On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.
"Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt...
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. -- --
Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis' yli maan:
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhone, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi
Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks' jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois', ken keihäst' ei terästäis'?
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties', saapuuko milloinkaan!
Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
"Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"
"Oi, turhaa! pois on poissa!" -- Hän vinhemmin vaan käy.
"Oi surmasi helmaan kiidät!" -- Hän koht' ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.
Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartija-joukko jo häilyy niin kuin raju-ilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin...
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses' hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. --
Mut vuoren huipulla linna vuos' vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.
_Paavo Cajander_.
8, Karsikot.
Omituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä
ovat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan
perilläkin.
Tavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia
karsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää
karsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos
se henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän
on naimaton.
Karsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran
saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko,
jossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on
silloin "härkämies" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa
härkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun
esim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.
Vainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on
nainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin,
naimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen
karsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on
aljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka
petäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu
vainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella
vainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.
Nähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto "käsivarsineen" tavottaa
ihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä
sen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle,
teettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota
sanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin
Lappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja
lueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden
nimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan
nostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.
"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten
epäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi
vielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen
tapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä
patsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun
peuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että
kivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n
eli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin
muotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä
se tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista,"
Kivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista
tehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.
Karsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä
päättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat
muistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin
karsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten
muistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan
jäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa
Suomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa
muinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun
näet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta
Oulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin
kertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään
tullessaan, pystyttivät veistokuvansa -- "theres utskårne beleter" --
niille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.
Luonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen
mukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista;
vaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa,
josta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin
epäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa
v:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä
mainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan,
muun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain
kuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle
konttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä
epäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se
oli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin
ristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan
nimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan
peräpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä
ja sormuksia.
Vaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle
vanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti
yksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston
huomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin
asti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja
Itäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka
kylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, -- ehkä samallaisia ihmisen
muotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu
iäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.
Karsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa
tietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo
eräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan
välillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä
vainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä
sanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona
käymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa
näkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta
varten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen
kodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin
tarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.
_J. R. Aspelin_.