Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni,
jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi.
Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu
kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja
sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis
anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni
vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui
lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä
tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla
liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle.
Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli,
kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on
mennyt, vaan ei yksikään palannut".
_Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti_.