Muutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä tyynenä, rauhallisena
Savo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se
ilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat,
syvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton
lapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.
Ja tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu,
sokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.
Mikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä
päinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi
vähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin
side keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka
tuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena
yrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka
lapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi
paisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.
Hurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta "nuoruus, hurjuus -- vanhuus
viisaus". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin,
viisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee
Vuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja
rantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.
Ja ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos,
kuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton
vasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien
ylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten,
vastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen
sappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää
yhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole
vielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että
tämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä
myöten asettaa.
Ja viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan
estää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee
vihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan,
ikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei
hetkessä anna myöten -- takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski
korkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten,
niinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan
rotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen
alas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen,
koetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen
hän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. -- Tämmöiset ovat
pääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa -- ihastuttavassa näössä.
Täydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva,
ei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se
tullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon
matalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän
petos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai
lumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole
helppo päättää.
Joka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen
viimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se
on aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen
suuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö
kumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan
heruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn
vertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita
häkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka
vangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen
kitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi
muruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä
päälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan
saapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen
kallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille
jälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla
makaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen
ylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta
rantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista
tylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden
ja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.
Sattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki
on sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla
olisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten
johdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen
tavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä
keinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa
palvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään
sangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät
olekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna
pilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei
kuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat
saaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu!
Olisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi
täytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita
palvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se
huviksensa sorvailee "_kelräkiviä_." [Keträkivet ovat välistä
ympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut
tämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]
Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla
tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä,
joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra
ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin
kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja
uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy
vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa
paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin
ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan
Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli
silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä
nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran
arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan
könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista
vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä
sillä myös -- kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu --
ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa
on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi,
koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi
pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi
yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo
Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.
(Suomen Kuvalehdestä).