Remmit ja pyörät.
Matkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa
tuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja
elämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli
leikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien
punaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.
Kiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt
Gerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine
niittyineen ja puhkeavine lehtineen.
Mitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista
kukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin
tuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet
kuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon
maljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa
vaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne
hyvinkin surkastuneilta.
Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut
antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät
ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla,
niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.
Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan
myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta
muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä
avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen
on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon
ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme,
miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin
kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja
kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika
niin luonnossa kuin elämässäkin.
Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle
kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän
oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä,
syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä
muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä,
jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei
luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan
kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella
kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa,
oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia
Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa.
Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa
joukossa.
Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä
apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut
vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien
timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt
laulua, silloin...
Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme
reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat
he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli
yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja
kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden
työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä
hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä
iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä
enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran
laskea hänet yksinään maailmalle?
Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:
-- Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä
tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?
Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten
heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät
tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.
-- Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla
tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri
nyt, sanoi Hammar.
Sehän sopi aivan mainiosti.
"Nyt tai ei koskaan!" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä
keppinsä nuppiin.
Niin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo
kuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä
tunteitaan, lausui hän eloisasti:
-- Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te
varmaan väsytte.
-- Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä
pitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.
-- En tiennyt ... hm ... kuinka voitte luulla...?
Hän kulki ikäänkuin olisi kysymyksessä lyödä maailmanennätys kävelyssä,
ja kului viisi minuuttia ennenkuin hän sai valmiiksi sen syvämietteisen
huomautuksen, että tällaiset kävelymatkat olivat kai harvinaisia
Tukholmassa.
Gerda myönsi kernaasti, etteivät ne kylläkään kuuluneet siellä hänen
jokapäiväisiin huvituksiinsa.
Tämä mielenkiintoinen keskustelu ja päätelmä tuntui antaneen Hammarille
aihetta pitempään pohtimiseen, niin että Gerda viimein arveli, ettei
olisi hullummaksi, vaikka he keskustelisivat hiukan enemmän, ja hän
kysyi, miten öljyä tehtaassa valmistettiin. Hammar ei tahtonut salata,
että sitä valmistettiin pellavansiemenistä, ja antoi samalla hänelle
heti muutamia selityksiä hinnoista ja astioista. Hän taisi varmaankin
onnistua selityksessään hyvin; ainakaan ei Gerda kysynyt enempää, vaan
asteli ajatuksissaan.
Sisällä öljytehtaassa oli liikettä ja vilkasta elämää. Muutamien
sekuntien kuluttua laskeutui suurmusertaja huumaavine iskuineen, jotka
panivat talon seinät vapisemaan. Tämän jälkeen pyörien ratina ja veden
pauhu saivat taas vallan, kunnes taas kuului musertajan jylisevä ääni.
Kaikki tuli Gerdan nähdä, ja kaikista tuli hänen saada selko, myöskin
joen toisella rannalla olevasta tärkkelystehtaasta.
Tärkkelystehdas ei ole mikään hieno laitos. Monta tuhatta kannua
perunavelliä päivässä jättää aina jälkeensä määrätyt jäljet. Gerda
nosteli hameitaan ja sipsutteli eteenpäin varpaillaan. Hammarin katse
loisti ylpeydestä, ja hän hyväili kädellään koneita, ikäänkuin ne
olisivat olleet hänen lapsiaan.
-- Te kai nauratte minulle, neiti Gerda, vaan sitä ei teidän pitäisi
tehdä. Tullessani tänne seitsemän vuotta sitten en omistanut muuta kuin
kirveen ja sahan. Jokainen turve Hammarbossa, jokainen eläin sen
karjatarhassa, jokainen piikki ja tuuma remmiä tehtaissa on maksanut
paljon hikeä ja ponnistusta. Samoin on reikä seulassa ja siipi suuressa
vesipyörässä joko suoranaista tai välillistä tulosta kovasta työstäni
ja unettomina öinä hautomistani ajatuksista. Jos olisin kaikki perinyt,
ei omaisuuteni olisi minulle läheskään niin rakas.
Gerda nyökkäsi ääneti, ja katse hänen tulisista silmistään sanoi
Hammarille, että hänet oli täysin ymmärretty. Sitten katsoi hän
ajatuksissaan tuohon läikkyvään remmien ja kitisevien pyörien
labyrinttiin, kunnes häntä alkoi pyörryttää, ja hän ojensi kätensä
erästä toisella puolen olevaa koneen osaa kohti sanoen:
-- Mutta selittäkää, mitenkä --?
-- Gerda, hyvä jumala! huusi Hammar yhtäkkiä, vetäen samalla hänet
takaisin.
Gerda ymmärsi nojautuneensa liian lähelle remmiä ja hän kalpeni
pelosta. Hän lepäsi Hammarin käsivarsilla ummistetuin silmin;
avatessaan ne näki hän Hammarin palavissa katseissa selvästi kuvautuvan
tuskan, kärsimyksen ja kauan pidätetyn rakkauden.
Tahdottomana antoi hän viedä itsensä pois tehtaasta ulos auringon
valoon, missä ruohot ja lehdet välkkyilivät kosken rannalta, ja linnut
visertelivät leppien oksilla.
-- Kiitos, nyt on kaikki hyvin! kuiskasi Gerda ulkona pienellä polulla,
koettaen samalla irtautua Hammarin voimallisista käsistä. Mutta silloin
kumartui Hammar hänen puoleensa ja lausui:
-- Ei, Gerda! Minä en voi enää milloinkaan laskea sinua. Sinä ymmärrät
minun tunteeni. Minä olen vakuutettu, että sinä tiedät, miten kauan
olen sinua jo rakastanut. Etkö arvaa minun odottaneen jo kylliksi.
Täytyykö minun taas päästää laululintuni ulos avaraan maailmaan?
Hän rukoili ikäänkuin elämänsä puolesta ja painoi hänet lujasti
rintaansa vastaan.
Gerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne
kyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen
todisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät
huulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja
piilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.
Viipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon
puhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista,
päivästä ja toivosta.
-- Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden
et ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin
tutkivasti.
-- Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän
tavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin
uutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi ...
sentähden ... etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.
-- Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?
-- Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä
rakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien
ja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi "uhrata"
jotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko
rakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda -- ei, nyt täytyy sinun katsoa
minua avoimesti silmiin -- olethan sinä varma siitä, että jos olisit
tullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma,
ettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut
katkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota
olit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa
sydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa
naapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä
jotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin
minkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.
Gerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon
toisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia
unelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.
Gerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun
päällä, ja kuiskasi:
-- Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!
Kotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat
rakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa,
löytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.
Vanhalle fanjunkkarille se oli täydellinen yllätys, vaan naisethan ovat
tällaisissa asioissa sukkelampia, ja sentähden ilmestyikin
päivällispöytään myös lettuja ja kyökin akkunalle pullo kirsikkaviiniä.
Ei millonkaan ole apelle ja anopille suotu rakkaampaa vävyä. Jos he
katsoivatkin asiaa aineelliselta kannalta, niin on aivan varmaa,
etteivät he epäilleet silmänräpäystäkään Gerdan loistavaa tulevaisuutta
taiteen uralla, vaikka he tämän alan loistoa eivät täysin
tajunneetkaan; mutta minkä arvoiset tuolla kosken partaalla surisevat
pyörät olivat, sen ymmärsi vanha Alm esittää hyvin, sillä olihan hän
tehtaassa kirjanpitäjän apulaisena.
Alikerroksessa oli hälinää.
Nuoret eivät olleet ehtineet vasta kuin portaille, kun Emma Bredin
ryntäsi isäukon luokse ja huusi:
-- Nyt se on tapahtunut, pappa!
-- Mikä sitten ... aijai ... saakelin nivelleini ... mitä on
tapahtunut?
-- Hammar ja Gerda ovat menneet kihloihin!
-- Ovatko he ... peijakas tuota selkää ... ovatko he sanoneet sen
sinulle?
-- Ei, mutta Gerdalla oli suuri jauhoinen kädensija sinisen takkinsa
selässä. Pappa saa olla varma siitä, että he ovat kihlautuneet
tehtaassa.