"Mutta ma laulelen murheistani..."
Haassa kalkkuvat karjan kellot,
tyyni Roinehen ranta on,
loitolla lentävän joutsenen siivet
kultaa sätehet auringon.
Kevään tuulonen -- -- --.
-- Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!
-- Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.
-- No, minä jatkan, mamma rakas.
Kevään tuulonen huminoipi,
päivä se tuhlaa paistettaan,
mutta ma laulelen murheistani
Roineen rannalla yksin vaan.
Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui
kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan.
Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa,
kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut
takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.
He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat
kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin
mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.
-- Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka
oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.
-- Johan minä olen...
-- Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa
matinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä.
Gerda neiti on oiva herätyskello.
-- Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?
-- Saanhan sentään -- niin paljon kuin minulla on varaa maata.
Tällaisen tytön, jolla ei ole "lahjoja", täytyy olla varahin ylhäällä
ja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.
Jos tietäisi aurinko kulta,
mikä syöntäni painostaa,
sen sätehet himmentyisi,
ja se laskisi vaarojen taa...
Niin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi
toiseen kertaan.
Karl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan,
montako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä
suunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda
oli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt
uhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien
haasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon
käsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä
heiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän
heinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta
tullut tuomaan hänelle ruokaa.
Tällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja
känsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja
haarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan
niihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli
niiden voimaa.
Gerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä
oli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun
verran karkeatekoinen -- vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa
raataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29
vuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä,
ja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.
Toisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän
muiden mukana "linnaan", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi
lukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska
Strömbomin kertomusta "herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä
elämänvaiheista" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen
Lydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi
häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:
-- Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon
tilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka
kanssa voi vaihtaa ajatuksia.
-- Täällä on hauskaa!
-- Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä
vaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?
-- Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me
juttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.
-- Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä
kysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko
elämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?
-- No?
-- Hän virkkoi: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää". Ja sitten hän
katsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: "Aion",
tai: "En ole sitä vielä päättänyt", tai: "Ellei mitään parempaa ilmesty
tarjolle". Vaan tuo oikullinen vastaus: "Sitä ei voi niin varmuudella
tietää", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän
varmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson,
entinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille
äsken karviaismarjoja.
-- No, mutta eihän se ollut vaarallista!
-- Voi, Gerda -- saanhan kutsua teitä nimeltä? -- me emme ymmärrä
oikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!
Tällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan
lukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän
saisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.
Eteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.
-- Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä!
Mamma, mamma, huusi neiti Strömbom.
Vaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon
"kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan".
Neiti Lydia rauhoittui heti.
-- Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän
jostain suuresta runoilijastamme?
-- Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.
Pienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti
anteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta
kuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten
hoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia
kansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja
niiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää
eräitä näkökohtia.
Esitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu
käytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken,
mitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes
muuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki
Lindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita
maltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään
hovikapellin viulunsoittajan kanssa.
Arvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja
vaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden
hoidosta.
-- Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin,
että parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että
Länsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan
erinomaista olutta.
Senjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli
saanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen
lääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta "tuuminut" suorittaa
medikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui
"Döbeln Juuttaalla" sekä Nybomin "Niagaran".
-- Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa
voisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny
Bredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua
"linnaan", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.
Vielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan
syrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki
olivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan
leikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan
käsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli
suora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se
hänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta
jättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.
Kotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin
kotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat
välinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat
pamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli
siirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki
vaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt
hauskempana jäädä _jonkun_ seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin
paikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista
enemmän, ja -- ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat
eivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen
Svenille:
-- On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli
ihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät
hoitaa elukoitaan säällisesti!
Myöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei
näyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa
ottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin
tyttöjen ihastusta, kun "tohtori" Jakobson, joka neljä vuotta oli
"tuuminut" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun
Lova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt
samanarvoiset, ja hän kysyi:
-- Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?
Vanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi
niin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:
-- Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.
Montaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat,
kärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark
katsoi häneen osaaottavasti ja sanoi:
-- Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana
kaikkein vähemmin.
Hanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen,
eikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.
Huvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen
kuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla
takaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen,
että hän asui niin lähellä "linnaa". Hän tunsi pienen käsivarren
koskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa.
Hän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut,
ajaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei
koskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan
musiikki-akatemiasta. -- Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman
keskustelua vireillä.
-- Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?
-- Hammarbon nuorta patruunia.
-- Minuako? Kuinka ihmeessä...
-- Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te
olette minusta vain suuri, kiltti poika -- älkää vaan suuttuko minulle!
-- mutta "linnassa" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa.
_Kaikki_ kysyivät teiltä neuvoa. _Kaikkia_ te ohjasitte. Ja kun te
piditte esitelmän -- se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän
sioistakin -- kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te
olisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan
kuningas, Hammar!
Hammar nauroi iloisesti.
-- Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti?
Kuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja _oikea_
kuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän
muita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla
aikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.
-- Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?
-- Niinpä melkein luulen. Nykyisin en minä ajattele muuta kuin
Hammarbota ja miten sen pikemmin saisin aivan omakseni. Vaan en minä
silti tahdo väistää onneani. _Jos_ voin tehdä jotain enemmän, jos voin
ryhtyä jonkin täällä vaurastuvan teollisuuslaitoksen palvelukseen, tai
jos tielleni ilmestyy joku jota ymmärrän ja joka saattaa auttaa minua
nopeammin eteenpäin, en suinkaan tahdo lyödä sellaisia tilaisuuksia
laimin. Vaan muuten kyllä luulen, että ainaiseksi jään vain
yksinkertaiseksi työmieheksi.
Suuret, siniset silmät säteilivät, ja Hammarin puhuessa kohotti hän
päätään. Tuon nuorukaisen lauseissa ilmeni rauhallista voimaa ja hänen
olennossaan järkkymätöntä tarmoa, jotka seikat pitivät Gerdan silmät
kääntyneinä hänen kasvoihinsa kauemmin kuin tavallisesti. Oliko se sama
kömpelö nuori mies, joka hänen ollessaan ensi iltaa Hammarbossa seisoi
kädet selän takana muuriin nojaten?
Monet kyttyräselät ovat tulleet rakastetuiksi sydämensä tähden, heikot
keuhkotautiset ovat monesti vaarallisia naissieluille, ja henkilöt,
joilla on ollut kaikkea muuta kuin ulkonaisia etuja, saavat usein
osakseen paljonkin rakkautta; vaan niin kauan kuin maailma seisoo, ei
miehen uskallus ja voima koskaan kadota viehätysvoimaansa naisiin.
Mutta kun maanantai-aamu valkeni ja Gerda haukotellen hiukan nosti
ikkunaverhoa nähdäkseen, minkälainen ilma oli ulkona, huomasi hän
Hammarin suuret talonpoikaiset saappaat jalassaan käyränä kantavan
tavattoman raskasta säkkiä, silloin tuumi hän, että kaksi viikkoa oli
kulunut kovin hitaasti, ja että ne kolme viikkoa, mitkä hänellä vielä
oli loma-ajasta jälellä, olisivat varmaan entistä pitemmät. Ja niin
kömpi hän jälleen peitteen alle ja nukkui vielä parisen tuntia ja
uneksi matka-apurahasta, ulkomailla olosta, ja siitä, mitä professori
oli sanonut julkisissa näytteissä sekä eräästä mustasilmäisestä
viuluniekasta, joka aina, lupaa kysymättä, teki hänelle seuraa
iltakävelyillä linnan mäellä, ja jonka kanssa hän oli monet puolet
tunnit katsellut Norrströmin pyörteitä.
Mutta hauskaa oli, että vanhemmilla oli kaikki niin hyvin, ja että he
tulivat toimeen niin halvalla. Kiitollisuudesta hän tahtoi olla
_oikein_ hyvä tuota nuorta miestä kohtaan.
* * * * *
Maanviljelijän ensi palkka on ruis korkeine korsineen ja täyteläisine
tähkäpäineen. Tosin kyllä valmistuvat perunat jo aikaisemmin, vaan ne
ovat vain makupaloja, ja näiden sato saadaan vasta syyskuun
loppupuolella.
Kun ruis on leikattu ja pantu kuhiloihin, katselee maanmies
huolestuneena taivasta, sillä sade voi saada paljon vauriota aikaan.
Sen vuoksi vallitseekin maakylissä elonkorjuun aikana tulinen kiire.
Hauskat iltahetket Hammarbon verannalla olivat loppuneet. Iltasin oli
Hammar kuoleman väsynyt, aamusin hän nousi ani varahin, ja aterian
jälkeisen puolen tunnin lepoajan täytyi hänen olla levossa ja rauhassa
sohvallaan. Syödessä puheltiin etupäässä vain ilmasta ja tuulesta, ja
eukko ja Gerda istuivat päivät pitkät lehmusten alla kutimineen ja
kirjoineen, kun taas vanha Alm hommaili pihamaalla yhtä ja toista.
Rukiin jälkeen kellastuu ohra, vaan Hammarbossa ei vielä tarvittu
paljonkaan viljellä tuota arkaa ja runsasta huolta vaativaa viljaa, ja
kauran kypsymistä saatiin odottaa vielä kauan sen jälkeen, kun ruis oli
saatu onnellisesti ja kuivana suojiin.
Nyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko
Bredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka
yleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen
tuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin
silmin pihamaalle.
Lydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan
kanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin
silloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana
seurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen
oli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska
seurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti
jutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.
-- On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen
uskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen
väittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin
tavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän
virkkoi: "Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni."
-- Onko se todellakin mahdollista?
-- Minä _vakuutan_, herra Hammar.
-- Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.
-- Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: "Rakas lapseni",
minä sanoin, "sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä
joku elämäntehtävä". -- "Niin mamma", sanoi Lydia, "olisipa se
elämäntehtävä _kuinka vähäinen tahansa_". Eikö se ole todellakin
ihmeellistä, herra Hammar, -- ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!
-- Se on kerrassaan käsittämätöntä.
-- Eikö neiti Lydia ole menett ... hm ... _jättänyt_ paikkaansa, joten
hän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo
parantumaton Emma Bredin.
Pastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti
ja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun
hän tahtoi osoittaa arvokkuutta.
-- Hän ei suinkaan ole jättänyt paikkaansa. Hän oleskelee täällä vain
loma-aikoinaan. Hänellä on _erinomainen_ paikka, on minulla kunnia
neidille ilmoittaa, ja hän on "sinä" vapaaherrattaren kanssa;
vaan minun Lydiani on aina pitänyt yksinkertaisuudesta ja
vaatimattomuudesta.
Kun kaikki toiset olivat menneet ja Hammar oli jäänyt yksin Almin
kanssa, virkkoi Gerda:
-- No, herra Hammar on tehnyt valloituksen!
-- Kuinka niin?
-- Sanotaan, että naiset aina puhuvat pahaa toisistaan, vaan että
Srömbomin naiset ovat suuresti ihastuneet nuoreen patruuniin, se on
selvä, eikä liene mikään synti huomauttaa siitä.
Hammar nousi ja näytti hyvin vakavalta.
-- Kuulkaahan, neiti Alm, _niin_ yksinkertaisen ja naimahaluisen en
luule sen tytön olevan, ja mitä minuun tulee, tiedän minä _nyttemmin_
arvoni varsin hyvin, enkä suinkaan tahdo houkutella jäämään luokseni
ketään tyttöä, joka on minua parempi ja hienompi.
Kaikki kolme oikein hämmästyivät tätä Hammarin äkkinäistä ja jokseenkin
perusteetonta sisunpurkausta, ja Gerda katsoi hajamielisenä hänen
jälkeensä, kun hän ripein askelin riensi pihan poikki jollekin
askareelle aittaan.
Aina yhtä järkevä, terve ja käytännöllinen, ajatteli hän. Aina hänellä
on silmänä ratansa ja tulevaisuutensa. Hän ei koskaan hetkeäkään,
haaveillut, tuo suuri poika.
Ja kuitenkin oli hänellä aatteellisia harrastuksia ja hän oli pitkän
aikaa lueskellut. Kun he erään kerran olivat keskustelleet niistä
asioista, ja Hammar oli puhunut hyvin hartaana ja lämpimästi, oli Gerda
katsahtanut häneen ja lausunut: "Eiköhän se sittenkin ollut erehdys,
että te jätitte lukunne?" Aivan huolettomasti ja pienimmänkään surun
väreen ilmaantumatta kasvoilleen oli Hammar silloin nauraen vastannut:
"Hm, minussa ei kirkko eikä valtio ole mitään kadottanut. Minun
valtiolliset harrastukseni ovat minulle vain virkistystä muun työn
lomassa, vaan säkki ei olisi tullut niistä täyteen koko elämänalaksi."
Oli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja
elämäänsä tyytyväisenä.
Hammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen
sisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden
toisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan
saada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään
narri, joka kantoi hulluja haaveita.
Vaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja
käytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi,
miten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut
hänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.
Voi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja
yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on
totinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet;
jos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu
ylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos
rakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys,
että lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka
ulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja
silloin huokaillaan: "Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä ... ehkä..."
Vaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet
odottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.
Hän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut
hänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat
säveleet:
"Jos tietäisi aurinko kulta,
mikä syöntäni painostaa,
sen sätehet himmentyisi
ja se laskisi vaarojen taa..."
Hammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska
taipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..
Jospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti
sinun säteesi himmentyisi!