Durmanin siirtolan kuningas.
Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista
väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä
oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin
paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne
siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin
oli siellä aina eloa ja vilkkautta.
Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät
enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka
päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan
yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei
todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää
käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni
vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.
Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää
vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona
istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli
sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa
istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen
saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko
vilja alkoi tuleentua.
Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin
pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen
kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään
vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja
tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda
joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä
silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt
lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai
pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.
Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?
Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään
hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi
välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin
asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti
Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen
kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen
piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei
tohtinut.
Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja
kysyi:
-- Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa
tyttölapsi asemalle.
-- Ai ... aikooko ... neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti
Hammar merkillisellä äänellä.
-- Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole
ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi
eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi
tyttäreensä.
-- Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan
herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.
Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään
huomanneet hänessä.
Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:
-- Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi
auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.
Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.
-- Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja
kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja
yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!
Gerda näytti hiukan totiselta.
-- No, joko te nyt menette? Onko se hyvin _tärkeä_ kokous?
Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.
Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.
-- Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut.
Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle
seuraajan.
-- Mitä? Valitsetteko _te_ ruukinpatruunin.
Hammar hymyili.
-- Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien
olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman
oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon
jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat
siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän
seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.
-- Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta
hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!
Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava
halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut
ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se _hänelle_. Ei.
-- Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!
Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan.
Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö
nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti
kömpelösti hattuaan.
Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki
aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului
sisältä äänekästä sorinaa.
Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat
erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet
korkealle kattoon.
Kolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja
ystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta
keskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon
jäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu,
hänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.
-- Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.
-- _Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan_, tyttö,
vastasi vanha Alm.
Hammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen.
Pitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä
paikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja
arvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä
kohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla
pihamaalla.
Ja se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi
Durmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen
kruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä
keijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt
ympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja
lämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti
valmistautumaan kullan ja maineen niittoon.
Parin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt
opintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten
tuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet
ystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista
siellä "vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa,
rappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa". Neiti Almin isä
kai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?
Välisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti,
että Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä,
jotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet
itsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja
sanottiin: "Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus
tuntuu melkein sadulta".
Väliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista
oli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt
veitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla
ja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja
mukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin
hänen mielestään Hammarbon muistot.
Hän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa
konsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien
kemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet
lopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen
säännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja
tulevista sitoumuksista.
Mutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä
kerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän
muisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja
häkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan
silmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä
syysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan,
ja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi,
ei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.
Silloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa
päänsä alle ja myhäili: "Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas".