Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja
varsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä
kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on
useinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän
koittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois,
piilemään.
Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
te ihmiset kehutte.
Oli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona -- päivällä oli siinä
kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli
kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä
Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli
saattanut talven nietoksetkin kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi,
paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani
läheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän
katseli, etsiskeli jotain -- ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren
kaatuneen sotilaan viereen. -- Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja
valunut lumelle. -- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui
kyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. -- Kah se oli
kallein kaste kauneimmassa ruusussa.