Päämäärässä.
Tänään me sitten jätämme Durmanin siirtolan, ja me voimmekin tehdä sen
ilman huolta tulevaisuudesta. Jonas Durmanin elämän työ kasvaa varmasti
ja onnellisesti melkein juuri niin kuin hän oli sen ajatellut. Se määrä
rehellistä ja koeteltua voimaa, joka toi Durmanin metsiin pysyväistä
eloa ja elämää, oli monissa kodeissa luonut sellaisen olon, ettei sen
asujain tarvinnut pelätä vanhuuden lähestymistä.
Kun minä nyt kuljen farmilta farmille jäähyväisillä, ja kuulen
iloisia ääniä puutarhoista sekä näen onnellisten äitien kumartuvan
ruusuposkisten lemmikkiensä puoleen, ja näen voimakkaita miehiä menevän
riippumattoman työmiehen huolettomuudella sarkojaan pitkin, jotka kohta
kuuluvat heille, niin en voi olla ajattelematta:
Jospa edes yksi ainoa auringon säde, jonka Jonas Durman oli johdattanut
satoihin koteihin, voisi nyt tunkeutua hänen sydämeensä! Saisipa hän
työstään palkakseen edes muutamia harvoja ystävällisiä sanoja,
samanlaisia, jotka tulevat monen uutisasukkaan osaksi heidän kodeissaan
Durmanin siirtolan alueella. Ainakin minä toivoisin niin hartaasti,
että jonakin tällaisena hetkenä -- kun taas on riemupäivä siirtolassa,
kun sinivalkeat liput lähettävät tervehdyksensä kodista kotiin ja
kypsyneet viljat loistavat kaikkialla kuin suuret, keltaiset vyöt --
kepeät pilvet hajaantuisivat ja vanha Jonas Durman saisi nähdä
työstänsä suuret hedelmät.
Karl Hammar viettää häitään elokuun 20 p:nä. Hän oli kysynyt
rakastetultaan, tahtoisiko tämä, että he jättäisivät Hammarbon ja
perustaisivat kodin kaupunkiin, säilyttäen vain tehtaan varmana
tulolähteenä. Gerda oli vastannut antamalla katseensa kiitää yli kodin,
vainioitten, missä heidän rakkautensa oli puhjennut ja onnensa alkanut
sekä laski sitten nauraen päänsä Hammarin rinnalle.
Tämän kasvot loistivat ja hän hyväili lemmittynsä vaaleita kiharoita.
Hän oli lukenut Gerdan silmistä hänen toivomuksensa: "Luuletko, että
mikään paikka maailmassa on minulle rakkaampi kuin tämä?".
Sitten oli Hammar kysynyt, pidettäisiinkö häät vasta sitten, kun uusi
suuri rakennus, jonka hän aikoi rakennuttaa, oli valmistunut.
Gerda punastui ja vastasi, että häät voidaan kyllä kernaasti siirtää,
jos Karl vaan niin tahtoisi; mutta mitä kotiin tulee, niin on heillä
kyllä nytkin tarpeeksi tilaa. Hammar nauroi ja suuteli hänen vaaleita
palmikoitaan kysyen, pitäisikö hän siitä, että häät vietettäisiin
elokuussa.
-- Ellei se olisi liian kiireellistä? Muuten oli elokuu hänen
mielestään, hän ei tiennyt miksi, ihanin aika vuodessa.
Ja sitten se päivä koitti. Kuinka erilaista verrattuna Arthurin ja
Lovan häihin? Nyt näytti tulevaisuus aurinkoiselta ja selvältä. Nyt ei
ollut kysymys lähteä pois maailmalle taistelemaan elämästä ja
kuolemasta, vaan yhä lujemmin rakastaa, yhä paremmin turvata sitä
kotia, joka oli jo olemassa.
Totisia ajatuksia tulee kuitenkin hääpäivänä mieleen onnellisillekin
pareille. Voi olla, että ilolla on monta ikkunaa katsoa onnelliseen
kotiin, mutta onnettomuuksilla, koetuksilla ja sairauksilla on myöskin
monet ovet käydäkseen ulos ja sisälle. Ja vasta vihkituolissa opitaan
oikein se asia ymmärtämään.
Ei milloinkaan ollut Gerda näyttänyt Hammarista niin pieneltä ja
hienolta kuin nyt hänen tullessaan häntä vastaan portaissa valkeassa
pukimessaan.
Vaunut olivat jo valmiina viedäkseen heidät vihille Durmanin "linnaan".
Myrttikruunu oli korkea, huntu niin pitkä ja poimukas, että kalpeat,
totiset kasvot näyttivät melkein lapsen kasvoilta. Oli niin omituista
tuntea, kuinka koko hänen ilonsa, koko toivonsa elämässä nykyään
perustui tuohon hentoon ja heikkoon olentoon, ja hehkuvassa rakkaudessa
painoi hän hänet rintaansa vastaan ja kuiskasi:
-- Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, suloinen olento! Kunhan vaan
voisin tehdä sinut onnelliseksi, tiesi tasaiseksi ja sileäksi!
-- Sen voit sinä tehdä paremmin kuin kukaan muu maan päällä, kuului
vapiseva ääni sanovan.
Se oli vanha fanjunkkari, joka seisoi tyttösensä vieressä, katsoen,
kuinka nuoret nousivat vaunuihin -- ja suuret, kirkkaat kyynelkarpalot
helmeilivät hänen kurttuisilla poskillaan. Kun kaikki oli valmista
nousi muori Alm ja meni Gerdan luokse, suuteli hänen kättään ja
kuiskasi:
-- Kiitos, lapsi, siitä että näin teit, annoit meille pojan, sen sijaan
että olisit riistänyt meiltä tyttösen!
Siirtokunta oli kasvamistaan kasvanut, niin että oli aivan mahdotonta
tuntea kaikkia, mutta Hammar tunsi vaistomaisesti, ettei yksikään ollut
jäänyt pois häätilaisuudesta.
Niin oli Gerda monta vuotta unelmoinut saada kerran soiton raikuessa
astua kansan eteen: kauniiksi puettuna, soreana, onnellisena ja
kuitenkin vavisten, kiihtyneenä ja kaiken veren syöksyessä sydämeen,
_aivan kuten nyt_.
Ja kuitenkin, kuinka erilaista! Nämä eivät olleet tuntemattomia, jotka
istuivat monen monilla penkkiriveillä ja katselivat häntä tutkivasti,
ei, nämä kaikki olivat osaaottavia ystäviä.
Hän ei heittänyt riemuitsevaa ääntään tuntemattomaan joukkoon; vaan nyt
se oli vain ujo, vapiseva, tuskin kuuluva lupaus yhdelle ainoalle. Eikä
suinkaan rämisevä soittokunta häntä tervehtinyt, vaan pikku rouva
Johansson, joka ohueilla ruskeilla sormillaan soitti virttä Durmanin
uruilla.
Entä suosionosotukset, joista hän oli unelmoinut ankaroina työvuosinaan
valveilla ja nukkuessaan, se voimakas riemu, jota hän oli janonnut
vaivaloisena oppiaikanaan, missä se oli?
Hän silmäsi suureen, voimakkaaseen mieheen sivullaan, näki hänen
terveet, miehekkäät kasvonsa hehkuvan ilosta ja onnesta ja kaikesta
muusta, mistä syntyy elämän iloa ja menestystä; silloin tunsi hän
itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, ja tuntui omituiselta tietää
olevansa hänelle rakkain olento maailmassa. Urut lakkasivat soimasta,
ja kaikkien katseet suuntautuivat pastoria kohti. Tänään ei vihkimistä
toimittanut rovasti Bengtsson, vaan muuan Hammarin ylioppilastoveri,
pastori Arvid Magnusson Qvislingestä. Tämä oli ilolla noudattanut hyvän
ystävänsä pyyntöä saapua siunauksella vahvistamaan toverinsa nuorta
onnea.
Pastori Magnusson oli pitkä, tumma, komea mies! Tänään värähteli hänen
äänensä ehkä liian paljon. Hän tunsi ystävänsä lemmentarinan, hänen
ponnistuksensa ja hänen kärsimänsä pitkät, toivottomat vuodet. Hän
löysi siinä yhtäläisyyttä oman itsensä kanssa, ja muistot olivat
vähällä saada hänet kokonaan valtaansa.
Hän oli kappalainen ja lähtenyt talonpoikaiskodista. Hän oli kypsyneen
miehen voimakkaiden tunteiden voimilla kärsivällisesti rakastanut
tyttöä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli liian korkealla.
Mutta heidän sydämensä olivat löytäneet toisensa ja murtaneet kaikki
esteet, kuten rakkaus tekee, kun se on voimakas, todellinen ja
molemminpuolinen.
Sattuma oli vielä, että molempien morsiamien nimet olivat samat.
Tuolla akkunan ääressä vanhan rouva Almin rinnalla seisoi Gerda
Magnusson, syntyään vapaaherratar Stålsköld, korkea, voimakas ja
kaunis, katsellen lempeästi ja lämmöllä hienoa ja hentoa Gerda Almia.
Ei, hänhän oli nyt Gerda Hammar Hammarbosta, Durmanin siirtolan
kuningatar.
Vihkiminen oli loppunut; jonkun verran epävarmalla äänellä puhui
pastori nuorelle ystävälleen ja hänen nuorelle morsiamelleen.
Morsiusparin kääntyessä ottamaan vastaan hääjoukon onnitteluja,
säikähti sulhanen, ja jos jokin maailmassa sai hänen sydämensä kovemmin
sykkimään, niin tapahtui se varmasti nyt, kun rohkeat, hyvin tunnetut
luisevat kasvot, ilmestyivät joukosta, ja pitkä, laiha mies kiirehti
esiin.
-- Arthur --! Karl --!
Molemmat työtoverit Durmanin ensimäisiltä työvuosilta syleilivät
toisiaan. Johansson ja Lindqvist tulivat pitkin askelin ja asettuivat
heidän viereensä. Vanha, uskollinen Hyltan tukinajajien joukko oli nyt
taas koolla. Salissa oli hiljaista. Ensimäiseksi puhui pastorska
Strömbom, joka tarttui vanhalla arvokkuudella saalinsa reunaan, vei sen
silmilleen ja lausui:
-- Jumalani, minä luulen, että itken!
Seitsemän viikkoa sen jälkeen kun mamma Strand oli tullut lapsiensa
luokse suureen länteen, tuli tieto Hammarin ja Gerdan kihlautumisesta.
Viikko tämän jälkeen kirjoitti Johansson häiden olevan elokuun 20 p:nä.
Ja ajatellessaan vanhoja ystäviään kutistui Atlanti yhä pienemmäksi
Brandmarkin mielestä, hänen, joka nykyisin kulki valtameriltä
valtamerille suurissa liike-asioissa.
-- Kuulehan, meidän omat häämme eivät olleet niin hauskat kuin niiden
olisi pitänyt olla, Mutta mitä sanot, jos matkustaisimme Hammarin
häihin? kysyi Arthur.
-- Mutta onhan äiti juuri tullut meidän luoksemme...
Rouva Strand oli jo kuitenkin alkanut tulla hyvin toimeen pikku Johnin
kanssa, joka puhui ruotsia melkein yhtä hyvin kuin jokainen toisella
vuodella oleva poikanen kotimaassa. Rouva Strand selitti, että jos he
aivan todella aikoivat matkustaa, eivätkä viipyisi kauempaa kuin kaksi
kuukautta, ja jos he ottaisivat vahvasti päällysvaatteita ylleen
merellä, sekä lupaisisivat olla hukkumatta, niin voivat he hänen
puolestaan varsin hyvin lähteä, olihan hän voinut elää erossa neljä
vuotta, niin kyllähän se nyt käy päinsä parin kuukauden ajan. Ja niin
he matkustivat ja olivat nyt täällä.
Herrasväki Brandmark esiintyi nyt paljon hienommin kuin ennen.
Arthurin vanha ylioppilaslakki oli vaihtunut mitä uhkeimpaan
chicagolais-malliseen hattuun, ja Lova oli pukeutunut paksuun, ruskeaan
silkkileninkiin, ja hänen kaulallaan kimelsivät kultakoristeet.
-- Mutta, Arthur, mitä tämä hyödyttää? Emmehän me oikeastaan ole vielä
mitään, vaikka liike käykin hyvin, oli Lova sanonut ottaessaan vastaan
nuo lahjat.
-- Se on vanhan pojan lapsellisuutta, vaan se tyydyttää minua,
ajatellessani ensimäistä vuotta täällä, jolloin en voinut vaimolleni
antaa yhtään mitään, vastasi Arthur, ja Lova loi häneen katseen, joka
ilmaisi, ettei siitä tarvinnut sen enempää puhua.
Puku ei Arthuria erinomaisemmin muuttanut. Lova oli nuorentunut
viimeisten vuosien menestyksestä ja huolettomasta elämästä. Posket
olivat värittyneet ja käyneet pyöreämmiksi; lempeät rakastettavat
silmät loistivat herttaisemmin kuin koskaan ennen. Alkoi sitten
hääpäivällinen riemuineen pitkän pöydän ääressä Durmanin vanhojen
kastanjien alla. Itse Hanna Falk leperteli ja piteli vanhoilla
polvillaan pikku Jakobsonia. Ja Emma Bredin oli pelkkää
päivänpaistetta.
Herra Lindqvistin Västeråsissa vierailulle saapunut veli, joka oli
oleskellut siirtolassa parin viikon ajan, heitti Emma Brediniin
lempeitä silmäyksiä.
Morsiusparin maljan esitti Jakobson. Puhe ei ollut loistava, mutta
silti sukkela, miellyttävä ja täynnä iloa, ja se otettiin vastaan
suurella riemulla.
Pastorska Strömbom nykäsi rouva Magnussonia kädestä ja kuiskasi
kainosti:
-- Tuo on minun vävyni, tohtori, joka on ollut isännöitsijänä Durmanin
sahalaitoksella, mutta nyt on toimeenpaneva johtaja, rouva
vapaaherratar.
-- Kelpo mies! Minä onnittelen teitä suuresti, vaan älkää kutsuko minua
"vapaaherrattareksi" hyvä rouva Strömberg!
-- Oh, tiedänhän minä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua. Minun
Lyydiani rakkahin ystävä oli myös vapaaherratar, joka tuli hyvin
surulliseksi, kun Lyydia meni naimisiin.
Vanha fanjunkkari säteili, ja mummo Alm loisti kuin auringonpaiste.
Iloinen mieliala ja monet pudistelut oikealta ja vasemmalta tasoittivat
suuren joukon kurttuja vanhoilta, lempeiltä kasvoilta. Mummo istui
vesissä silmin ja katsoi aina joskus Gerdaansa. Vanha Alm tunsi itsensä
samallaiseksi kuin sinä päivänä, jolloin hän sai kunniamerkin, ja sai
syödä upseerien pöydässä ja istua everstin ja ylikomentajan sivulla.
Päivällisen jälkeen, kun morsiuspiiri pääsi vauhtiinsa talon pihalla,
puutarhassa ja puistossa, ja kroketin pallot vierivät sekä kirjavat
seppeleet kulkivat kädestä käteen iloisen naurun vallitessa, alkoi
soitto salissa. Brandmark sai kuulla vanhaa kvartettiansa, eikä voinut
olla silloin tällöin yhtymättä tenoriin. Sitten lauloi morsian pari
laulua Gerda Magnussonin säestäessä Durmanin uruilla. Pastori
Magnussonin silmät loistivat hänen kuiskatessaan:
-- Sinä olet temmannut meidän oopperanäyttämöltämme ihanan äänen.
Hammar nauroi.
Morsiusparin täytyi jakaa aikaansa kaikille. Hammar, joka tunsi kaikki,
oli keskuksena, ja kohta olivat Magnusson ja Brandmark vanhoja tuttuja,
sillä he olivat ohimennen tavanneet toisensa Upsalassa ennen muinoin.
Gerda ja Lova istuivat käsityksin, vaihtaen salaisuuksiaan niinkuin
olisivat olleet aina tuttuja. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin
kuunteli Gerda Magnusson Lovan kertomusta ensimäisistä kovista ajoista
Ameriikassa, kuinka hän ja Arthur lepäsivät päivän vaivojen jälkeen
huoneessa, jossa ei ollut muuria, ja ilman tietoa huomispäivän
leivästä. Rouva Lova oli kohonnut oikeaan puheliaisuuteensa, kun hän
lopettaessaan sanoi: ei milloinkaan lannistuta, kun on sydän täynnä
uskoa, toivoa ja rakkautta.
-- Ja suurin niistä on rakkaus, lisäsi Arvid Magnusson, asettaessaan
kätensä Gerdan olkapäälle.
Alhaalla Hammarbossa kohtasi morsiusparin kaksi suurta "kunniaporttia"
ja molemmat verannat olivat koristetut kukilla ja köynnöksillä.
Morsiushuoneena oli suurin kamari ylemmän verannan kohdalla. Kun Hammar
nyt astui sinne käsi Gerdan vyötäisillä ja puoleksi häntä kantaen, tuli
hänen mieleensä aika, jolloin hän piilotti työstä karkeat kätensä
viittansa poimuihin, eikä hän voinut muuta kuin silittää kädellään
sametin hienoa poskea, joka lepäsi niin lähellä häntä. --
"Sähkösanoma"!
Se oli ainoa, joka oli saapunut morsiusparille. Joku toimekas
järjestystä rakastava käsi oli sen kuitannut ja asettanut siihen
huoneeseen, missä "morsiuspari Hammar" voitiin kaikkein varmimmin
tavata.
Alkoi jo hämärtää. Kädet toistensa vyötäisillä ja päät toisiaan vasten
lukivat he sen kuutamossa verannalla:
Syvästi valittaen sitä korvaamatonta tappiota, minkä rakkaus on
kotimaiselta taiteelta vaatinut, koetamme kuitenkin unohtaa tämän
ikävän, samalla kun mitä sydämellisimmin ja vilpittömämmin
toivotamme teille onnea ja menestystä.
Algot Strömberg Anna Roselde
Fanni Elfving Peter Franson.
Hammar syleili ja veti hänet vielä lähemmäksi!
-- Eikö tämä "Strömberg kiertueen" ystävällinen tervehdys herätä pikku
Gerdani sielussa pientä kaipausta?
-- Ei, Karl, minä tunsin ilolla sen olevan viimesen renkaan, joka nyt
katkesi.
Alhaalla ulkorakennusten luona tallusteli pitkä, kapea varjo ympäri ja
tarkasteli ovia ja koetteli lukkoja, sekä katsoi aittoihin, joissa ruis
oli vielä puimatta.
-- Tuo rakas, uskollinen vanhus! Ei edes tänään hän unohda tavallista
kiertoaan talon ympäri. Etkö sinä tahdo kiitokseksi tuottaa hänelle
iloa laulamalla hänelle hänen lempilauluaan? kuiskasi Hammar.
Gerda astui lähemmä aitausta. Siinä hän seisoi valkeassa hameessaan ja
hunnussaan ikäänkuin puitteissa, jota köynnökset koristivat. Kuului
hiljainen, hyväilevä laulu:
"Kevään tuulonen huminoipi,
päivä se tuhlaa paistettaan,
mutta ma laulelen murheissani
Roineen rannalla yksin vaan..."
Hammarin huulet vavahtelivat elämää ja rakkautta. Hänen kätensä
kietoutuivat lujemmin Gerdan vyötäisille, samalla kun ääni hänen
sydämessään sanoi:
-- En enää koskaan ole yksin ... en koskaan!