Minä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä
on kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.
-- Kas semmoinen on amerikkalainen _farm_. Se on toista kuin teidän
maanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.
Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja
sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä
niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat.
Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä
sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun
joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari
katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin,
kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi
Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja
siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia
asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut
vihiä.
Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin
jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.
Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata
myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa
sitä outoa menoa.
Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko
kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella
puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän
oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun
Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli
hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa
honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta
katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.
Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista
ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin"
farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta
olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet
nuorten miesten sydämmet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä
riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä
iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä
menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä
saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli
kuullut kotimaassa
Piimäsuuna pikkaraisna
Maitopartana pahaisna.
Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat
sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten
Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei
muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa.
_J. Krohn (Suonio)_.