Märät jalat ja kolottava selkä.
Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja
ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai
kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään
voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla
peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.
Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan
kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat
kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan
poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän
jättiläisen!
Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää
poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat
naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret,
jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja
elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja
täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata:
"Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu
multa!"
Kuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki
nähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset
kaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin
elämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä,
kun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät,
parhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi
mieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin
metsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille
paikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.
Kuitenkin -- kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian
ylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen
rekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla
korpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin
epäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie
oli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän
nyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja
ajaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta
hänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana,
jolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: "Eihän tässä jouda muuta
tekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia
korjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa
saada oikeita työtätekeviä ihmisiä!"
Vanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan
hallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien
hakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän
olisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo
toverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun
heillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat
valitut 67:stä hakijasta.
Kuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä
samassa reipas huuto:
-- Eteenpäin, Arthur!
Se oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli
pudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan
Upsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli
kookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli
korkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat
ehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä,
kuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.
-- No, aja eteenpäin!
-- En pääse, reki on särkynyt.
-- Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä
Jumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on
täällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.
-- Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan
sinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen
maailmanlopun huvitteluun.
-- Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!
Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen,
pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan
sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena
ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa
silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa
tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.
-- No, miten työ sujuu?
-- Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne
polttavat kuin tuli.
Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa
reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset
hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla --
toverusten alueet olivat aivan vierekkäin -- ja senjälkeen ajoivat he
yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.
"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset
saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut
siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000
tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen
keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka
toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven
rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli
kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon
vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan
alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä
pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista
seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa,
jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös
kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin
torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli,
että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle
valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä
esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen -- jos siitä
yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.
Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja
suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat
lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon
vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen.
Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi
kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden
piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan
suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.
Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita
oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin
tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli
sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen
seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä
vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan
lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä
jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla
hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut
vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta
odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.
Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä
rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset
reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet
sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat
varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan
saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet
kansanopiston.
Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar
ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka
toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän
kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei
koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran
kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui
hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin
ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.
Vanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja
tarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain
senvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän
Brandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:
-- Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?
Se tapahtui ja senjälkeen mentiin "kamariin", joka oli seurustelu- ja
ruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro
ja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla.
Ja Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan
haavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.
Sitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu
käynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen
jälkeen "linnassa", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas,
oli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa
elämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.
Brandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella
korvaansa. Koskahan tulee _hänen_ vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti
kovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä
täältä kauas pois.
Bergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua "linnassa".
"Tällaista koiranelämää en kestä", oli hän sanonut neitsyt Malinille.
Siellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen
kärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.
Hammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat
herkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä
harteitaan ja huudahti:
-- Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet
laivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä
tässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme,
ettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja
kolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä
kotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia
yksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen
suustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä.
Mitä sinä siitä tuumit, Arthur?
Pitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.
-- Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä...
-- Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti
sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella
kaurasäkillä.
Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan
silmäyksen Johanssoniin.
Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen
vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa,
hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa
liikkuvat, ja hän ääntää:
-- Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä
talonpoikia!
Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset.
Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien
mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan
mailta.
Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa
käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän
hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen,
kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.
Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole
varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat
herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko
hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet
putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen
karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:
-- Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!
Sinähän odotat?