Häät Jumalan sallimuksesta.
"Oma Arthurini!
"Sinun kirjeesi oli musertaa minut, vaan sitä se ei kuitenkaan tehnyt.
Nyt minun sydämeni vain murehtii rakastettuni surun tähden,
rakastettuni, joka on saanut turhaan tehdä työtä ja kuluttaa vuosia.
"Vaan ovatko ne sentään turhaan kuluneet? Onhan sinulla nyt suurempi
usko omiin voimiisi, luotathan sinä nyt enemmän itseesi kuin silloin,
jolloin me istuimme kahden minun pikku huoneessani, ja sinä huomasit
sanomalehdessä ilmoituksen Durmanin siirtolasta. Silloin sinä suljit
minut syliisi ja kuiskasit: 'Lova, kaikki näyttää täällä nyt niin
tukalalta; emmeköhän koettaisi?'
"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?"
"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä
asioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: _minä seuraan
sinua_!
"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja
ajattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme
murskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan
_kaiken_ sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren
meitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä
onnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen
toisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon
sinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja
vaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla
sinulle!
"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en
tahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!
"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa
verta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää
helpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.
"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en
enää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle,
älä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta
voi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!"
-- Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä.
Siinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje,
eikö totta, on hieman erikoinen.
Näin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.
Karl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:
-- Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko
maailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.
-- Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja
jonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja
jonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia -- liinaompelusta
näethän --, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille
naisille antanut parhaimman sydämen.
Nämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar
oli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan
Lovan kirje kädessään.
He olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.
-- Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos
kevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen
murhaajansa. Sano nyt jotain!
-- Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja
rakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui
minusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä,
vaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.
-- Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön,
tietämättömyyteen ja kärsimyksiin?
-- Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta
vuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa
sinulle, mikä menettely on oikea.
Lovan lupaama "pitkä, oikea kirje" teki käänteen asiassa. Häät
pidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä
kuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista
päivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli
noin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota
ja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin
takaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana
kolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien
hintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski
syvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä
huolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä
suunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.
Jokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä
elonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että
kaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten,
että hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle
vuokraajalle.
Eivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet
nuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden
tavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar
Brandmarkin luo ja kysyi:
-- Missä aiot viettää hääsi?
-- Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan
ollessa läsnä tarpeellisina todistajina.
-- Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista
pettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin
loistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää
siirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin "linnassa".
Mamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun -- olisihan
synti ryöstää häneltä se ilo --, mutta kaikesta muusta pitävät huolen
sinun vanhat ystäväsi täällä.
Se oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut
vastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:
-- Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän
rehdistä ystävyydenosoituksestaan.
* * * * *
Durmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden
kukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut.
"Linnan" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin
kaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut
ennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle
lepattelevaa lippua.
Häiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat
olivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva
Johansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan
urkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä
siirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen
morsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.
"Klaara, Klaara!" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti
nenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.
Kaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli
uskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän
osakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä
matkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut
heikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.
Lovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit
ilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen
jälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan
"sunnuntaipuku". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi
tilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29
vuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää
aina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien
silmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina,
jotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat
häätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat
ihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä
sellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.
Epävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa
Lovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa
ylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen
yllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä,
ruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut
hänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka
sopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan
hansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian
pienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: "Pane ne pois, kultaseni!
Sellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin
käsin".
Vieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka
kyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen
katseestaan saattoi niin helposti lukea: "Tämä on minun _viimeinen_
uhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!"
Miehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden
ruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet
katkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat
parantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt
tuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän
kerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: "Ensi
lukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä
muutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse".
Ja nyt ... nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen
ja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua,
joka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli
seisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä ... heidän,
joille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset...
Jo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut
vaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja,
jotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.
Niin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen
toisiansa "myötä- ja vastoinkäymisessä". Kaikki silmäilivät toinen
toisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin
ohimennen. "Myötäkäyminen", -- niin, sitä on toinen toisensa
omistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. "Vastoinkäyminen" taas
-- ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa
vilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän
levottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois,
tai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että
"myötä- ja vastoinkäyminen" seuraisivat toistaan päinvastaisessa
järjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä
vastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran
koittavan.
Puoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta
edesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli
Lovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan
nähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja
ihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet
silmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä
hetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä
säteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja
varmalla äänellä: "myötä- ja vastoinkäymisessä".
Pastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman
rouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse
tarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: "Jumala sinua suojelkoon ja
auttakoon!" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut
tavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia.
"Toivotan onnea sydämestäni!" "Minulla on kunnia onnitella!" "Onnea nyt
vaan!" -- Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi
hartaaksi toivomukseksi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!"
Vähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona
kastanjain alla innokkaasti keskustelien.
--- No mutta Lova, mitä se hyödyttää? Se on meiltä kokonaan jäänyt.
Miksi kiusaisimme itseämme suotta?
-- Tee nyt minulle mieliksi, Arthur, minä pyydän sinua! Minä tahdon
nähdä, mitä kaikkea sinä olet tehnyt -- minun tähteni.
-- Mitä nyt, lapset? Joko te riitelette heti hääpäivänänne? kysyi
Eneman.
-- Lova tahtoo välttämättömästi nähdä Louisenron.
-- Se on ehkä tyhmää, herra ruununvouti, mutta minä niin mielelläni
tahtoisin nähdä sen paikan, missä Arthur on niin paljon tehnyt työtä ja
raatanut.
-- Sen halun minä kyllä ymmärrän. Minä kutsun vaununi, virkkoi vanhus.
Ja niin saapui Lova Louisenron alueelle juuri siten kuin Arthur oli
haaveillut; morsiamena seppel päässä, mutta...
Lova oli syvästi liikutettu nähdessään tuon pienen talon koivikkoisella
mäellä, ja kun vanha Eneman kertoi siitä kovasta työstä, mitä Arthur
oli saanut tehdä, puhkesi hän, joka tähän saakka oli ollut niin
urhoollinen, nyyhkytyksiin. Hän ajatteli sitä, miten nyt _voisi_ olla,
miten todellisuudessa oli, ja kun hän katsahti Arthuriin, oli tämä
aivan kalpea, ja suuret hikipisarat olivat kihonneet hänen otsalleen.
Samassa kietoi Lova kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:
-- Anna minulle anteeksi, Arthur. Minä en aavistanut, mitä tämä näky
vaikuttaisi. Lähtekäämme pois.
Ja niin he pakenivat pois onnensa maalta, ja ainoastaan kolme
koivunlehteä otti Lova mukaansa Louisenrostaan.
Keskelle pihamaata oli katettu hää-ateria. Neitsyt Malin oli tehnyt
parhaansa ja pastorska Strömberg Lydiansa kanssa oli valvonut pöydän
kattamista. Kukat olivat keränneet ja järjestäneet Gerda Alm ja
Bredinin tytöt, jotka kaikki kolme myös olivat siellä.
Paljon oli keskusteltu siitä, pitäisikö ateriaa varten hankkia viiniä
vai eikö. Toiset pitivät sitä huonona esimerkkinä siirtolan
yksinkertaisissa oloissa, vaan toisten mielestä taas ne eivät olisi
häät eivätkä mitkään, joissa ei juotaisi nuorikkojen maljaa.
Viimemainittujen mielipiteen kannattajat pääsivät voitolle. Herra
Johansson hommasi pullon halpaa sherryä jokaista seitsemää henkeä
kohti, ja herra Hammar otti pitääkseen puheen.
Hän ei juuri yleensä ollut mikään puhuja. Ennen kaikkea puuttui
häneltä harjaantumista. Mutta hänellä oli terävä pää, hän esiintyi
miellyttävästi, ja hän oli nyt opetellut ulkoa lyhyen, kauniin puheen.
Vaan kun hän seisoi siinä lasi kädessä vastapäätä vanhaa ystävätään ja
työtoveriaan ja ajatteli kaikkia niitä kohtaloita, mitkä saattoivat
Arthuria odottaa, hän unohti opitut lauseet, hänen lämmin sydämensä
kohosi hänen huulilleen, ja hän piti morsiusparille sellaisen puheen,
jollaista läsnäolijat eivät koskaan ennen olleet kuulleet. Sujuvasti ja
vaatimattomasti lausui hän kauniita asioita ja johdatti sähkövirran
sydämestä sydämeen.
-- Hyvä Jumala, kuinka hän on herttainen! kuiskasi Lydia Strömbom Gerda
Almille, joka istui hänen vieressään.
Gerda ei vastannut. Mutta hänen poskensa paloivat ja kostea kirkkaus
loisti hänen silmissään, jotka kerkeämättä tuijottivat nuoreen,
uhkeamuotoiseen, innostuksen valtaamaan puhujaan. Ellei Hammar hänen
mielestään ollut juuri "herttainen", niin antoi hän hänelle
sisimmässään paljon korkeamman arvolauseen.
Iltapäivällä vallitsi "linnassa" tavallista suurempi iloisuus ja
äänekkyys. Kvartetti, jossa Lindqvist ryhtyi Brandmarkin jälkeen
laulamaan ensi tenoria, kunnioitti esityksillään toinen toisensa perään
vanhaa johtajaansa, ja väliin ei Arthur voinut olla yhtymättä sävelten
laineisiin. Gerda Alm lauloi pari kaunista laulua urkujen säestyksellä,
ja Lydia Strömbom, joka kertoi osaavansa soittaa pianolla iloisia
kappaleita, kulki yhden luota toisen luokse valittamassa sitä seikkaa,
ettei "linnassa" ollut mainittua soittokonetta.
Ja niin koitti ilta. Yksi ja toinen kauempana asuva siirtolainen lähti
jo kotimatkalle, ja neitsyt Malin veti lipun alas katon harjalta.
"Hyvästi!" "Hyvästi!" kuului yhtämittaa morsiusparin ympäriltä, ja pian
oli jäljellä enää vain Almit, Hammar ja Lovan äiti.
Morsiuskammio oli laitettu Almien huoneistoon. Gerda oli siirtynyt
äitinsä huoneeseen ja ukko Alm nukkui Hammarin luona. Kauan seisoivat
nuorikot käsivarret toistensa ympärillä verannalla, kuiskien kaikesta
siitä, mikä tällä hetkellä täytti heidän sydämensä.
Kahdentoista aikaan koputettiin Hammarin ovelle, ja kun tämä riensi
avaamaan, seisoi kynnyksellä Brandmark vielä valkoisessa rusetissaan.
Ainoastaan hännystakin hän oli vaihtanut tavalliseen nuttuun.
-- Mitä ihmettä sinä haluat keskellä yötä? kysyi Hammar hämmästyneenä.
Brandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.
-- Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet
aina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää
koskaan näe toisiamme... Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen
aamun koittoa.
-- Nyt yöllä ... sinun morsiusyönäsi?
Brandmark hymyili.
-- Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: "En tahdo suuresti
raskauttaa sinun taakkaasi". Hän tarkotti totta ... _Meidän_ hääyömme!
Se on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen
vielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan
puistoon.
Hammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän
Brandmarkin käsivarteen.
-- Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin _sinun_ olevan meistä
heikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja
rakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä.
Nyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua
voimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin
suuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!
.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä
kättä.
* * * * *
Seuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli.
Ensimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan
puista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.
Rappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori
pari asemalle.
Sisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään
saapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.
-- Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!
-- Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin
sydän toivoa kuin lapselleen iloa!
Veli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän ...
tiedäthän ... kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.
-- Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa
maailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.
Viimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen
taaksensa.
Portailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin
käsivarsille.
Vaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark
nuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.