Ukkosenisku.
Siirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä "linnasta"
oli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin
rakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin
lähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin
Brandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän
muuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen
pienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen
makuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin
viisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin
suunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä
olevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä
kivikkojen puhdistamiseen.
Sillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa
peltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä
olevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen
tähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei
ollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen
oksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja
aidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan
muutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja
kukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.
Mutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen
veden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta
oli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.
"Luisenro!" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin,
sillä järvellä "Lova" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa
sivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä
ylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia,
miten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun
naula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi
ajoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi
palkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden
kahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark
oli jäänyt hänelle velkaa.
Brandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti
kalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja
Brandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa
makuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka
päällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja,
seinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu,
joka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman
ystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen
ja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä
loisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka
kuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin
kaihoten katsellut.
Brandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän
istuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.
Sohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin
testamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa
ja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot
yhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti
huolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä
silmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.
-- No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee
kolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan
sinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse
tuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle
keveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.
Brandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja
hänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.
-- No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan
pinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja
papereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan,
minä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän
armoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä
minusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.
-- Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?
-- On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä
maailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos
sitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet
mukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin,
ja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan
sen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain
lehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän
lauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja
Aspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin
ajatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset -- meillä kun
oli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.
-- Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä
päätään.
-- Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei
raha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti
siihen saakka ovat voineet auttaa.
-- Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?
-- Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en
aio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä _en
voi_. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä
koronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman
elukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: "Sehän on hauskaa,
nyt voimme kiskoa häneltä jotain!" -- Lova raukka, sinä et koskaan saa
nähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen
katseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui
jälleen käsien varaan.
Rappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar,
joka huudahti:
-- Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin.
-- Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.
Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin
mahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi
Brandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja
huolestuneena. Hän kysyi:
-- Kuulehan, Arthur, rohkaise mielesi! Keitä ovat uloshakijat? Heihin
nähden ei sinulla ainakaan ole mitään moraalista velvollisuutta,
varsinkaan, kun velat eivät ole sinun omiasi.
Ukko Eneman avasi hopeaisen nuuskarasiansa ja pisti siitä nenäänsä
kelpo annoksen -- nautinto, jota häh ei laiminlyönyt kireimmämmässäkään
tilaisuudessa, ennenkuin oli päästy ratkaisuun.
-- Siitä ei mainita mitään ulosottolaissa, vaan ehkä kyllä isän Jumalan
papereissa. Mutta sekään seikka ei auta Brandmarkia pulasta. Mitä hän
nyt ottaa eteensä?
Hammar lähestyi Brandmarkia, löi häntä olalle ja sanoi:
-- Sinulla on oikeen, Arthur! Tänne et voi jäädä. Työ ilman
tulevaisuudentoiveita ei ole minkään arvoista ja se murhaa sielun ja
ruumiin. Matkusta Amerikaan ja rupea puunhakkaajaksi tai professoriksi!
Upsala ja Durmanin siirtola ovat tehneet sinut kelvolliseksi kumpaankin
ammattiin, ja työsi tulokset joutuvat omiksesi.
Brandmark nousi.
-- Kiitos sinulle, vanha ystävä! Minä olin jo ehtinyt ajatella hiukan
lyhempää tietä paljon kaukaisempaan maahan.
-- Hyi hitto, minkälaista on nykyajan nuoriso! Tuumiskella nyt
tuommoista, vaikka on päätä ja voimia ja hieman sydäntäkin.
Brandmark puristi toisella kädellään ruununvoudin, toisella Hammarin
kättä.
-- Kiitos ystävällisyydestänne! Mutta nyt minä tahdon jäädä
yksinäni ... haudatakseni Louisenron isännän.
Kun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja
otti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta
vanhan Lotan ääni:
-- Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?
-- Ei tänään, Lotta.
-- Vaan jos huomenna sataa...
-- Satakoon sitten, muori!
Itsekseen mutisten palasi eukko alas.
-- Vanha Arvid oli oikeassa. _Kunnon_ talonpoikia ei noista
herraspojista kuitenkaan koskaan tule... Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita
kotiin, vaikka ne ovat kuivia...
Makuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut
haave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei
koskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet
olivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä
Durmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän
ei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka
kuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se
mökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin
saavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa -- jos vain Lova odottaa.
Mutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän
kuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä
ajattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut
tehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt
köyhempi kuin koskaan ennen.
-- Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö
sinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin
hyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!
-- Kuulkaas, herra!
-- No, mitä nyt, Lotta?
-- Läski on paistettu ja herneet jäähtyneet. Ettekö te tahdo syödä koko
päivänä yhtä Jumalan einettä?
-- Hiljaa, eukko!
... Ja kiitos kaikesta, Lova, ja anna anteeksi minulle, joka olen
tahtonut yhdistää sinun kohtalosi omaani -- minulle, joka en ole
kyennyt rakentamaan yksinkertaisinta kattoa päämme päälle!