Kello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin
voimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan.
Kellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää,
yksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen
niin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta,
ja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi
tuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle
minuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule
eivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan -- muuta kuin
poikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan
onnelle välttämätöntä, vaiko ei -- se jääköön viisasten tutkittavaksi.
Se vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen
noudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.
Mutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa
ollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman
kelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on
aina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet
yksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa
aikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja.
Kelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin
varsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse
oli silloin kellona.
Ajan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen
välttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan
yöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja,
erillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon
nousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun
päivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän
perästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä
aamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun
kukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin.
Tämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän
perästä.
Päivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia
merkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä
vanhoilla Suomalaisillakin.
Jos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin
huomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan
osaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä
seuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä,
iltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli
vielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä
(= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen
korkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin
poikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla,
noin kello 4 j.pp.).
Viikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään.
Meidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla
kansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee
seitsemää.
Kuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska
sillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä
29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on
oikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin
vanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin
luonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista
kuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat
seuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu,
sulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu,
lokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.
Paitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla
Suomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin,
koskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket
aina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, -- siitä ei kumminkaan
vielä tähän asti ole selkoa saatu.
Samoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän
eri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista.
Varsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on
säilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin
päivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on "nuorten nousuaika." Tähdistä
päättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin
vielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta
tietää kotialähdön ajan.
Mitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana,
että hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain
tunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi
täsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli
kuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja
Savonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan
vuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa,
joista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja
järeätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä,
että vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka
painoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa
tavalliseen kirkonkelloon.
Viipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman
vuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun
raastuvassakin.
_K. Suomalainen_.
8, Kaiku.
"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun
näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat
kerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja
ihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin,
metsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan
ryminään.
Kaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen.
Muistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa
soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista
rikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen
osan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä
nääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla
kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi
niin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento
olentosi vavahti.
"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä
liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän
se on.
Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja
pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos
virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin
lörpöttääpä kaikukin.
Senpä tähden koko kaiku sinusta välistä on näyttänyt suulaalta naiselta
eli kielekkäältä tytöltä, joka ilman aikojansa lörpöttelee. Ja niinpä
se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu: Eekho (Kaiku) oli
Oreadi eli Vuori-nymfa Boiootian maakunnassa, suloisessa Hellaassa. Hän
oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen
ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit
toverinsa kutsuivat häntä "monipuheiseksi." He rakastivat häntä
kuitenkin hänen ilomielisyytensä tähden, jopa hellittelivätkin, sillä
sukkelan kielensä kautta oli hän tilaisuudessa heitä auttaa.
Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puolijumalallisia olentoja, joiden
elämä oli pelkkää autuaallista riemua ja työttömyyttä. He rakastivat
iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen
kaikille, itse jumaloillekkin. Sillä, samoin kuin kuolon-alaiset,
rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista
iloa. Niin tuo lystillinen ruma Paan-jumalakin. Kun tämä oli saanut
valmiiksi suloäänisen huilunsa, jossa Syrinki-nymfan henki oli, ja,
tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin
silloinpa iloisat Vuorinymfat tanssivat hänen ympärinsä, yhdistivät
heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen
jumalallisia ylistysvirsiä.
Mutta eipä Paan ainoastaan mieltynyt vuoren-neitojen iloon. Itse
taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita
hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän
ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten
armaita tansseja, kuunnellen heidän riemulaulukaan. Ja joskuspa saattoi
tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista,
että hän, hetkeksi unhottaen olympillisen majesteetinsä, itse
ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhuili
heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet
pilveinjohtajan suopeaan armoon.
Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli
taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Heera elikkä Juuno. Ei hän
voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä
puolijumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen
olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon
ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että
Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolella!
Kaikin mokomin oli tämä estettävä.
Tähän tarkotukseen hän koetti äkkiarvaamattomalla läsnäolollansa
hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfain seurassa. Mutta turhaan
koetti hän näihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo
luuli pääsevänsä tarkotuksensa perille, oli vilkas Eekho hänen
tiellänsä, viivytellen häntä viekkaalla puheliaisuudellansa, siksi että
kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulenleimahuttaja palata takasin
Olympoon.
Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Eekho hänen tiellänsä.
Viimmein ei ollut Heeralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Eekho pois
tieltä. Ja niin hän tekikin.
Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Eekho aina teki turhiksi,
otti Heera häneltä pois puhetaidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen
verran jäljelle, että hän voi matkia toisen viimmeisiä sanoja, mutta ei
itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.
Tämmöisen rangaistuksen sai Eekho. Ja että se tuntui kovalta
semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä
liikuttamaan, sen arvaa jokainen. -- Halu puhumaan ei ollut näet
kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen
halukas henkensä kaikkialla saadaksensa kuulla jotakin ääntä, jonka hän
heti matkii.
Sillä matkimishalunsa ei rajaudu ainoastaan ihmisten puheisiin. Ei,
kaikkia ääniä hän kertaa. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta
välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esim. tulee, että
välistä saapi kuulla koirien haukkuvan hurjasti ja yhä julmistuvan
silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat
silloin Eekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa
tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässä?
Kuinka lieneekään: Eekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.
Tästä voi monelle sinun sisaristasi -- Eekhon sukulaisia -- antaa
opettavaisen neuvonkin.
_J. W. Calamnius_.