Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.
Kolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien
joukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina
pellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä
myllynkivinä ja sihisevinä höylinä.
Terveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset
lyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi,
työ, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman
vanhuuden; -- juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko
uneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.
Matkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan
eri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat
talot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin
kuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään,
etteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin
itsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin
talon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut
olivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan
marjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla
näkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla
helottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.
Pienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas
neljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö
ylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.
Kaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin
komeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain
"linnan" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia.
Nämä saattoivat joka päivä pistäytyä "linnan" lukusalissa, kysyä sieltä
postiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai
siirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti.
Vuokraajiksi ilmestyikin useita "erakkoja", jotka eivät tahtoneet
perustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen "linnan" halpaa
ruokalaa.
Pienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat
siirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä
maa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty
maa kuului "linnaan", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan
jäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään
linnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille
iltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa
puutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien
yhteinen ylpeys.
Siellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin "viimeistä paria ulos",
ja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä
olivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta
palvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös
iäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin
nauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla
ansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he
tervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi
kotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten
illatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina
heinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno
päivänvarjostin.
Siirtolan jäsenten "kerma" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan
kivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on
pitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine,
harmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka
hoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan
hienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi
harjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla
vanha fanjunkkari.
Neiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias,
kapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö,
lyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän
painostaakseen sanojaan, ja lausuu:
-- Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan --
ainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista
katsella täkäläistä elämää ja...
-- Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin,
että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja
minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin
mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun
suuruiseen eläkkee...
-- Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole
rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä
maksan kaikesta ja ... ja ... puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja
kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.
-- Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista,
että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja
sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.
Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi
oikealla kädellään harmaata tukkaansa.
-- Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme
herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi
riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva
Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä
nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.
-- Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla
kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden
binokelin silmilleen.
-- Hän juuri, lapseni.
-- Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on
täydellisesti pelastunut?
-- "Pelastunut?" Mistä hel ... anteeksi ... mistä ihmeestä hän olisi
pelastunut? huudahti fanjunkkari.
-- Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä ... hm...
-- ... olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen
neiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.
-- Pyydän tuhannesti anteeksi!... Voi, mamma, mamma...! huudahti neiti
Strömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.
-- Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai...
-- Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin
vapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään...
-- Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä
likaannu.
Niin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua
kääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa
paitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui
mielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.
Johansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut
virkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren
kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut
haltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet
tuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar
oli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin
kaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin
erittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä
häntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän
pojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut,
tahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla
vanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.
Ent. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä
kertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä
Emman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen
huoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan
myöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja
kilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa,
vaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa
isäänsä.
Siirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman
hienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin
tytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia
rajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä,
mustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja "Malinin Idaa",
ravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan,
jotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja
tulista naissukupuolta.
Hanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti
Lydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi
hänelle:
-- Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!
Silloin huudahti kolme herraa:
-- Ei, suokaa minun...! Oh, _neiti_ Ida, älkää vaivatko itseänne!
Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan
käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin
tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta
puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee
harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja
hyötymansikoita.
Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin
oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi
paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat
hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta
tuntien jättänyt.
Ahaa ... kvartetti on laulanut Södertelgessa, _hänen_ kvartettinsa!
Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän
aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen
erämaankulkija vesipisarat... Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin
pormestariksi... Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan... Ja täällä
istuu _hän_, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista... No, olkoon
kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä -- hän edistyi
hitaammin kuin muut -- on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja
antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää
kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.
Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon
entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli
kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.
Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt
saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän
asuntoonsa.
Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.
-- Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?
-- Valitettavasti en, neiti Lydia.
-- Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?
-- Ida Malm.
-- Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.
-- Paljon kiitoksia!
-- Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.
-- Herra Hammar!
Hammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.
-- Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua
heinäkuorman päällä!
Kun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta
ajaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.
Kotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti.
Hän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.
-- Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea,
selitti Anna.
-- Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole
kuin seinä väliä! sanoi Fanny.
-- Keittiö on sentään välissä.
-- Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?
-- Varsin keveästi.
Ja senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.
-- Herra Hammar!
Neiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.
-- Miten voin palvella?
-- Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka
olette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.
-- Se ei kannata...
-- Kiitos vaan hyvin paljon!
-- Ei kiittämistä.
-- Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä, hyvää yötä!
-- Nukkukaa makeasti, herra Hammar!
Sen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret
naikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa
olosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.