Varmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia
nimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin.
Häntä kutsuttiin suorastaan "tytöksi", luultavasti sen vuoksi että hän
oli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi,
vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai
kulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko
pitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän
olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin
tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut
siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin
joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti
sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan "minä"
asemasta.
Tyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut
sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ett'ei tahtonut
rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet
kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja
lapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet
eivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä
tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.
Tytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi
tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli
kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli
niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,
sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo -- henkeä lukuun ottamatta --
kallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä
varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli
tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein
pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä
saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei
lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan
puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.
Samaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut
kohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei
sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka
täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu
tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa
tekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut.
Kukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina
niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan
olisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut
hänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään
ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin
olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen" niinkuin
hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että
kaikki tarkottivat hänen parastaan.
Niinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä
kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään
kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli
jotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä
sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta
kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin
luonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu,
ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla,
sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut
metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän
karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi
olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.
Todellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän
kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään
mairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman
väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään;
vaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä
kauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat
silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan
muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti
hänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän
suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut
käsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla
olisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan
kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään
kasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle
tuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä.
Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan
nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty,
ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet
Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä;
käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa
saaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin
alle.
Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.
Hitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta
saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat
nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä
lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis
-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,
voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat
paetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa
suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni
putoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:
"Herra mua johtaapi,
Jos minne kulkenen,
Ja tieni viimmein ohjaapi
Tykönsä taivaaseen",
joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän
vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta
painoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin
alla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin
ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät,
kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle,
pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota
suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan
nuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.
Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon,
eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.
Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten
lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja
ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi,
että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän
muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli
siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen
kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta
ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi
kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota
muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan
mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden
perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran
ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet
parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi
lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään
ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään
avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja
piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä."
Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi
Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli
sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat
ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli
tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset
väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse
sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.
_J. Reijonen_.