V.

Hammarbossa.

Kellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl

Hammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n

vuokraajan joukossa.

Hammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika.

Hänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori

teki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä

hienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut

sukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän

ainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja

rauhallinen.

Parempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan

saanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja

onnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä

velkaa.

Karlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka

loma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja

niityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin

kun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia

opinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui

pyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten

kuolleet.

Moni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut

tutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä

hänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän

olikin säännöllinen ja kelpo mies.

Ruumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä

rasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä

vaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli

hän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen

keittämiään makeita soppia.

Rakentaessaan talonsa "linnan" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta

siitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain

suuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän

edes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.

Ensin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa

ja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä

Hammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin

siirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä

maanmittarin alalla.

Neiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka

Bredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia

kotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo

häntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän

liian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin

odottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi

ylikerrokseen.

Sitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla

luonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli

hänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä,

ja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut

puheeksikaan, että he eroisivat.

Päivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä

kodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän

huomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista.

Ja katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää

Hammaria huokasi vanha fanjunkkari: "Jumala siunatkoon tytön

typykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin

tahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!"

Eräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti

ylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli

huolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti

epäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua

takaisin kädessään -- pari suuria, harmaita sukkia.

-- Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein

paksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla

tavoin saada vaikka keuhkotaudin.

Hammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä

ilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja

huudahti:

-- Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle

raukalle?

Silloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin

katkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle

tehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:

-- Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua

"herraksi".

Ja sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja

senjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut "sedän" ja

"tädin", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Miehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa

oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan

palvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi

fanjunkkari:

-- Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona

elukat.

Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi

hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli

todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan

ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut

pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään

jauhovakka ja toisessa siankaukalo.

Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin

maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta,

jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi

200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea

puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon

velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja

hikipisarat olisivat palkitut.

Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa,

hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se

lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm

äänettömyyden ja virkkoi:

-- Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve

nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat

sipsuttelevat pihamaalla.

-- _Niin_, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan

huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.

Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta

olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä.

Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja

kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja

kysyi:

-- Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille -- tai

lehmävasikalle.

-- Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko

jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?

-- Olen, kaikki on jo korjussa.

-- No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?

-- Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?

-- Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin

kirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa

juhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa...

-- No, kuka ihme sieltä sitten tulee?

-- Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu

konservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen

vanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy

täällä kokonaista viisi viikkoa.

Tytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja

hänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten,

pienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää

pääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli

vanhempiensa ylpeys ja ilo!

Hammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta

rakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan

alla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli

jonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja

nenä olivat hyvin kauniit. ("Kreikkalaista profilia", sanoi vanha Alm.

"Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole

käyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa").

Kuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko

heinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan

vaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja

siitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä

kerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.

Vaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti

suitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa

pappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon

huumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti

pienen kätösensä ja lausui:

-- Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta

vanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!

-- Jaha ... hm ... aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä

tässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.

Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli.

"Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän

olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.

Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.

Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin

erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta,

joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan

täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden

viikon ajan.

Bredinin huoneen ovi aukeni.

-- Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?

-- Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.

Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?

-- Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!

Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran

kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet

pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä,

kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.

Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka

oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja

haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.

Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun

taskuihin.