Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei
ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet
olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli
myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan
hyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.
Lähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut
hevosta lähes pari tuntia.,
"Hevonen on tullut", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis
matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se
seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat
perässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut
tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta
istuimelle oli pantu vähän heiniä.
"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle,
kaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää", sanoin pojalle.
"Eipä se isäntä tahdo sitä", sanoi poika ja vänki kärryihin.
"Mitä minä isännän tahtomisista", sanoin minä, "minähän sitä tahdon."
"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu."
"Oletko sinä kestikievarin poika?"
"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!"
"Kenenkäs sitten?" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.
"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --"
"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?"
"Niin olen."
"Paljonko sinä saat palkkaa?"
"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa
ja vähän vaatteen apua."
Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain
nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja
tuiki vähän kehittyneeltä.
"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin
pojalta, koetellakseni häntä.
"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin,
kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.
Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei
hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä
poika oli minut voittanut.
"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin
häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.
"Kyllä, kunhan tässä tie paranee."
Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika
lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä
riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään
kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.
"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,
pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.
"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä
jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.
"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie", sanoin hänelle tovin
perästä.
"Kyllä, kun minä ensin käyn."
"Missä käyt?"
"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa."
Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen
lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin
kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan
käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin
hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän,
mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita
virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa.
Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas
kärryissä.
"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon",
sanoin hänelle nuhtelevaisesti.
"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut
hevosta", arveli poika.
Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin
kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja
lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin
minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon
kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua
tuolla paremmalla tiellä.
"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi",
sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.
Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja
isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan
ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan
ylönkuppuraisiamme.
"Älä veli kulta aja!" sain viimmein hänelle ärjästyksi.
"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika
vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan
kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.
"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen
tovin päästä.
"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos
ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että
säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä
tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.
"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta
kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.
Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi
kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.
"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin
hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin
joutuvan hämille.
Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja
miehevän näköiseksi.
"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;
annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi
hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa
jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.
Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme
tuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi
olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi
voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan,
ett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.
Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä
nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin,
pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin
tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle.
Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.
"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle", sanoin
lujasti.
"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään,
kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta
kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!" vakuutti
kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.
Mikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin
Lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.
Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen
kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa
juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat
sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita
olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä
pois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin
näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;
näyttipä todellakin siltä, että "tämä on koeteltu hevonen" ja että
"tämä on jo monta kyytiä vienyt."
"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja
sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna", sanoin
hänelle.
"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka
tienhaarassa kotiin kääntymään", selitti mies. "Samapa sillä näkyy
tapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan."
"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka
se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme
edemmäksi kodista", vakuutti mies.
"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty",
arvelin hänelle tovin päästä.
"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö."
"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne
syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa
pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä
pakkasella", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.
"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,
konstiko meidän on sitten mennessä", vakuutti mies.
"Oletteko te talon isäntä?" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.
"Isäntäpä tietenkin", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa
hevoskaakkansa.
"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin
laiha?"
"Tämä onkin vaan hollihevonen."
"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen
pitää juuri olla tuommoisen?"
"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta
asti."
"Mutta se on laiha ja huono sittenkin."
"Varasta takaa ajamasta."
"Se seikka ei paranna asiaa yhtään."
"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole
semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin
säene; entäs se?"
"Miks!ei se ole nyt tässä?"
"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista
saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi."
"Se olisi pitänyt kengittää."
"Ei ole saanut seppää."
"Joutavia! ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa."
"Ei todellakaan."
"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja
naulat."
"Niin vain; ne tulevat niin paljon tyyriimmiksi."
"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun
raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka."
"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee", arveli mies ja rykäsi
samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan
kiinni.
"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie
on parannut", muistutin hänelle.
"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa", sanoi mies touhussa.
Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan,
mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin
ennenkin ja seisahtui.
Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.
"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me
jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan", sanoi mies ihastuksissaan,
ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.
"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tässä syntyy."
Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut
meidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti:
"vaihdetaan hevosia!"
Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan
menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se
kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat
lerpallaan.
"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?" kysäsin häneltä.
"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat
myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,
kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä
maahan.
Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen
kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen
toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt
muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota
hyötyäkseen.
"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä
ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä",
esittelin hänelle.
Hän antoi sen minulle mielihyvällä.
Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä
tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette
hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että
hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. -- On kyllä hyvä,
jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle
puolisuutuksissani.
Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi
yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.
Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja
rupesi syöttämään sitä hevosellensa.
"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä
vaihtaisin pois koko otuksen."
"Kenenkäs se sitten on?"
"Talon."
"Sanoittehan olevanne isäntä."
"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi
mies hätäyksissään.
"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt
sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne
tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä
on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani
kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.
Mies totteli ehdottomasti.
Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä
vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin
kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat
törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman
näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi
veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,
haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka
hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. -- Hirveä
oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti
kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se
kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä,
sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.
"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle.
Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi
puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui
hän kantamaan kapineitani.
"Onko teillä lointa muassanne?" kysyin häneltä.
"Ei ole."
"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te
kävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa",
sanoin hänelle.
Mies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä
jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana,
ja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään
elollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä
ainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla
ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului
korvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan
miehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat
edessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat
kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen
synnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita
ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista
tapahtumatta.
_P. Päivärinta_.