Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauankin, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
Ja kuoli -- hirsipuussa.
Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mutt' jaloin poika Suomenmaan
Hän oli aikanansa.
Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten;
Hän sopi niihin kuitenkin
Kuin tehty niitä varten.
Se aik' ol' ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsissä Klaus Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan.
Kyll' itki moni huokaillen;
Ett' oikeus on pilkka:
Mutt' itkiessä toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka.
Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan huolta nähdä saa,
Kuin tahtoo sitä kantaa."
"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."
"Siis vapauteen taistellen
Ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa!"
Ja vasamata nopsempaan,
Jonk' ilmaan viskas' jousi,
Nää sanat lensi halki maan,
Ja Suomen kansa nousi.
Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata:
Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.
Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siks' kunnes juonet kavalat
Löi Ilkan Nokialla.
Tuo teot suuret kunniaa:
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.
_K. Kramsu_.