Durmanin siirtola paperilla.
Peläten, että arvoisat lukijani ovat jo ensimäisestä luvusta väsyneet,
sillä Jonas Durmanin testamentti oli jokseenkin kuivasti ja yrmeästi
kokoonpantu -- se kun oikeastaan oli hänen ensimäinen ja viimeinen
varsinainen kirjoituskokeensa tässä maailmassa -- en uskalla
sanasanallisesti julkaista sitä testamentin liitettä, missä olivat
"Durmanin siirtolaa" koskevat lähemmät määräykset. Sitäpaitsi meidän ei
ole ollenkaan tarvis kosketella niitä testamentin liitteen kohtia,
jotka tarkottivat siirtolan laillista turvaamista, sillä eihän meillä
ole aikomus tehdä valitusta niiden johdosta, emmekä muutenkaan tahdo
tehdä testamenttia mitättömäksi. Mehän jo tunnemme itse perusajatuksen
ja yhtä ja toista siirtolan järjestelystä tulemme tietämään
kertomuksemme kehittyessä, joten voimme rajoittua mainitsemaan
ainoastaan muutamista yksityisistä seikoista.
Siirtolan ensimäisen hallinnon muodostivat ruununvouti Eneman ja neljä
muuta testamentissa nimitettyä henkilöä, jotka olivat saaneet tämän
tehtävän koko elinajakseen tai siihen saakka, kun he omasta tahdostaan
siitä luopuisivat. Heidän oikeutensa siirtolan jäsenten valitsemisessa
oli rajaton, ja sitäpaitsi oli heidän muukin valtansa siirtolaan nähden
sangen suuri; mutta rahojen käyttämisessä he olivat ankaran
tarkastuksen alaiset. He saivat toimistaan kohtuullisen palkkion, vaan
se ei ollut niin suuri, että kukaan pelkästään senvuoksi olisi
mainittuihin tehtäviin ruvennut. Hallinnon virkamiesten valitsemisen
toimitti kaksi siirtolan jäsenten edustajaa, kuninkaan käskynhaltija
siinä läänissä, missä siirtola oli, sekä käräjien ja sen kunnan
edustaja, jonka alueella siirtola sijaitsi. Heidän virka-aikansa oli
monivuotinen ja he valitsivat itse keskuudestaan puheenjohtajan.
Siirtolan jäseneksi pyrkijältä vaadittiin kaikkein ensiksi kunniallista
käytöstä; terveys ja ruumiillinen voima olivat toivottavat, vaan saivat
heikommatkin henkilöt työtä, kuten vuokraajien apulaisina sekä muussa
vähemmän rasittavassa toiminnassa. Etusija päästä vuokraajiksi oli
niillä, jotka jättivät luku-uransa ja vakavasti tahtoivat päästä
ahertamaan käytännöllisen elämän alalla.
Jokainen siirtolainen sai vapauden vuokranmaksusta kolmesta aina
kymmeneen ensimäiseen vuoteen saakka, riippuen kunkin vuokramaan
laadusta, vaan sensijaan pidettiin tarkasti silmällä, miten he
käyttivät lainarahastosta saamansa rahat. Niillä, joilla oli jonkun
verran omaa pääomaa, oli etuoikeuksia, mutta sellaiset, jotka omistivat
enemmän kuin 1,000 kruunua, eivät päässeet siirtolan jäseniksi.
Luonnollisesti oli siirtolan jäsenille myöskin varattu korvausta maan
parantamisesta sekä heidän oikeudenomistajilleen etuoikeudet uudestaan
vuokrata maa, jonka he myöskin saivat lunastaa omaisuudekseen
vuokra-ajan alussa määrätyllä hinnalla. Mutta vaikka maa joutuisikin
heidän omakseen, oli heillä silti edelleenkin velvollisuuksia ja
oikeuksia siirtolaan nähden, kunnes tämä ehkä kokonaan hajoisi, mikä
mahdollisuus myös oli säännöissä huomioonotettu, jolloin hallinto,
nähtyään siirtolasta kohoutuvan kokonaisen joukon itsenäisiä maamiehiä,
voisi ryhtyä samallaiseen menettelyyn jollain toisella seudulla.
Ne käsityö-alat, joiden tuotteita eniten ja välttämättömimmin
tarvittiin yksinkertaisessa maalais-elämässä, tuli olla hyvin edustetut
tässä siirtolassa, missä naimattomia jäseniä varten, jotka eivät olleet
asettuneet täysihoitoon tovereittensa perheisiin tai perustaneet omaa
taloutta, oli pidettävä yllä kaksi ruokalaa halpoine annoksineen.
Vaan Jonas Durman ei ollut tahtonut huolehtia yksinomaan sellaisten
nuorten tulevaisuudesta, jotka halusivat alkaa oman, itsenäisen elämän;
hän oli myöskin ajatellut niitä monia erakkoja, jotka pientä eläkettä,
sukulaistensa vähäisiä avunantoja tai elämänsä varrella kokoamansa
pienen omaisuuden korkoja nauttien vetäytyvät jonnekin kaupungin
yliskamariin tai jollekin syrjäiselle paikkakunnalle viettämään elonsa
viimeisiä aikoja, peläten joutuvansa kosketuksiin parempiosaisten
kanssa, ja joiden mieliä useinkin kalvaa syvä katkeruus.
Sellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi
sivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri
joukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja
luonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan
tulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.
Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli
valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut
vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen
elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa
sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä
syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi
tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama
sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi
lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja,
jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä
vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime
päivinä kieltää itseltään _kaikkea_.
Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin
valmistaa tilaa sellaisille _perheille_, joilla oli kovin vähäiset
tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin
mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan
pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima,
jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä,
jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät
voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä
kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman
äyrin edestä päivässä.
Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet
parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut
pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain".
Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta
sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria
puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista
hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan.
Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä
työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi
halveksivasti.
Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä
kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan,
kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt
sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen
ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä,
sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime
vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen
kalkkia.