Oli Toukokuun alku. Talvi oli jo muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä ramua täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt
huoneitansa siivota. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät ikkunan pieliltä,
joista uutimet on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut
lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven
silmät, talven hampaat.
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevään kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tämä vaalea hursti, joka teillä kesällä
laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivaan rinnalla. Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on
siellä. -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli taitanut
matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se
taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi
-- syksylinnun lähtevän
On sävel niin surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!
Vaan mitäs minä tyhjiä rupatan; parempi olisi ruveta jotain
tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Minä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi,
siellä oli suloinen suvi.
Meren maininki kohoili hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeranssipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartijat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa.
Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito; se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui
nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla
poskilla ilmottivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet
kuiskailivat suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaaseen.
Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahtelivat; niillä oli
niin kiire; riemuhuuto kajahti; ne olivat matkalla Pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.
"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; joko pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita; ne rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja,
Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jälleen saanut,
siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä..."
Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"