T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,
mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen
kanssaan vaunuissa.
"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki
lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."
"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa
kaupungin lähellä."
Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?"
Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät,
pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana;
silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan
vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä
luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi
ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan
oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen
palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle.
Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä
sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.
"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.
"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein
herrasväkeänsä astumaan sisälle.
Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä
makaavaa pientä lastansa.
"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon
isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."
"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna
raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän
talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni
ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli
minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka
suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista
palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen
onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."
Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket
ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut,
mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin
tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen;
hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli
lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että
vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja
hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.
"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä
otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte.
Tulkaa istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin
istumaan pääsevät."
"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein
minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä
ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."
"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan
ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä
myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas
pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli,
saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta
kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli
ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa
kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat
T--n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi,
tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen
hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän
sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan
taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen
täällä palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja
heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia
kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin
onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia
päiviä elänyt."
"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan
onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki
vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi
onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen
onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus.
Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni
sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"
"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö
olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan
takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."
Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti
entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:
"Älä minua kiitä! -- Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön,
vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin
antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle
parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa
elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."
_Th. Hahnsson_.