Erään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka
aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa
liikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:
"Suomi, armas synnyinmaamme,
Tuhatjärvinen --"
"Antakaa, hyvä herra, penni", huusi vähäinen poikanulikka surkealla
äänellä.
"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta
jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä."
Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti
nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko!
kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset
työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."
"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä
valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet
aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein
käyttäneet tavaraansa. -- Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen
syypää."
"Hm -- hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas
rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:
"Täällä kehdon, kodon saamme,
Haudan rauhaisen --"
kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua
pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"
"Huomenta, huomenta! Minne matka?"
"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin
maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla
kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää
kävellä."
"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos
kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori
maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi
etsiä?" kysyi Keto.
"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt
ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja
havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."
"No niin, tuo hyöty -- sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä
ja arvostella pensselisi tuotteita."
"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen
elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa
opettavainen."
"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta
koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan
kurjuudenkin majaa katsomaan."
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan,
jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli
kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä.
Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään
jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin
erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja
tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen,
toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin
suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja
välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken
toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota
puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen
vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen
tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että
surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia.
Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille
satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli
kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta
ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi
kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin
ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"
"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään",
sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin
elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa
nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."
"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi
akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt
-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.
Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,
miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:
"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri
muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan
rintaani, se annettiin oikein kirkossa -- juuri Mikonpäivänä -- ja
rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' -- Tässä sen
näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen
isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän,
"oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin --
ehkä sentään -- näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri
tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka
teilläkin nyt on -- totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? --
Mutta jatkanpa kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär
naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan
pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä
ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala
siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen,
vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä
tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät
palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun
Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut -- kova oli
eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänen otti
Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa
-- minun oma rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki
oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt --
mutta, hänellekkin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja
minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina
ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani
minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen
kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka
paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin
ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis
nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja
oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin
ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas
kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä
että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti
työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin
vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa
takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi.
Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta
jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe
kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka
haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta
näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan
köyhäinhuoneessa. -- Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus
elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala
häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä
minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton,
sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut
poikani; -- rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta
jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin,
kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan
parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan;
mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja
oppineet? --"
"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?" kysyi
maalari.
"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa
kuin anteeksi pyytäminen." --
"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne
maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,
että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen
teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne
sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."
"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös
tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se,
joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän
äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,
muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi
minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä
rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin
äitini hylkääjä!"
Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät
köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa
kaikesta oppia ottaa."
_Th. Hahnsson_.