(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on
sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa
perälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu.
Sen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää
on portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä
pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan
saakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä
käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita
vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).
_Elli_.
Koko yön minä valvoin hukkaan,
Monta kertaa suutoin ma sukkaan,
Eikä kultaa kuulunutkaan.
Tulevan yön minä odotan vielä.
Jos ois kulta eksynyt tiellä.
Kolmatta yötä en odota enään.
Enkä sure kultani perään.
Neljännen yön minä hyppään ja häärään.
Jos ois' kultani eksynyt väärään.
_Leena_. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.
_Elli_. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.
_Leena_. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan
minua näitten astioitten pesemisessä.
_Elli_ (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).
(Hetkinen äänettömyys).
_Elli_. Voi sentään, sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.
_Leena_. Sanos muuta.
(Taas äänettömyys).
_Elli_. Mihin luulette hänen joutuneen.
_Leena_. En ollenkaan voi arvata.
_Elli_. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.
_Leena_. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin
harmissaan.
_Elli_. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia
tulee.
_Leena_. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.
_Elli_ (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin
tapahtua --
_Leena_. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.
_Elli_. Armollinen taivas! (herkeää työstään).
_Anna_. Miksi juuri pahinta ajattelisimme.
_Elli_. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut.
Leena -- mitä luulette?
_Leena_. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.
Semmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää,
korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista
rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.
_Elli_. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi.
_Leena_. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani
kuulevinaankaan.
_Elli_. Niin varoitittehan, se on tosi.
_Leena_. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko
kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?
_Elli_. En minä ole mitään kuullut.
_Anna_ (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista.
Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.
_Leena_. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä
sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten
jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.
_Elli_. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat.
_Leena_. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että
nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat
kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.
_Elli_. Herran tähden, olikohan Eero mukana. Entä jos ovatkin hänen --?
_Anna_. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi
juontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?
_Leena_. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät
sinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,
ett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen
kertaan lukenut "Isä meidän."
_Elli_. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?
_Leena_. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa
mieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja
Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä
yönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin
palvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan
olla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en
huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.
_Anna_. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan
mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.
_Leena_. Vai ei tiedetä. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
_Roinila_ (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?
_Leena_. Ei ole.
_Roinila_. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa
lakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän
näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli
sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on
ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin).
_Anna_ (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).
_Roinila_. Ell'ei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.
_Anna_ (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).
_Roinila_. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja
taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat,
tappelevat -- (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua
harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on
totinen tosi.
_Elli_ (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, -- eikä Eero
liioin.
_Roinila_. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he
eivät olleet.
_Elli_ (painaa päänsä alas; on vaiti).
_Roinila_. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet
talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!
_Elli_ (hiljaa). En mitään.
_Roinila_. No, elä sitten puhu. -- Enkähän juuri väitäkään, että ennen
ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.
Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla
miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt
kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi
enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,
päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh -- eikö tahdo tuo
häkä lähteä päästäsi, vai?
_Anna_ (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).
_Roinila_. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa
sanaakaan suustasi?
_Anna_. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.
_Roinila_. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun
minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun
täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.
_Anna_. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella
tyhjänpäiväisellä riidalla.
_Roinila_. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä
tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa
siitä.
_Anna_ (menee tupaan).
_Roinila_. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii
otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,
että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.
_Leena_. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme
raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken
elinaikas.
_Anna_ (tuo kaljaa puutuopilla).
_Roinila_ (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan).
Hapanta sekin oli.
_Anna_ (vie tuopin takaisin tupaan).
_Leena_. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin,
millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun
kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee
parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa
niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.
_Roinila_. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
_Leena_. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki
kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.
Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina
ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää
Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen
palvellut, ell'ette minua usko.
_Roinila_. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia
kuunteli.
_Leena_. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
_Roinila_. Mikäs sitten? Vanha piikako?
_Leena_. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua
haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista
elämää ruvetaan pitämään.
_Roinila_ (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä
itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee,
eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.
_Leena_. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas.
Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei
vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa?
No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.
_Roinila_. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa
kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
_Leena_. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin
pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.
_Elli_. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan
kärsivällisiä.
_Leena_ (itkien). Niin, käsketään kyllä, -- mutta... hoi oi -- ihminen
on heikko, herra paratkoon -- hoi oi -- ja tuo paha sydän -- niin,
herra paratkoon -- hoi oi -- se on niin paha.
_Anna_ (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?
_Roinila_. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.
_Leena_ (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä
meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.
Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka
ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen
mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin!
Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.
_Anna_. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan
niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.
_Roinila_. Mistä sinä sen päätät, mamseli?
_Anna_ (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.
_Roinila_. Niin -- tunnet! -- Ole vai.
_Olli_ (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.
_Anna_. Eerosta!
_Elli_. No, Jumalan kiitos.
_Roinila_. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?
_Olli_. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta
Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni,
niinkuin vaimoväen tapa on.
_Roinila_. Niinkö Sillankorvan Sanna?
_Olli_. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan
olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain
varmoja tietoja.
_Roinila_. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana
kaupunkiin.
_Olli_. Ei sinnepäinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?
_Roinila_. Emme mitään.
_Anna_. Onko häntä nähty näillä tienoilla?
_Olli_. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne
tullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.
_Roinila_. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?
_Elli_. Niin, mitä tiedätte Eerosta?
_Roinila_. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini
saan.
_Olli_. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään
aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.
_Roinila_. Hänen kohta -- hänen kohtalostaan, sanoit?
_Olli_ (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.
_Elli_. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?
_Roinila_. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.
_Olli_. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa,
paljon pahempaa.
_Roinila_. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten.
_Olli_ (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi.
_Roinila_. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä
hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?
_Oili_. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää.
Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö --
_Anna_ (nousee säikähtäen). Mauno?
_Olli_. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja
ollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte,
että siinä on leikki kaukana.
_Roinila_. No, niin, niin. Entäs sitten?
_Olli_. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen
ja kiivas luonto --
_Roinila_. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo
kerrankin.
_Olli_. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.
_Elli_ (putoo alas). Taivaan vallat!
_Leena_. Herra hyvästi siunaa!
_Roinila_. On murhannut poikani -- Eeron --
_Anna_. Maunoko murhannut --? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä
ihminen, sinä valehtelet -- minä sanon sen -- sinä valehtelet... Elkää
häntä uskoko, -- isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.
_Olli_ (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
_Roinila_. Se on Eeron.
_Leena_ (lähestyen). Ja aivan märkä.
_Roinila_. Puhu!
_Olli_. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt
vuorostaan.
_Sanna_ (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen
tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää
hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää
iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,
koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.
Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin,
mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko
kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.
_Roinila_. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.
_Sanna_. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli
vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot
kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole
totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä --
_Olli_. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät
sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun --
_Sanna_. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,
oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi
kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli
kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo
samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä
hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski
kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti -- hän on nyt aina tuommoinen
mörökölli, niinkuin tiedätte, -- hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän
sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn
ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja
entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, -- voi
sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:
outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin
toteen käymän.
_Leena_. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei
variksen rääkkyminen hyvää tiedä.
_Roinila_. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.
_Sanna_ (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,
ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen
kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi
herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.
Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia
kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän,
-- kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä -- örisi vaan: mene
hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja
kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät
tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei
muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen
samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini,
ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun
näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat
alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää,
ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.
_Roinila_. Entäs sitten?
_Sanna_. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se
meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta
nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä
laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa
paikassa minun valalle veisitte.
_Leena_. Ohhoo sentään tätä maailmaa!
_Roinila_. Jatka, jatka.
_Sanna_. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto,
mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin
Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni,
että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.
_Anna_. Mutta ehkä se olikin joku toinen.
_Olli_. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät
kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
_Roinila_. Entä lakki?
_Leena_. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
_Sanna_. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku
toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla
silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta
näille tienoille tuli.
_Roinila_. Asiaan!
_Sanna_. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä
pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas,
ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin
teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta
vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
_Elli_. Taivahan vallat!
_Sanna_. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei
enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta
sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä
unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian,
ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven
kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika
selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,
pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei
vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en
minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia
salassa pysynyt.
_Olli_. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin
tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.
_Roinila_. Mutta lakki, lakki?
_Sanna_. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä
kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko
oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat -- ja
sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu.
Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan
lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman
minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut
ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.
_Leena_. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa
pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
_Olli_. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi
sen niin hyvin peittää.
_Anna_. Itse voit olla koira.
_Olli_. Suuri lurjus, hunsvotti --
_Sanna_. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
_Roinila_ (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.
_Sanna_. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no
kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää.
Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin
ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt,
kun tiellä vastaan tuli.
_Anna_. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä
ensin, ja tuomitaan sitten vasta.
_Roinila_. Niin, eihän se puhumisesta parane.
_Leena_. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan.
Mutta semmoista se viina tekee.
_Sanna_. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset
kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin
verraten. Ilman minutta --
_Roinila_. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.
_Sanna_. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?
_Roinila_. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
_Sanna_. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho,
täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes
kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen).
Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa
kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun
kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän
sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja
taakse).
_Roinila_. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.
_Elli_ (on kuin houreissa). Nuttua?
_Roinila_. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.
_Elli_. Enhän minä muista.
_Roinila_. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon
panit.
_Elli_. Olenko minä sen vienyt aittaan? (menee horjuvin askelin
aittaan).
_Leena_ (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).
_Sanna_ (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.
_Olli_. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se
jo vähällä olla.
_Sanna_. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin
hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.
_Roinila_. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?
_Elli_ (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).
_Roinila_ (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin
mukaan, Olli.
_Olli_. Mennään vaan. -- Sanna!
_Sanna_ (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).
_Olli_. Sanna!
_Sanna_. Mikä on?
_Olli_. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt.
_Sanna_ (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään.
_Roinila_. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.
_Sanna_ (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten
jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.
_Olli_. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä
sitten.
_Sanna_. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo
sisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?
_Leena_ (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.
_Sanna_ (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei
valkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin
antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä
sitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan,
joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä
sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.
_Anna_. Niin, ehkä on parasta.
_Sanna_ (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!
Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin --! En mokomia ole
ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin
kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä --! Antaahan olla. (ääneen).
Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda
Sanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun
annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi
kahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst'
hyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa
vaivanen ole. (Vasempaan).
_Elli_. Anna, eiköhän tämä olekkin jotain kauheata unta vaan.
_Anna_. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta
se ei ole.
_Elli_. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana,
kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että
sallii tuommoista tapahtua, (itkee).
_Anna_. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää,
onko tuossa kaikessa sittenkään perää.
_Elli_. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi
siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit
häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.
_Anna_. Mene pois ja jätä minut rauhaan.
_Elli_ (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen
silmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).
_Anna_. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin,
joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on
kaikki vaan erehdystä -- kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli
sen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa
epätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. -- Mauno
murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta
murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! -- Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko
jo uusia tietoja -- Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin
rintaansa).
_Mauno_ (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain
sinua vielä tavata.
_Anna_. Mauno -- sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan
kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.
_Mauno_. Olenhan minä tässä, -- minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,
-- pakana, turkkilainen -- niin -- en tiedä enkä tunne niin pahaa
sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo
linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki
hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, -- niin, kirottu olkoon se
liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.
_Anna_. Totta siis kaikki!
_Mauno_. Totta -- totta! Totta, että minä olen suurin heittiö
maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi.
Mutta olkoon -- enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne
asiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en
voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja
kuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla
tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin
metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois,
lähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana,
yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa
polttaa jalkaini alla.
_Anna_. Mitä minusta tahdot. Anna mun olla.
_Mauno_. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta
ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen
tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin --
_Anna_. Vaiti onneton. Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua.
_Mauno_. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää
lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon
merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.
_Anna_. Pois minusta, pois.
_Mauno_. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan
toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä
et tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on
intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle
joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja
parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo
minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.
_Anna_. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene
pois, minä vihaan ja inhoon sinua.
_Mauno_. Sekö viimmeinen sanasi?
_Anna_. Parempaa et ole ansainnut.
_Mauno_ (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun
täältä nyt lähden?
_Anna_. Kuulin tuon jo.
_Mauno_. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.
_Anna_. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.
_Mauno_ (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää
hyvästi, Anna.
_Anna_. Jumalan haltuun!
_Olli_ (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!
_Ääniä_. Tääll' ollaan, Ohoi!
_Olli_ (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen
tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.
_Anna_. Taivaan tähden -- he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.
_Mauno_. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.
No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.
_Anna_. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,
pakene pian.
_Olli_ (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut.
_Äänet_. Kyllä! Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.
_Mauno_. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.
_Anna_. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut
heidän käsiinsä.
_Mauno_. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon
vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.
_Olli_. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa miehet.
_Äänet_. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.
_Anna_ (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä
sinua etsiä.
_Mauno_. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?
_Anna_. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, -- voi,
silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno,
vaan tottele minua.
_Mauno_. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,
ett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.
_Olli_ (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne, taikka
taloon.
_Anna_. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et
vähääkään --
_Mauno_. Enkö minä sinua rakasta, Anna?
_Anna_. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.
_Mauno_. Tuolla sanalla saat minut vaikka hirteen, (menee pätevästi
aittaan).
_Anna_ (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja
useita miehiä tulee vasemmalta).
_Olli_. Onko häntä nähty? Sano pian.
_Anna_. Ketä onko nähty?
_Olli_. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.
_Anna_. Niinkö Maunoa?
_Olli_. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.
Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja
hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.
_Anna_. Vai niin!
_Olli_. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?
_Anna_. Olen.
_Olli_. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin?
Etkö kuullut askeleitakaan?
_Anna_. En.
_Olli_ (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.
_Anna_. Merkillistä? kuinka niin?
_Olli_. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka --
(Roinila tulee vasemmalta).
_Eräs mies_. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?
_Roinila_. Toimitin miehiä ruumista haromaan.
_Olli_. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä
murhaajan kiinni ottamisessa.
_Roinila_. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä mailla ole.
_Olli_. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän
joko niemellä tuolla, taikka --
_Roinila_. Taikka --?
_Olli_. En tiedä onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.
_Roinila_. Sano sinä pois vaan.
_Olli_. Epäilen vähän tätä taloa.
_Roinila_. Mitä?
_Olli_. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.
_Roinila_. Oletkos hullu?
_Eräs mies_. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.
_Roinila_. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi. Sekö vaan.
_Olli_. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin
kuin minäkin.
_Roinila_. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele
vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.
_Olli_. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan
ajatukseni.
_Roinila_. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö,
sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista
taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä
suosittu.
_Ensimmäinen mies_. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,
saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.
_Toinen mies_. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.
_Kolmas mies_. Järjettömiä hän puhuu.
_Ensimmäinen mies_. Mutta kuinka kauan tässä viivyttelemme aikaa?
_Toinen mies_. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?
_Roinila_. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua
muuttanut, (menee tupaan).
(Miehet menevät oikeaan).
_Olli_ (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä
jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen,
tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).
_Anna_. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja
hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.
_Olli_ (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.
_Roinila_ (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?
_Olli_. Niin, jäin teitä odottamaan.
_Roinila_. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi,
ennenkuin menemme toisten pariin.
_Olli_. Olemmeko epäsovussa?
_Roinila_. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän
syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö
sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi
tahdot.
_Olli_. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että
minussa heräsi epäluuloa.
_Roinila_. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään
yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.
_Anna_ (hiljaa). Voi, minua onnetonta!
_Olli_. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan
puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei
ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.
_Roinila_. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan.
_Olli_. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään
niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein
kärsivällisyys loppuu.
_Roinila_. Mitä siihen sanot, Anna?
_Anna_. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun
vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! --
kuule, annathan?
_Roinila_. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota!
oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä
mitään hätää ole.
_Anna_. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä
ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen
valmis menemään vaikka mihin --
_Roinila_. Vaikka vihille?
_Anna_ (hämmästyen). Niin vihillekkö?
_Roinila_. Nooh?
_Anna_. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.
_Roinila_. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne
miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,
niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee
mennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää
koko tämä juttu.
_Olli_. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?
_Anna_. Kuinka isä tahtoo.
_Olli_. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. -- No, ja sinä olet nyt
sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta
puhut, ett'et pilkkaa.
_Anna_. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?
_Olli_. Et siltä ainakaan näytä. -- Mutta tokkohan minä maltankaan
lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista
morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi
--? Tules tänne likemmäksi.
_Anna_. En -- en ikinä.
_Olli_. Noo, -- mitä sinä suotta ujostelet. Tule nyt vaan.
_Anna_. Mene niemelle, Olli.
_Olli_. Enpäs menekkään, ennenkuin saan sinua vähän hyväillä.
_Anna_. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.
_Olli_. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo
vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla
hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin
vielä, (menee oikeaan).
_Anna_. Mene, -- mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun
omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.
_Mauno_ (koputtaa ovea). Kuinka kauan minua kiusataan täällä?
_Anna_ (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee
oven).
_Mauno_. Joko he ovat menneet?
_Anna_. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä
välttää.
_Mauno_. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin
pelkäät meidän yhteen joutumista.
_Anna_. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin
hyvänsä.
_Mauno_. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero
on niin vaikea -- niin äärettömän vaikea.
_Anna_. Voi miksi viivyttelet. Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.
_Mauno_. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes,
se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,
jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, -- kaikki,
kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.
_Anna_. Mauno, -- vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas,
kauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele,
lähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.
_Mauno_. Mitä on tuo puhe?
_Anna_ (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha
henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?
_Mauno_. Pilkkaako sinä minusta teet, vai --?
_Anna_. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin
leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?
_Mauno_. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen
toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän
tunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla
sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun
rauhaan. Jää hyvästi -- ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).
_Anna_ (vaipuu kivelle). Hän on poissa -- poissa! Mennyt on nuoruus,
elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!
(Esirippu alas).
Kolmannen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna:
Elli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman,
että hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut
käsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse
tunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä
pihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on
vielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin
koettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei
tunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut
Annan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa
rikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään.
Eero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin
kummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää
Maunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa
saanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä
hävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion.
Eeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin
varmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt,
kun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli
toisensa, ja samoin Mauno ja Anna.
_Minna Canth_.