X.

"Uhrautuva" nainen.

Joskaan siirtolassa yleisestikään ei nykyisin vietetty mitään iloista

elämää, niin vielä sitä hiljaisempaa oli siinä huoneessa siirtolan

jäsenen Lindqvistin omistamassa Kvarnenissa, missä pastorska Strömbom

asui tyttärensä Lydian kanssa, joka keväällä siirtolaan saapuessaan oli

paikatta, vaan josta eivät hän eikä äiti, toivoen toimeentulon syksyyn

mennessä järjestyvän, tahtoneet kenellekään hiiskua mitään.

Senvuoksi he vaan aina ylpeästi puhuivat Lydian suosiollisesta

emännästä, tuosta hienosta vapaaherrattaresta Länsigötlannissa, joka

ylhäinen ja ystävällinen nainen hartaasti odotteli Lydiaa takaisin --

puhumattakaan pikku oppilaasta Klaara Refvingsvärdistä, joka myöskin

kärsimättömänä toivoi loma-ajan pian päättyvän, saadakseen jälleen

takaisin rakkaan opettajattarensa -- muuten merkillinen lapsi siitä,

että hän tarvitsi paljon etevämmän opettajan kuin minkä Lydia

Strömbomin vähän ajan kuluttua huomattiin olevan.

Mutta tiedustelut eivät tuottaneet mitään tulosta.

Sanomalehti-ilmoituksiin ei saatu vastauksia, ja vanhat ystävätkään

eivät onnistuneet välittää hänelle paikkaa. Itse kaino ja vähäpuheinen

rouva Lindqvistkin alkoi ihmetellä sellaista kesälomaa, joka kesti

marraskuuhun saakka. Pastorska piti päätään arvokkaasti kenossa, kietoi

villavaipan huolellisemmin ympärilleen ja kertoi:

-- Lydia raukan rinta on käynyt viime aikoina hyvin heikoksi, ja kun

hänen hyvä ystävättärensä vapaaherratar sai siitä kuulla kirjoitti hän:

"Rakas Lydia! Klaaran laiminlyöty opetus voidaan vielä korvata, vaan

sinun kaltaistasi ystävää minä en enää koskaan maailmassa saa: Viivy

vielä Durmanin voimakastuoksuisissa metsissä. Se ilmanala tekee sinulle

hyvää. Minun suurin iloni on järjestää kaikki sinun parhaaksesi". --

Aivan niin, sanasta sanaan, kirjoitti vapaaherratar.

-- Herra Jumala, hän mahtaa olla vallan erinomainen ihminen! huudahti

kiltti rouva Lindqvist kummastuneena ja herkkäuskoisena.

-- Herran tähden sentään sellaista ystävällisyyttä! ihmetteli rouva

Lindqvist edelleen.

Pelastuminen Anna Lindqvistin silmissä ei kuitenkaan paljon antanut

sitä huolta, mikä heillä todellisuudessa oli. Vaikeata oli näiden

kahden naisen tulla toimeen pastorskan vaille 40 kruunun suuruisella

eläkkeellä sekä niillä vähäisillä jäännöksillä, mitkä hänellä oli

irtaimiston huutokaupassa saaduista rahoista, jälellä kun niistä oli

vähennetty pois kaikenlaisia pikku velkoja. Tosin oli sekä asunto että

ruoka halpaa, vaan jos koskettaisiin tuohon pieneen pääomaan, niin

miten sitten kävisi mamman vanhoilla päivillään.

Naisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan

valhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin

kertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja "voitoistaan" herrojen

keskuudessa.

Pastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:

-- Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia

siellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa

hänet?

Lydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi

häntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.

Naiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien

nypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota,

elleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä

kauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he

odottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut

saada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava

lanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista

päivää...

Oli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja

Jakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei

koskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti

lausua "Niagaran" ja "Döbeln Juuttaalla".

Kaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua

oloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne

muutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa

vetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista

kiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena

kovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset

olivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat

siellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.

Ei ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena

usein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa,

saaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja

sellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja

kokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka

olivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle

todellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.

Jakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin

pastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä

olisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja

otti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten

todellisuudessa oli Lydian "paikan" laita, vaan naisten selitykset

tuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa

kokonaista neljätoista päivää.

Mutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen

rätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi.

"Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä

tyttöä!" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen

pieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä

aikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti

Lydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin

saavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin

oikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla

urhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten

hän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin

sen kautta.

Nyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset

ja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa

ilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt

kotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle

vanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:

"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku

Lydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden,

rauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka

häntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan

tapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson,

joka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren

sahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas

Durmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä,

jolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen

talon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu

minun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa.

Herra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina

uhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!"

Parin päivän päästä pysähtyi "tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin

kaksivaljakko", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja

laiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin

iloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli

jotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi

tuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski

paksun, lihavan kätensä hänen olalleen.

-- Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.

Neiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista

hetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään

tuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla

katseella:

-- Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!

Jakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.

-- Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn

täällä niin usein.

Tällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran

kahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni -- ja

tietysti punastui.

-- Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia,

että herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.

Jakobson otti hellästi hänen kädestään ompeluksen, tarttui niihin ja

pakotti hänet katsomaan suoraan silmiinsä.

-- Paljon minulla ei ole teille tarjottavana, vaan enhän minä myöskään

ryöstä teitä minkään loiston ja komeuden keskeltä; tahdotko tulla minun

köyhäksi pikku vaimokseni, Lydia?

Lydia Strömbom oli aina ajatellut, että jos tämä hetki kerran koittaisi

-- ja varsinkin viime aikoina hän oli suuresti toivonut sitä --

lyöttäytyisi hän oikein ylpeäksi ja kohottaisi itsensä korkealle hänen

silmissään, jotta Jakobson kerta kaikkiaan huomaisi, mitenkä paljon hän

todellakin uhrasi hänen tähtensä. Vaan kun se hetki nyt oli lyönyt,

tunsi hän sydämensä niin täydeksi; tummista, välähtelevistä silmistä

loisti kostea kimellys; hän nousi, kietoi käsivartensa hänen lihavan

kaulansa ympäri ja kuiskasi:

-- Gustaf, minä tahdon.

Omaten hellien äitien ihmeellisen taidon astui rouva Strömbomkin sisään

juuri ratkaisevalla hetkellä. Kun vastakihlautuneet eivät häntä

huomanneet, otti hän tuolilta villavaippansa, kietoi sen huolellisesti

ympärilleen, istuutui arvokkaasti keskelle sohvaa ja lausui äidillisen

lempeästi:

-- Olen nähnyt, mitä on tapahtunut. Herra tohtori, tyttärelleni ei nyt

todellakaan koita sellainen tulevaisuus, jota minä olen hänelle

uneksinut, ja jonka hän monta, minä sanon, herra isännöitsijä, monta

kertaa olisi itselleen saavuttanut, vaan minä kyllä olen myöhemmin

huomannut, että hänen hyvä ja hellä sydämensä saattaisi hänet kyllä

ennen pitkää uhrautumaan. Minä annan tohtorille anteeksi; eihän

isännöitsijä voi mitään sille, että Lydia on tehnyt syvän vaikutuksen

tohtorin sydämeen... Jumala teitä, lapset, siunatkoon!

Jakobson katseli eukkoa kummissaan. Ettei voinut sellaisessakaan

tilaisuudessa olla latelematta noita tyhmyyksiään!

-- Älä loukkaa häntä, mamma! kuiskasi Lydia.

-- Pikku raukka, miten hyvä sydän sinulla on, miten hyvä! Mutta se on

niinkuin autuas Strömbomvainaja sanoi: "Harvoin käyvät nuoruus ja

viisaus käsi kädessä". Niin sanoi Strömbom. Mitenkä ystäväsi

vapaaherratar mahtaakaan nyt surra, Lydia!

Kun Anna näki Jakobsonin hevosen seisovan ulkona tunnin toisensa

jälkeen, meni hän myllylle ja sanoi Lindqvistille:

-- Per, viehän talliin Jakobsonin hevonen. Sen isäntä viipynee

pastorskan luona kosintamatkalla.

Sisällä pastorskan huoneessa istui kaikki kolme kahvipöydän ääressä ja

puhelivat tulevaisuudesta. Pastorskalla oli kuitenkin eniten huolta

saada Jakobson käsittämään, kuinka paljon Lydia oli "uhrannut" hänen

tähtensä.

-- Hyvä Jumala, miten paljon hämmästystä tämä tapaus herättääkään sinun

seurapiirissäsi Länsigötlannissa! Ettei se vaan keneenkään koskisi

liian kovasti! Minä ihan vapisen ajatellessani tilanomistaja Ka...

-- Mutta _mamma_ ... pyyteli Lydia hellästi.

Pastorska hymyili ja taputti tulevaa vävyään ystävällisesti olalle.

-- Hän ei tahdo siitä edes puhuttavan, rakas ystävä. Kun Lydian

kaltainen syvä sielu uhrautuu, niin se uhrautuu _kokonaan_.