Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan
muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti
hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö
-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen
kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta
myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,
jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain
visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus
kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä
olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun
rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan
silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen
ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt
kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana
taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat
ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut
Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En,
minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin
hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken
kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" -- ja Helmi
juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta,
yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta
kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet
hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi
hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet
näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."
"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran
edelle kotia päin.
"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa
ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on
kyllä?" "Kyllä" -- vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi
juoksemaan kotia.
"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö
heissä mitään hienompia tunteita?" -- sitten miettien ennätti hän
myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:
"Tuolla tulee valkolakki". -- Nuorukainen oli ylioppilas ja
luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä
etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin
vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen
tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan
lukupätkääsi?"
"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole
lukenutkaan."
"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä
ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."
"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti,
minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta
juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta,
ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi
huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä
kuuntelemassa. -- "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä
on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän
lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa
kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen
vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö."
Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas
kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo.
"Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"
"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista -- sehän
nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."
"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas
sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli
juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea,
kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan.
-- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän
huudahti:
"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat.
Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä
aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona
kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä
isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa
ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin
tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin
pieni, ett'en voi mitään!"
"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa,
että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee.
Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on
työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen,
ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."
"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon
lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin
halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka
juurella hänen asuntonsa on."
Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin
lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.
_Th. Hahnsson_.