IX.

Durmanin siirtolan kuningas.

Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista

väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä

oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin

paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne

siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin

oli siellä aina eloa ja vilkkautta.

Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät

enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka

päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan

yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei

todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää

käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni

vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.

Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää

vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona

istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli

sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa

istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen

saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko

vilja alkoi tuleentua.

Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin

pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen

kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään

vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja

tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda

joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä

silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt

lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai

pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.

Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?

Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään

hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi

välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin

asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti

Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen

kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen

piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei

tohtinut.

Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja

kysyi:

-- Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa

tyttölapsi asemalle.

-- Ai ... aikooko ... neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti

Hammar merkillisellä äänellä.

-- Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole

ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi

eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi

tyttäreensä.

-- Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan

herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.

Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään

huomanneet hänessä.

Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:

-- Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi

auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.

Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.

-- Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja

kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja

yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!

Gerda näytti hiukan totiselta.

-- No, joko te nyt menette? Onko se hyvin _tärkeä_ kokous?

Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.

Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.

-- Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut.

Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle

seuraajan.

-- Mitä? Valitsetteko _te_ ruukinpatruunin.

Hammar hymyili.

-- Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien

olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman

oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon

jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat

siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän

seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.

-- Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta

hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!

Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava

halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut

ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se _hänelle_. Ei.

-- Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!

Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan.

Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö

nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti

kömpelösti hattuaan.

Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki

aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului

sisältä äänekästä sorinaa.

Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat

erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet

korkealle kattoon.

Kolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja

ystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta

keskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon

jäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu,

hänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.

-- Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.

-- _Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan_, tyttö,

vastasi vanha Alm.

Hammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen.

Pitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä

paikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja

arvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä

kohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla

pihamaalla.

Ja se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi

Durmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen

kruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä

keijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt

ympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja

lämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti

valmistautumaan kullan ja maineen niittoon.

Parin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt

opintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten

tuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet

ystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista

siellä "vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa,

rappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa". Neiti Almin isä

kai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?

Välisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti,

että Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä,

jotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet

itsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja

sanottiin: "Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus

tuntuu melkein sadulta".

Väliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista

oli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt

veitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla

ja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja

mukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin

hänen mielestään Hammarbon muistot.

Hän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa

konsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien

kemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet

lopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen

säännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja

tulevista sitoumuksista.

Mutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä

kerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän

muisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja

häkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan

silmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä

syysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan,

ja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi,

ei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.

Silloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa

päänsä alle ja myhäili: "Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas".

Jonas Durmanin testamentti · 第 13 / 19 题