I.

Erakon elämä ja viimeinen tahto.

Jonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa

läpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan

huomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut

liikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen:

"No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi _tahtoo_ tietää, niin

täytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee."

Maanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien

yrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka,

hän oli karannut.

Isä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa

suhteen -- harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! --, mutta vanha

kapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä,

ja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt

Jonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta

jättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua

vaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut

ennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin

kiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja

kun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta

tulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko

kirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan

tahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle

Thure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: "Älä sinä aina laahaa

meidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut

ja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!"

Silloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta

sekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116

riikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja

rupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja

rakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä

ainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät

melkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti "jalostaa."

Hän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan

omilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan

vähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen.

Senjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi

kirkkoherra kutsua Jonasta "patruuniksi", ja Dalslannissa asuvat

sukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään

kauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja

muistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja

kalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa.

Jonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan

aina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.

Sitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi

puusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä

Jonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti

tiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä

vanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt

valtiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä

verotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa

Durmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä

jalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan

isänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä

ystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä

Jonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili

harvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa

puolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa

jäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa

jonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri

sen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet "suvun häpeäksi".

Jonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen

muun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa

Saara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä

tukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he

moisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti

annettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä

kohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai

hyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun

nuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja

kertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan

ainakin puolisen miljoonaa.

-- Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja

äiti keskenään.

-- Ei, siitä voitte olla varmat.

-- Eikö hän antanut sinulle mitään?

-- Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä

kehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani

olivat loppuneet -- vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan

raha-asioita, ymmärtäähän mamma.

-- No?

-- Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25

kruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en

äyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin

vaihtamaan.

Sillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta

kerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt

synnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle,

ja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti

senjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan

tuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää

senjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.

Kaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo,

minkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla

asunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien

iloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen

takaa.

Juhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen

todistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa

avasi Jonas Durmanin testamentin.

Ja pelkällä sanalla "testamentti" on yleensä sukulaisten korvissa

kaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei

vainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas

hymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta

toisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi

voimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on,

sekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä.

Koska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu,

terottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä

korviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla

kirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi

ja luki:

_Testamentti_.

Kuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen,

jolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä

päivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta

käyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen

minäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve

sekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan

minulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.

Niille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta

moittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä

minulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni

avulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä

omaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.

Tämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi

seuraavalla tavalla:

1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt

ruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska

testamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni

jälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten

omaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo

erityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä,

että minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei

mitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin

kaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen

tai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä

haudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain

tyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.

2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja

kaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä

talossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni,

hoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle,

samalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni.

Muuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo

aikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen

vanhuutensa päivät.

Tämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan

Johan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen,

joka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun

talossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja

minun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin

uskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna

joen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei

enää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta,

varoitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.

3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan

avulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä

rikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen

vahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita

sukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai

tositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni

Arthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan

heikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen

mukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän

testamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.

Sitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja

kaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä

rintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten

lahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat

ja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen

-- tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole

vaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta

milloinkaan mitään pyytänyt.

Pyydän kiittää kaikkia sukulaisiani heidän minua kohtaan viimeisinä

vuosina osoittamastaan ystävällisestä huomaavaisuudesta sekä annan

heille kullekin luvan ottaa ylimmäisen lippaan vasemmalta puolelta

valokuvani. He ovat usein minulta sellaista pyytäneet, mutta minä olen

tahtonut odottaa tähän saakka.

4. Kaikki palvelijani, Saaraa lukuunottamatta, joka jo on saanut

kaiken, mitä hänen tuleekin saada, nostakoot lahjapalkkion kukin

palkkansa mukaan, siten, että ne, jotka ovat olleet palveluksessani

vähemmän kuin viisi vuotta, saakoot vuotuisen palkkansa suuruisen

summan, mikä summa kohoaa muille kymmenellä prosentilla jokaisen yhden

vuoden palkasta, niiden viiden vuoden jälkeen, kun he ovat minua

palvelleet.

Mitään muistorahaa tai muuta ulkonaista koristusta en ole tahtonut

palvelijoilleni heidän uskollisuudestaan antaa, koska kerran itsekin

kieltäydyin vastaanottamasta Vaasan ritarimerkkiä, joka minulle

tarjottiin; mutta vilpittömän kiitokseni hyvästä yhteistyöstä minä

heille annan, ja viimeinen toivomukseni on, että he menestyisivät

mailmassa.

5. Sellaisiin yleishyödyllisiin tarkotuksiin, joita minun asemassani

olevan lapsettoman miehen minun mielestäni ensi sijassa on muistettava,

olen jo eläissäni luovuttanut niin paljon kuin olen tarpeelliseksi

katsonut, sekä pieniä summia eri henkilöille, jotka eivät ole saapuneet

testamentin avaamistilaisuuteen etujaan valvomaan, ja olen minä

jättänyt niiden jakamisen ruununvouti Adolf Enemanin toimeksi, joka

henkilö kaikissa suhteissa valvokoon tämän testamentin täytäntöön

panoa, ja jonka toimenpiteitä vastaan ei mitään valituksia saa tehdä.

Niin olkoon myös ruununvouti Enemanin huolena hyvin pian pitää

kuolinpesän julkinen huutokauppa, missä myytäköön tässä yllä

mainitsematta jätetty kiinteä ja irtain omaisuuteni.

Sen jälkeen kuin edellisessä pykälässä määrätty huutokauppa on pidetty

ja kaikki mainitsemani summat ovat asianomaisesti jaetut, lankeaa

jälelläoleva osa omaisuudestani erääseen tarkotukseen, joka, sen tahdon

sanoa, on ollut minun rakkain ajatukseni koko elämäni ajan, jolloin,

koskaan poikkeamatta nuoruuteni yksinkertaisista tavoista, kokosin

äyrin äyrin päälle, ja moni piti minua aaveena ja sairaana.

Syynä siihen, miksi eivät ne, jotka eivät omista muuta kuin työkykynsä,

saa viljellä turvettakaan Ruotsin maasta omaan laskuunsa, on minun

mielestäni pääasiallisesti se, että moni maan aarteista on vielä

koskemattomana metsien, soitten ja rämeitten takana, vuorien sisässä,

kohisevien koskien vallassa, ja maan työkykyisimmät pojat lähtevät

vieraille maille onneaan etsimään.

Myöskin luulen, että moni nuorukainen, joka olosuhteiden pakosta,

omasta tai vanhempiensa turhamaisuudesta on, ilman erikoisempia siihen

suuntaan viittaavia taipumuksia, joutunut lukualalle ja saa kauan

turhaan odottaa palasta valtion leivästä, useastikin tahtoisi antautua

harjoittamaan jotain käytännöllistä elinkeinoa, esim. maanviljelystä,

joka on kaikkien elinkeinojen äiti, jos se voisi tapahtua muulla

tavalla kuin rupeamalla jonkun rengiksi tai päiväpalkkalaiseksi.

Sellaisten pyrintöjen toteuttamiseen on kohdistunut koko minun

yksitoikkoinen ja ilottoman elämäni työ, ja niin määräänkin, että

puolet siitä omaisuudestani, joka jää jälelle, kun on tehty edellisissä

pykälissä mainitut poistot, on käytettävä sellaisen maa-alueen

ostamiseen, missä on paljon metsää, vesiputouksia ja soita, ja josta

tarpeellinen laskuvesi virtaa, sekä joka maa ylipäätään on sellaista,

että sen hedelmälliseksi saattaminen vaatii ankaraa työtä.

Niiden määräysten mukaisesti, jotka ovat tämän testamentin myöhemmin

laaditussa liitteessä, on se maa jaettava kahdestakymmenestä viidestä

sadan tynnyrinalan suuruisiin osiin, mikä jako on toimitettava maan

laadun mukaan, ja ovat siten syntyneet maakappaleet annettava vuokralle

köyhille nuorille miehille, etupäässä sellaisille, jotka haluavat

vaihtaa luku-uransa käytännölliseen työskentelyyn, tai jotka pitkät

ajat ovat turhaan varronneet valtion virkaa. Nämä vuokraajat valitsee

hallintolautakunta, johon kuuluu viisi henkilöä, jotka valitaan siten

kuin tämän testamentin liitteessä lähemmin määrätään.

Toinen puoli käyttämättömäksi jääneestä pääomasta muodostakoon

rahaston, josta uudisviljelijöille annetaan lainoja rakennusten

laittamiseen, karjan hankkimiseen, työkalujen ja siemenviljan

ostamiseen, ja annetaan nämät lainat siten kuin liitteessä

yksityiskohdissaan mainitaan.

Toivoen, että näin hankitulla maa-alueella, jota viljelijöineen

nimitettäköön _Durmanin siirtolaksi_, -- tämän nimen määrääminen on

ainoa elämäni turhamaisuus --, monelle aukenee tasainen tie

itsenäisyyteen, ilmoitan tämän olevan minun täydessä järjessä ja

vapaasta tahdosta lausumani viimeinen, ehdoton tahtoni.

Elfvedalissa, elokuun 10 p:nä 18--.

_Jonas Durman_.

Ruununvouti oli lukenut tämän hitaasti ja selvällä pitkäveteisellä

äänellä, kuulematta niitä heikkoja huudahduksia, joita Durmanin

perilliset päästivät aina silloin tällöin.

Herrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet

todistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta

väänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki

hammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja

komea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja

tuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat

kokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes

kapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: "Sosialismia

ja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!"

Lopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen

nuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat

korvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen

näkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka

näytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.

Tämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin

häpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli

ylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin

valtakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja

luottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin,

ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Turvautukaa vain minuun. _Jos_

pelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!" Ja hän työnsi

päänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:

-- Suvaitsetteko...?

Ruununvouti nyökkäsi.

-- Pyydän tiedustella, miten testamentti on _todistettu_?

-- Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.

-- _Samalla_ kertaako läsnäolleina?

-- Niin,

-- _Sitäkö_ tarkotusta varten kutsuttuina?

-- Niin täällä sanotaan.

-- Todistavatko he, että testamentti on laadittu vapaasta tahdosta ja

täydessä järjessä?

-- Kyllä, hra notaario.

-- Ketkä ovat nuo todistajat?

-- Komministeri Erik Elg ja sahalaitoksen kirjanpitäjä Karl Gran.

-- "Sahalaitoksen kirjanpitäjä?" Hm! Vai niin. No, vainajan

_palvelijan_ esteettömyyttä vastaan voidaan ehkä sanoa jotain,

varsinkin, jos hän vielä saa testamentissa määrätyn lahjapalkkion,

joten hänelle todistuksestaan on siis hyötyä tai vahinkoa?

-- Ikävä kyllä, herra notaario, mutta kirjanpitäjä Gran on erään

_toisen_ sahalaitoksen palveluksessa.

Pieni oikeusneuvosmiehen alku silmäili lattiaan ja kosketti oikean

käden etusormellaan nenänpäätään. Muuan lihava, jänterä käsi laskeutui

hänen olalleen.

-- Eikö ole mitään mahdollisuutta, Alfred? Sinähän sait tutkinnossa

korkeat arvolauseet...

-- Tuskin. Näyttää siltä, mamma, kuin meidät olisi ryöstetty kaikkien

sääntöjen mukaisesti!

-- Mutta minä hankin _lääkärintodistuksen_! raivosi kapteeni. Se

mieshän on ollut aivan hullu.

--- Sinä häntä ei ole pidetty täällä, virkkoi ruununvouti Eneman

rauhallisesti, samalla kun hänen huulilleen ilmestyi hienoinen ivan

väre.