Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks' jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:
"Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kysta
Minullekkin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani
Minä teille kerron ne.
Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä;
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.
Muistan, kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä;
Petäjäistä syötihin --
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.
Häntä mustaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain'...
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen." --
Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks' yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalla jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää --
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimmeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.
_Uno von Schrowe_.