Ikimuistettava vuosi 1596 oli loppumaisillaan. Silloin nähtiin kaikilla
teillä ja poluilla Pohjois- ja Keski-Suomessa talonpoikais-joukkoja,
jäntevät joutset selässä, raskaat nuijat olalla, pitkät karhunkeihäät
kädessä. Kauan aikaa olivat he suomalaisella pitkämielisyydellään
syöttäneet, juottaneet viimmeisiä varojansa Klaus Flemingin ahneille
huoveille (ratsumiehille) ja kärsineet näiden röyhkeyttä ja
väkivaltaisuutta. Mutta viimmein oli maltin mitta täyteen tullut, ja
hillitsemättömänä oli nyt yhtä perisuomalainen kostonvimma vuotanut yli
kaikkein reunojen. Herrojen ja huovien kartanot suitsusivat nyt
kekäleinä; niiden omistajat, jos olivat joutuneet hurjistuneen rahvaan
käsiin, oli työnnetty järvien sekä jokien jääkohvan alle.
Kaukana Pohjanmaalla oli tämä tulva ottanut alkunsa; se oli nyt
vierinyt sieltä alas Satakuntaan, Hämeeseen sekä Savoon. Tarkotusperänä
oli Turun linna; sen "nuijamiehet" tahtoivat murtaa alas kiviraunioksi,
jättiläishautakummuksi pääkiusaajallensa "Siutian Klaulle."
Suurin laine, Jaakko Ilkan joukko, oli Tampereen seuduille alas
virrannut. Lähdettäissä oli siinä ollut vaan 7-800 miestä, mutta pitkin
matkaa oli se joka askeleella yhä paisunut. Urhot olivat matkallaan
nostaneet Ikalisten korpien asukkaat sekä Hämeenkyrön ja Pirkkalan
viljavainioiden kyntäjät. Toinen haarajoukko oli tullut syrjäiseltä
Rautalammilta asti, joka jo kerran ennen oli omin päin ja hyvällä
menestyksellä kapinoinut huoveja vastaan:
"Kivijärven kiltit miehet,
Vahvat Vastingin urohot,
Otti nuijat nurkastansa,
Pimeästä pitkät varret,
Joilla huoveja hosuivat,
Ryyttäreitä rynkyttivät."
Matkalla olivat vielä Keuruun ja Ruoveden miehet lisänneet joukkoa.
Tällä tavoin useammiksi tuhansiksi karttuneina olivat talonpojat nyt
saapuneet Nokian kartanolle. Suuria parvia Hämeestä tiedettiin vielä
olevan tulossa avuksi, toisia toivottiin. Jämsän, Kuhmoisten, Padasjoen
urhot olivat jo täysissä hankkeissa; Asikkalan, Nastolan, Hollolan,
Lammin, Hattulan miehet odottivat vaan ensimmäistä menestyksen merkkiä,
yhtyäkseen samaan tuumaan. Hämäläisten tuloa odotellen, majaili nyt
Ilkan joukko täällä, juoda viiletellen suuhunsa Nokian kartanon
runsaita jouluoluita.
Tapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan
huovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen
näin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit,
minkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.
Muutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä
toisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming
oli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä
lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös
useampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä
voimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain
leirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran
kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen
tykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät
paikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt
kyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat
joutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa
silloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.
Hänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara
pehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen
lähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami
Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden
vapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas
Sigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan
kaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta
puolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät
kotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin
Jaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut
Nuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä,
siihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla
sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa
pyörryksiin.
Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan
viipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi "hänen nahkaansa
kaupittavan", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään
ja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää
voineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä
ahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen
heidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei
nyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen
perästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin
alkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan
omaa päätänsä.
Lähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään
ladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat
selvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin
hereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta
vauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo
saavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä
tuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat
retkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin
tietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista,
hopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin
osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit
raskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen
tähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin
tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin
puolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka
erotti Satakunnan Pohjanmaasta.
Nokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään
päät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on
myös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on
virstan matkan päässä kartanosta etelään päin.
(Suomen Kuvalehdestä).