Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.
Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt
Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.
Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen
kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin
edustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja
tämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan -- tosin ankaralla
työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee,
on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä,
Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on
mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet
ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan
mustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on
kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu,
kulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.
Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla
linnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat
luoksensa.
Semmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.
Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä,
20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka
loppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat
toiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä
Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa
kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin
hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan
rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia
sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät
keskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat
he viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin
ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla
jonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä,
ja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä,
että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät
päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita
joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan
tarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa
heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten
ryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu
tai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat
puollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja
ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa
ratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille
heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon
pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä
nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu
nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.
Näin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.
Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjotti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:
Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun
Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.
Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.
_Y. Yrjd-Koskinen_.