Anna_. Jumalan haltuun!

_Olli_ (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!

_Ääniä_. Tääll' ollaan, Ohoi!

_Olli_ (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen

tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.

_Anna_. Taivaan tähden -- he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.

_Mauno_. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.

No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.

_Anna_. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,

pakene pian.

_Olli_ (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut.

_Äänet_. Kyllä! Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.

_Mauno_. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.

_Anna_. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut

heidän käsiinsä.

_Mauno_. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon

vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.

_Olli_. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa miehet.

_Äänet_. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.

_Anna_ (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä

sinua etsiä.

_Mauno_. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?

_Anna_. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, -- voi,

silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno,

vaan tottele minua.

_Mauno_. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,

ett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.

_Olli_ (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne, taikka

taloon.

_Anna_. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et

vähääkään --

_Mauno_. Enkö minä sinua rakasta, Anna?

_Anna_. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.

_Mauno_. Tuolla sanalla saat minut vaikka hirteen, (menee pätevästi

aittaan).

_Anna_ (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja

useita miehiä tulee vasemmalta).

_Olli_. Onko häntä nähty? Sano pian.

_Anna_. Ketä onko nähty?

_Olli_. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.

_Anna_. Niinkö Maunoa?

_Olli_. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.

Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja

hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.

_Anna_. Vai niin!

_Olli_. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?

_Anna_. Olen.

_Olli_. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin?

Etkö kuullut askeleitakaan?

_Anna_. En.

_Olli_ (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.

_Anna_. Merkillistä? kuinka niin?

_Olli_. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka --

(Roinila tulee vasemmalta).

_Eräs mies_. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?

_Roinila_. Toimitin miehiä ruumista haromaan.

_Olli_. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä

murhaajan kiinni ottamisessa.

_Roinila_. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä mailla ole.

_Olli_. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän

joko niemellä tuolla, taikka --

_Roinila_. Taikka --?

_Olli_. En tiedä onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.

_Roinila_. Sano sinä pois vaan.

_Olli_. Epäilen vähän tätä taloa.

_Roinila_. Mitä?

_Olli_. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.

_Roinila_. Oletkos hullu?

_Eräs mies_. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.

_Roinila_. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi. Sekö vaan.

_Olli_. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin

kuin minäkin.

_Roinila_. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele

vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.

_Olli_. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan

ajatukseni.

_Roinila_. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö,

sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista

taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä

suosittu.

_Ensimmäinen mies_. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,

saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.

_Toinen mies_. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.

_Kolmas mies_. Järjettömiä hän puhuu.

_Ensimmäinen mies_. Mutta kuinka kauan tässä viivyttelemme aikaa?

_Toinen mies_. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?

_Roinila_. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua

muuttanut, (menee tupaan).

(Miehet menevät oikeaan).

_Olli_ (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä

jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen,

tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).

_Anna_. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja

hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.

_Olli_ (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.

_Roinila_ (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?

_Olli_. Niin, jäin teitä odottamaan.

_Roinila_. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi,

ennenkuin menemme toisten pariin.

_Olli_. Olemmeko epäsovussa?

_Roinila_. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän

syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö

sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi

tahdot.

_Olli_. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että

minussa heräsi epäluuloa.

_Roinila_. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään

yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.

_Anna_ (hiljaa). Voi, minua onnetonta!

_Olli_. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan

puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei

ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.

_Roinila_. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan.

_Olli_. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään

niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein

kärsivällisyys loppuu.

_Roinila_. Mitä siihen sanot, Anna?

_Anna_. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun

vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! --

kuule, annathan?

_Roinila_. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota!

oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä

mitään hätää ole.

_Anna_. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä

ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen

valmis menemään vaikka mihin --

_Roinila_. Vaikka vihille?

_Anna_ (hämmästyen). Niin vihillekkö?

_Roinila_. Nooh?

_Anna_. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.

_Roinila_. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne

miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,

niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee

mennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää

koko tämä juttu.

_Olli_. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?

_Anna_. Kuinka isä tahtoo.

_Olli_. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. -- No, ja sinä olet nyt

sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta

puhut, ett'et pilkkaa.

_Anna_. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?

_Olli_. Et siltä ainakaan näytä. -- Mutta tokkohan minä maltankaan

lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista

morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi

--? Tules tänne likemmäksi.

_Anna_. En -- en ikinä.

_Olli_. Noo, -- mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.

_Anna_. Mene niemelle, Olli.

_Olli_. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.

_Anna_. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.

_Olli_. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo

vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla

hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin

vielä, (menee oikeaan).

_Anna_. Mene, -- mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun

omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.

_Mauno_ (koputtaa ovea). Kuinka kauan minua kiusataan täällä?

_Anna_ (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee

oven).

_Mauno_. Joko he ovat menneet?

_Anna_. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä

välttää.

_Mauno_. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin

pelkäät meidän yhteen joutumista.

_Anna_. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin

hyvänsä.

_Mauno_. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero

on niin vaikea -- niin äärettömän vaikea.

_Anna_. Voi miksi viivyttelet. Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.

_Mauno_. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes,

se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,

jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, -- kaikki,

kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.

_Anna_. Mauno, -- vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas,

kauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele,

lähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.

_Mauno_. Mitä on tuo puhe?

_Anna_ (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha

henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?

_Mauno_. Pilkkaako sinä minusta teet, vai --?

_Anna_. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin

leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?

_Mauno_. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen

toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän

tunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla

sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun

rauhaan. Jää hyvästi -- ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).

_Anna_ (vaipuu kivelle). Hän on poissa -- poissa! Mennyt on nuoruus,

elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!

(Esirippu alas).

Kolmannen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna:

Elli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman,

että hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut

käsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse

tunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä

pihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on

vielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin

koettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei

tunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut

Annan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa

rikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään.

Eero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin

kummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää

Maunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa

saanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä

hävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion.

Eeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin

varmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt,

kun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli

toisensa, ja samoin Mauno ja Anna.

_Minna Canth_.

Suomalainen lukemisto · 第 62 / 113 题