XIII.

Kotiin.

Kello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar

uskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.

X:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois,

ja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli

siis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti

väsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi

Hammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista

ilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen

molemmat kätensä sanoi:

-- Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla

käynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?

-- Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en

tahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä

suuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu

Durmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.

-- Voittoko...!

Gerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä

silmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä

ympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt...

-- Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä

leviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran

antanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös

olette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?

Hänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää

niin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi:

-- Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle

niinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä

silmiin ja virkkoi:

-- Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No

niin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin

"voittoihin" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen

myöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi

ne eivät voine tulla.

-- Kuinka niin luulette?

-- Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat.

Kerran uskoin voivani tulla oikeaksi ... niin, nähkääs, ei miksikään

suureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin

joksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.

Tässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.

Hän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa

vahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi

pyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä

kuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain

ylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.

Hammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan

lähemmä häntä.

... Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:

-- Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen

kunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun

"kiertueet" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle

kansalle.

Hän naurahti hieman katkerasti.

Hammar pudisti päätään.

-- Mutta älkääpä ohimenevän apeamielisyyden antako varjostaa kaikkea

sitä mieltymystä, mitä olette saavuttanut. Entä mihin te nyt aiotte?

-- Kotiin vanhuksien luokse pariksi viikoksi. "Kiertue" on nyt

loppunut. Nähkääs, minulla on varaa levätä, ja lepoa minä myös

tarvitsen. "Strömbergin kiertue" on menestynyt tavattoman hyvin;

toistaiseksi olen rikas ihminen, niin, 520 kruunua, herra Hammar. Vai

niin, te olette siis kauppamatkoilla, ja minä saan siis viedä

terveisenne kotiin. Minä matkustan kotiin junalla klo 8,20. Entä te?

-- Samassa junassa.

-- No mutta sepä hauskaa!

Hammar koetti kaikin voimin salata iloisuuttaan.

-- Miten on päivällisenne laita, ehkä minä...

-- Suostuisin kernaasti, vaan olen kutsuttu hyväntahtoisen tohtorinna

Engvallin luokse.

-- Hyvästi siis iltaan asti!

-- Hyvästi siksi!

-- Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa

teille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan

soppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut

matkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä

kehittyäkseen.

Sitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä

tulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja

käveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita

riehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:

-- Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella

olisivat liian heikot.

Hammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli

tuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m.

säveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli

hautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän

mukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä

voinut kärsiä arvostelua.

Hän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon

miehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se

tuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.

Kolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija

N. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.

Tirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni.

Häntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin

paljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m.,

että kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan

muutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:

-- Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.

-- Ja minkätähden ei?

-- Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt

säännöllisesti seitsemäntoista vuotta.

Hammar saapui hänen luokseen, sanoi nimensä ja virkkoi:

-- Anteeksi, herra tirehtööri, mutta suokaa minulle hetkinen, sillä

asiani merkitsee minulle paljon.

Tirehtööri N. loi häneen väsyneen, vaan hyväntahtoisen silmäyksen, ja

lausui:

-- Mutta, herraseni, tehän olette jo liian vanha.

-- "Liian vanha!" Kuinka! Mihin olen liian vanha?

-- Ettekö tahdo suorittaa lukkarin tutkintoa?

-- E-ei, minä olen teollisuudenharjoittaja.

-- Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa. Näettekö, X:n

kauppala on pieni paikka ja kaikki tuntemattomat herrasmiehet, jotka

tulevat tähän aikaan luokseni, haluavat suorittaa joko lukkarin tahi

urkurin tutkinnon tai joskus molemmatkin.

Hammar koetti sanoa tirehtööri N:lle muutamia imartelevia sanoja sekä

painostaa sitä suurta arvoa, jonka hän pani herra tirehtöörin

arvostelulle. Ja niin pyysi hän tirehtööriä lausumaan ajatuksensa neiti

Almin tulevaisuudesta laulajattarena.

-- Herra on ehkä sukua?

-- Ei, sitä en ole.

-- Te ehkä aiotte tehdä jotain tuon nuoren neidin hyväksi?

-- Tuskin, vaan minä pyydän teille vakuuttaa, etten kysy sitä

itsekkyydestä enkä muista epähienoista vaikuttimista.

-- Niin, hänellä on pieni sievä sopraano ja se on jotenkin kaunis.

-- Luuletteko myöskin hänellä olevan suuren tulevaisuuden

laulajattarena.

Selittämätön hymy ilmestyi tirehtöörin suupieliin.

-- Ehkä kuulitte itse eilen illalla? Jenny Lind ei voisi valittaa

sellaisesta menestyksestä.

-- X:n kauppalan asukkaiden mielipiteen olen kyllä kuullut, vaan

tahtoisin mielelläni kuulla teidänkin lausuntonne. Jos toivomukseni on

epähieno, niin osoittakaa minulle ovi. Jos taas tahdotte tehdä

tuntemattomalle henkilölle palveluksen, joka ei vahingoita ketään, niin

olkaa hyvä ja sanokaa minulle todellinen mielipiteenne neiti Almista.

-- Herttainen tyttö, herrani, hieno ja vetää huomiota puoleensa. Hän on

epäilemättä saanut hyvän kasvatuksen myös muullakin kuin musiikin

alalla. Kuitenkaan ei mikään estäne minua puhumasta totta. Neiti

Almilla on hyvin musikaalista "korvaa" ja "aistia", ja hän on varsin

"intelligentti". Mutta, ikävä kyllä, hänen äänessään ei ole mitään

sointua, herra! Ja se mikä on, on haperaa ja haurasta. Jostain

yksityisestä rouvasta tai neidistä, joka laulaa yhtä hyvin kuin hän,

sanotaan: "Minkälainen vahinko, ettei hän ole saanut enempää

kouluutusta, sillä hänhän voisi esiintyä suuren maailman

oopperanäyttämöillä." Mutta todellisesta laulajattaresta,

ammattilaulajattaresta, sanomme tässä tapauksessa: "Pieni, sievä ja

viehättävä ääni, vahinko ettei siitä voi kehittyä mitään sen enempää."

Hammarin silmät loistivat.

-- Te ette siis ennusta hänelle mitään suurta tulevaisuutta

laulajattarena?

-- En X:n kauppalaa suuremmilla seuduilla.

-- Ettekö luule hänen voivan ansaita paljon rahaa laulullaan? kysyi

Hammar ja koetti samalla turhaan salata sitä ihanaa vaikutusta, minkä

musiikkitirehtöörin lausunto neiti Almista oli hänessä synnyttänyt.

-- Kyllä, se riippuu hyvin monista seikoista, erittäinkin hyvästä

onnesta. Hän on, kuten sanottu, tosiaankin lahjakas. Ja eikö hän ole

myös saanut palkintoa pianon soitossa? Se on kyllä hyvin kaunista,

mutta aivan liian monipuolista. Sitä ei ole saanut Lind, eikä Patti,

siis hänestä ei tule Lindiä eikä Pattia.

Hammar nousi.

-- Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Vaan kuulkaahan, herra

tirehtööri, minulla ei ole paljon tuttavuuksia tällä seudulla, ja

minulle olisi siis sangen mieluista, jos suvaitsisitte jakaa kanssani

yksinkertaisen päivällisen ravintolassa. Lasillinen Chambertiniä ja...

Tirehtöörin valtasi vavistus ja hänen kauneilla, hienoilla kasvoillaan

näyttäytyi epämieluinen ilme.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herrani! Minä juon kuitenkin vain maitoa, ja

joskus sokerijuomaa. Suuri kiitos! Hyvästi, hyvästi!

Tirehtööri asettui akkunan luokse ja katseli Hammarin jälkeen tämän

mennessä alas rappusia. Säälivä hymy leikki taiteilijan huulilla. Hän

tuumi itsekseen:

-- Raukka! Mokoma moukka! Viha ja kosto paloi hänen härän-silmissään,

kun hän kuuli, ettei tuosta laulajattaresta voi odottaa enempää. --

Miten katalia me ihmiset kaikessa tapauksessa olemmekaan! Jos olisin

tuollaista aavistanut, en olisi sanonut mitään.

Sitten kääntyi hän kauniin flyygelinsä puoleen, ainoan mikä hänelle

tuotti tyydytystä elämässään. Silloin saivat hänen himmeät silmänsä

jälleen loistoa, ja kun hänen valkoiset kätensä liitelivät pitkin

koskettimia, tunsi hän olevansa tuhannen penikulman päässä X:n

kauppalan ahtaasta, matalasta ilmasta.

* * * * *

Kauniina kesäyönä kiiti juna kohti Durmamin siirtolaa, saapuakseen

perille vasta aamulla. Kaksi tuntia olivat Hammar ja Gerda istuneet

yhdessä ja puhelleet yhtä ja toista, Strömbergin kiertueesta, isästä ja

äidistä, Hammarbosta ja X:n kauppalasta. Mutta Gerda oli väsynyt ja

Hammarin sydän oli liian täynnä voidakseen puhua, ja niin sanoi Gerda

hyvää yötä ja meni naisten vaunuun.

Monilla huvimatkoilla ja erääseen ylioppilaskokoukseen oli Hammar

entisaikaan matkustanut iloisen toveriparven kanssa leikkiä laskien ja

jutellen. Nyt oli hän vaiti ja hiljaa, eikä vaihtanut sanaakaan

kenenkään kanssa koko matkalla. Vaan hänen silmänsä loistivat ja

hänessä kyti salainen toivo. Jos sallimus olisi suonut Gerdalle suuren

menestyksen Europan pääkaupungeissa, ei Hammar olisi tuntenut

silmänräpäykseksikään itseään sen iloisemmaksi kuin nyt. Niillä

asemilla, joilla juna seisoi kauemmin, astui hän ulos vaunusillalle ja

kulki edestakaisin erään vaununakkunan ohitse, jonka eteen oli vedettty

viheriä uudin. Ja kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän pakenivat yön

usvat nousevan kesäkuun auringon tieltä, ja hänen monivuotiseen

ikävöimiseensä ja taisteluunsa näytti toivon aurinko nyt luovan

kullattua hohdettaan.

Nuku suloisesti, pieni, väsynyt laululintu! Ennenkuin talvi koittaa ja

tuuli tulee kylmäksi ja lumi levittää vaippansa lehtoihin, joissa sinä

et voinut kilpailla väkevämpien siskojesi kanssa, valmistan minä

sinulle rakkauden pesän ikuisesti viheriöivällä seudulla kaukana

Durmanin metsässä! Niin lauloi hänen paisuva sydämensä ikävöivää

kehtolaulua vanhan Almin tytön typykälle sillä aikaa, kun korskuva

höyryhepo kiidätti heitä hetki hetkeltä lähemmäksi kotia.