XIV.

Remmit ja pyörät.

Matkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa

tuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja

elämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli

leikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien

punaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.

Kiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt

Gerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine

niittyineen ja puhkeavine lehtineen.

Mitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista

kukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin

tuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet

kuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon

maljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa

vaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne

hyvinkin surkastuneilta.

Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut

antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät

ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla,

niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.

Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan

myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta

muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä

avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen

on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon

ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme,

miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin

kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja

kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika

niin luonnossa kuin elämässäkin.

Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle

kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän

oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä,

syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä

muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä,

jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei

luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan

kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella

kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa,

oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia

Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa.

Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa

joukossa.

Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä

apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut

vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien

timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt

laulua, silloin...

Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme

reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat

he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli

yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja

kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden

työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä

hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä

iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä

enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran

laskea hänet yksinään maailmalle?

Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:

-- Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä

tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?

Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten

heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät

tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.

-- Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla

tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri

nyt, sanoi Hammar.

Sehän sopi aivan mainiosti.

"Nyt tai ei koskaan!" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä

keppinsä nuppiin.

Niin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo

kuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä

tunteitaan, lausui hän eloisasti:

-- Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te

varmaan väsytte.

-- Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä

pitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.

-- En tiennyt ... hm ... kuinka voitte luulla...?

Hän kulki ikäänkuin olisi kysymyksessä lyödä maailmanennätys kävelyssä,

ja kului viisi minuuttia ennenkuin hän sai valmiiksi sen syvämietteisen

huomautuksen, että tällaiset kävelymatkat olivat kai harvinaisia

Tukholmassa.

Gerda myönsi kernaasti, etteivät ne kylläkään kuuluneet siellä hänen

jokapäiväisiin huvituksiinsa.

Tämä mielenkiintoinen keskustelu ja päätelmä tuntui antaneen Hammarille

aihetta pitempään pohtimiseen, niin että Gerda viimein arveli, ettei

olisi hullummaksi, vaikka he keskustelisivat hiukan enemmän, ja hän

kysyi, miten öljyä tehtaassa valmistettiin. Hammar ei tahtonut salata,

että sitä valmistettiin pellavansiemenistä, ja antoi samalla hänelle

heti muutamia selityksiä hinnoista ja astioista. Hän taisi varmaankin

onnistua selityksessään hyvin; ainakaan ei Gerda kysynyt enempää, vaan

asteli ajatuksissaan.

Sisällä öljytehtaassa oli liikettä ja vilkasta elämää. Muutamien

sekuntien kuluttua laskeutui suurmusertaja huumaavine iskuineen, jotka

panivat talon seinät vapisemaan. Tämän jälkeen pyörien ratina ja veden

pauhu saivat taas vallan, kunnes taas kuului musertajan jylisevä ääni.

Kaikki tuli Gerdan nähdä, ja kaikista tuli hänen saada selko, myöskin

joen toisella rannalla olevasta tärkkelystehtaasta.

Tärkkelystehdas ei ole mikään hieno laitos. Monta tuhatta kannua

perunavelliä päivässä jättää aina jälkeensä määrätyt jäljet. Gerda

nosteli hameitaan ja sipsutteli eteenpäin varpaillaan. Hammarin katse

loisti ylpeydestä, ja hän hyväili kädellään koneita, ikäänkuin ne

olisivat olleet hänen lapsiaan.

-- Te kai nauratte minulle, neiti Gerda, vaan sitä ei teidän pitäisi

tehdä. Tullessani tänne seitsemän vuotta sitten en omistanut muuta kuin

kirveen ja sahan. Jokainen turve Hammarbossa, jokainen eläin sen

karjatarhassa, jokainen piikki ja tuuma remmiä tehtaissa on maksanut

paljon hikeä ja ponnistusta. Samoin on reikä seulassa ja siipi suuressa

vesipyörässä joko suoranaista tai välillistä tulosta kovasta työstäni

ja unettomina öinä hautomistani ajatuksista. Jos olisin kaikki perinyt,

ei omaisuuteni olisi minulle läheskään niin rakas.

Gerda nyökkäsi ääneti, ja katse hänen tulisista silmistään sanoi

Hammarille, että hänet oli täysin ymmärretty. Sitten katsoi hän

ajatuksissaan tuohon läikkyvään remmien ja kitisevien pyörien

labyrinttiin, kunnes häntä alkoi pyörryttää, ja hän ojensi kätensä

erästä toisella puolen olevaa koneen osaa kohti sanoen:

-- Mutta selittäkää, mitenkä --?

-- Gerda, hyvä jumala! huusi Hammar yhtäkkiä, vetäen samalla hänet

takaisin.

Gerda ymmärsi nojautuneensa liian lähelle remmiä ja hän kalpeni

pelosta. Hän lepäsi Hammarin käsivarsilla ummistetuin silmin;

avatessaan ne näki hän Hammarin palavissa katseissa selvästi kuvautuvan

tuskan, kärsimyksen ja kauan pidätetyn rakkauden.

Tahdottomana antoi hän viedä itsensä pois tehtaasta ulos auringon

valoon, missä ruohot ja lehdet välkkyilivät kosken rannalta, ja linnut

visertelivät leppien oksilla.

-- Kiitos, nyt on kaikki hyvin! kuiskasi Gerda ulkona pienellä polulla,

koettaen samalla irtautua Hammarin voimallisista käsistä. Mutta silloin

kumartui Hammar hänen puoleensa ja lausui:

-- Ei, Gerda! Minä en voi enää milloinkaan laskea sinua. Sinä ymmärrät

minun tunteeni. Minä olen vakuutettu, että sinä tiedät, miten kauan

olen sinua jo rakastanut. Etkö arvaa minun odottaneen jo kylliksi.

Täytyykö minun taas päästää laululintuni ulos avaraan maailmaan?

Hän rukoili ikäänkuin elämänsä puolesta ja painoi hänet lujasti

rintaansa vastaan.

Gerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne

kyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen

todisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät

huulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja

piilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.

Viipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon

puhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista,

päivästä ja toivosta.

-- Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden

et ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin

tutkivasti.

-- Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän

tavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin

uutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi ...

sentähden ... etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.

-- Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?

-- Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä

rakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien

ja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi "uhrata"

jotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko

rakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda -- ei, nyt täytyy sinun katsoa

minua avoimesti silmiin -- olethan sinä varma siitä, että jos olisit

tullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma,

ettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut

katkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota

olit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa

sydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa

naapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä

jotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin

minkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.

Gerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon

toisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia

unelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.

Gerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun

päällä, ja kuiskasi:

-- Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!

Kotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat

rakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa,

löytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.

Vanhalle fanjunkkarille se oli täydellinen yllätys, vaan naisethan ovat

tällaisissa asioissa sukkelampia, ja sentähden ilmestyikin

päivällispöytään myös lettuja ja kyökin akkunalle pullo kirsikkaviiniä.

Ei millonkaan ole apelle ja anopille suotu rakkaampaa vävyä. Jos he

katsoivatkin asiaa aineelliselta kannalta, niin on aivan varmaa,

etteivät he epäilleet silmänräpäystäkään Gerdan loistavaa tulevaisuutta

taiteen uralla, vaikka he tämän alan loistoa eivät täysin

tajunneetkaan; mutta minkä arvoiset tuolla kosken partaalla surisevat

pyörät olivat, sen ymmärsi vanha Alm esittää hyvin, sillä olihan hän

tehtaassa kirjanpitäjän apulaisena.

Alikerroksessa oli hälinää.

Nuoret eivät olleet ehtineet vasta kuin portaille, kun Emma Bredin

ryntäsi isäukon luokse ja huusi:

-- Nyt se on tapahtunut, pappa!

-- Mikä sitten ... aijai ... saakelin nivelleini ... mitä on

tapahtunut?

-- Hammar ja Gerda ovat menneet kihloihin!

-- Ovatko he ... peijakas tuota selkää ... ovatko he sanoneet sen

sinulle?

-- Ei, mutta Gerdalla oli suuri jauhoinen kädensija sinisen takkinsa

selässä. Pappa saa olla varma siitä, että he ovat kihlautuneet

tehtaassa.

Jonas Durmanin testamentti · 第 18 / 19 题