Neljä vuotta.
Neljä vuotta on pitkä aika, kun ajatellaan eteenpäin ja tuumitaan, mitä
kaikkea sinä aikana on tehtävä ja mitä ei saa tekemättä jättää ja
kaikkia niitä esteitä, jotka sinä aikana saattavat ihmistä kohdata.
Mutta vanhemmille, jotka katsovat aikaa taapäin, on neljä vuotta hyvin
lyhyt aika... "Se tapahtui kuusikymmenluvulla, kuusikymmentäyksi tai
kuusikymmentäkaksi", sanovat he, ikäänkuin siinä olisi eroa vain
kuukausi tai muutamia päiviä. Silmäillessä neljä vuotta taaksepäin
Durmanin siirtolassa, niin huomaa, miten kovin äkkiä ne ovat kuluneet,
ja kuitenkin on sillä ajalla tehty paljon rakasta ja pitkällistä työtä.
Vuodet olivat vierineet tasaista kulkua ilman suurempia tapauksia, vaan
se, joka oli sieltä poissa neljä vuotta, kuten nyt mekin, havaitsi
kyllä huomattavia muutoksia.
Siirtola oli kasvanut, suunnitelmat olivat toteutuneet. Peltomaat,
jotka neljä vuotta sitten vielä olivat vain ukko Bredinin merkitsemät
tai joihin korkeintaan oli kaivettu joku laskuoja, tuottivat nyt
kesällä, Durmanin siirtolan seitsemäntenä olemassaolovuotena kauniita
satoja. Talojen ympärille istutetut omenapuut olivat jo kahtena vuotena
kantaneet hedelmiä ja olivat nyt kesäkuussa kaikki täydessä kukassa.
Keittiö- ja kukkatarhat rehottivat ja kaikki nurkkaukset olivat jo
ehtineet kadottaa uudisrakennuksen alastoman leiman. Siellä ja täällä
jo korjattiin kattoja ja päätyjä.
Yleensä oli onni suosinut siirtolaisia. Oli kyllä poikkeuksia, vaan
milloin se riippui sairaudesta, häviöstä, epäonnistumisesta tai muusta
semmoisesta, silloin ojensi siirtolan hallinto auttavan kätensä, ja
milloin säännöt eivät enää myöntäneet avunantoa, silloin seisoi
vieressä ystäväin joukko. Durmanin siirtolan jäsenistä ei kukaan saanut
mennä nurin, jos hänellä vaan oli todellinen ja vakava pyrkimys päästä
eteenpäin.
Mutta huolimatta tarkasta valinnasta oli joukkoon sentään joutunut
hutiluksiakin, nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet siirtolan
jäseniksi lähemmin punnitsematta, mitä tarmoa ja työkykyä heiltä siellä
vaadittiin. Muutamat olivat kokonaan poistuneet siirtolasta, ja
parille, jotka kevyesti onnelliseen tulevaisuuteen luottaen olivat
menneet liian varhain naimisiin, oli käynyt hyvin huonosti. "Näiden
perheiden huolet ja kärsimykset ovat mustia pilkkuja Durmanin siirtolan
historiassa; elleivät miehet olisi eksyneet tänne eivät he ainakaan
olisi tulleet vetäneeksi naisraukkoja kurjuuteen", virkkoi ukko Eneman,
joskin surullisena. "Vaan", lisäsi hän tavallisesti, ja hänen silmänsä
kirkastuivat, "tarkoin laskien onkin se ainoa paha, mitä me olemme
tehneet, ja olemmehan me sensijaan tehneet enemmän hyvää". Ja samalla
hän katsahti ulos ikkunasta ja silmäili hymyileviä niittyjä, viljavia
peltomaita, joita hoitelivat monet onnelliset ihmiset, jotka näkivät
kodin miellyttävyyden päivä päivältä lisääntyvän. Kohta koitti se aika,
jolloin siirtolaisten alueet joutuivat kokonaan heidän omikseen, kun
lainatut pääomat olivat suurimmaksi osaksi maksetut takaisin, kun
kaikki olivat itsenäisiä farmareita ja "Durmanin siirtola" saisi
siirtyä toiselle seudulle onnellistuttamaan toisia ihmisiä.
Muutamissa taloissa oli kuolemakin vieraillut, niinpä Durmanin
"linnassakin". Neitsyt Malinin risatautinen Ida oli mennyt sinne, missä
kaikki ovat yhtä kauniita, ja missä ei kenenkään tyttöraukan tarvitse
surra kasvojensa tähden. Samaan aikaan kuoli myöskin muuan nuori
siirtolainen, teknoloogi Öberg, joka ei koskaan ollut saanut paikkaa,
ja oli senvuoksi ryhtynyt käyttämään ammattitaitoaan rupeamalla
Durmanin siirtolan öljy- ja tärkkelystehtaan pienipalkkaiseksi
johtajaksi. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli mennyt
naimisiin, ja se kelpo, mustapukuinen nainen, joka senjälkeen nähtiin
auttamassa neitsyt Malinia, joka jo oli alkanut väsyä, oli juuri rouva
Öberg. Väliin kauneina sunnuntai-iltoina nuorten leikkiessä "linnan"
puutarhassa hän nojasi hetkiseksi oven pieleen ja kyyneleet silmissä
katseli noita iloisia ihmisiä, joiden joukossa hänen nuori ja voimakas
miehensä, hilpeimmistä hilpein, vielä vähän aikaa sitten oli ylinnä
näkynyt.
Kyttyräselkäinen ompelijatar Hanna Falk on entisen kaltainen. Toisten
mennessä "linnaan" jää hän väliin kotiin, ettei hän siten niin paljon
kärsisi niiden iloista ja leikeistä, joilla on suorat selät ja
tulevaisuus edessään, ja ettei näiden tarvitsisi vaivautua osottamaan
ystävällisyyttä häntä kohtaan -- ystävällisyyttä, joka kaikkien taholta
on vilpitöntä, vaan jota Hanna itse piti almuna. Vaan usein hän sentään
lopuksi antoi palttua surullisille mietteilleen, meni ja asettui
johonkin syrjäiseen nurkkaan, mistä hän mustin, janoisin silmin seurasi
toisten riemua.
Mutta siirtolaan on ilmestynyt aivan uusiakin tulokkaita. Pienet,
lyhyet, väärät ja epävarmat sääret tepastelevat siellä ja täällä,
pyrkivät kukkapenkereille, lankeavat krokettipaaluihin ja kantavat
likaa ja santaa itse täti Strömbominkin sunnuntaileningille. Vaan täti
Strömbom ei pahastu eikä kierrä arvokkaasti vaippaa paremmin
ympärilleen. Hän itse on päässyt isoäidiksi ja se sopii hänelle
mainiosti. Suuri osa hänen turhanaikaisesta arvokkuudestaan on
kadonnut, ja nyt ylpeilee hän vain Lyydian pikku Kallesta, ja isoäidin
ylpeyshän on anteeksiannettavaa.
"Vävyni isännöitsijä", kirjoittelee hän ystävilleen, "menee
erinomaisesti eteenpäin ja hän pitää hyvän huolen Lydiasta." Kuka olisi
luullut, että hienosta kotiopettajattaresta oli tullut niin kelpo vaimo
ja uskollinen auttaja, joka tosin kyllä joskus mielellään vetää
käsiinsä nelinappiset hansikkaat, vaan on kokonaan jättänyt
päivänvarjostimen ja hyvän ystävättärensä vapaaherrattaren. Tämä olikin
vanhan tuttavuuden nimessä lähettänyt häälahjaksi hedelmämaljakon,
jonka rva Strömbom aina tahtoi pestä itse, vakuuttaen palvelustytölle,
että se on "oikeata vanhaa hopeata". "Isännöitsijän kaksivaljakko" on
nyt todellakin totta siinä määrässä, että Jakobson oli ostanut
itselleen laihan pörröisen hevosen entisen konkarin lisäksi, jonka
isäntä alkoi senjälkeen uneksia uusista, hienoista kääseistä.
Brandmarkilta saapui kirje silloin tällöin. Aluksi olivat he saaneet
kokea kovempaa kuin Lovakaan oli aavistanut. Heillä oli Kansaksessa
yksi tulisijalla varustettu huone. Arthur palveli ensin renkinä ja
Lova ansaitsi joskus pesulla 50 centtiä. Senjälkeen sai Arthur
naapurivaltiossa kuorolaulajan paikan eräässä teatterissa ja Lova teki
siivoustyötä. Pian oli kuitenkin ylioppilashännystakki repaleina ja
Lova sairas.
Kaksi kuukautta sen perästä hän matkusteli ympäri komeana ja hienona,
myyden erään liikkeen pianoja, Lova sai _kaksi_ uutta leninkiä, ja
herrasväki vuokrasi itselleen kaksi huonetta ja keittiön. Siihen
loppuivatkin sitten koettelemukset. Seuraavana vuonna sai Karl Hammar
kultaraameilla varustetun painetun kortin, missä ilmoitettiin, että mrs
Lovisa Brandmark ja mr A. Brandmark olivat saaneet pojan. Mitään
kirjettä ei ollut mukana, vaan oli ainoastaan lyijykynällä kirjoitettu
kortin laitaan: "Isällä on nyt 150 dollaria kuukaudessa".
Kolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin "linnan" lukusalin pöydällä,
jonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä
saapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä
uutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja
pidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt
sanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn
puhutut pianot olivat paljasta roskaa.
Ja neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet
rautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka
68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen
miehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja
koska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän
luokseen.
Palatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä
virkkoi ukko Eneman huoahtain:
-- Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi
onnellisemmaksi kuin "Durmanin siirtolan kuningas", joksi vanha Alm
sinua kutsuu!
-- Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni
suosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se
sanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?
-- Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!
-- Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on
sosialistinen, olen voinut "keinotella" omaisuudekseni sekä öljy- että
tärkkelystehtaan?
-- Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta
edistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan
minulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki
kiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie
sinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.
Ja ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja
lähtenyt astelemaan eteenpäin.
Hammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. "Olin todellakin
toivonut pääseväni toisten surkutteluista", mutisi hän, hänen hevosensa
hiljalleen astuessa Hammarbota kohti.