siitä tulee vielä aaria, tai ballaadi, tai sonetti taikkapa aluksi
melodraama! Joudu Leila pian lausumaan, minä improvisoin pianolla, se
teki minuun niin valtavan vaikutuksen — se on rukous!
LEILA
Eihän toki, en minä!
ALBERT
Älä nyt Jumalan tähden estele, se soi sielussani, sinun täytyy — soitan
niin että voit pausseiksi vuorotellen laskea 6, 4 tahi 2 tahtia!
LEILA
Mutta ensiksi minä tahdon lämpimämmän valaistuksen, tämä on niin
koleata, vasta sitten minä voin sen lausua — —
ALBERT (Keskeyttäen, kiihtyneemmin):
Sama se, yhdentekevää, vaikkapa pimeässä, no, mutta joudu nyt Leila
pieni!
LEILA (Sytyttää flyygelin vieressä seisovan punakaihtimisen sähkölampun
ja sammuttaa kruunun):
No nyt olen valmis! (Albert alkaa soittaa ja Leila lausuu):
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja,
meitä helmassasi kanna,
meille lohdutusta anna! —
Isä, lastes turva yössä,
vitso meitä synnin työssä,
mutta kiroistasi säästä
vihas salamoista päästä!
Isä, rakkautes tähden
älä vitso kaikkein nähden,
iske yössä, iske salaa
haava rintaan, joka palaa!
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja
emme pyydä sulta lisää,
siunaamme vaan omaa isää!
Säestys on ollut aluksi salaperäisen
harvatahtista ja uskonnollinen sävyltään, keskiosassa se kohoaa
kiihkoisaan forttissimoon ja joluu viime värsyyn päästäessä utuisena
pianissimona, väreilevät akordit kuvaavat rauhallista aaltoliikettä;
— äkkiä ponnahtaa Albert seisomaan, tarttuu Leilaa vyötäisille ja
suutelee häntä kiihkeästi.
ALBERT (Kuiskaten):
Rakastan, Leila, rakastan sinua!
LEILA (Heittäytyy Albertin syliin):
Oi Aape! (Äänettömyys.)
ALBERT
Sydämeni hehkuu punavaloa niinkuin tuo lamppu isäni kodissa! (Taluttaa
Leilan sohvaan.)
LEILA
Oi rakas Aape, rakas Aape, miksi mainitset sanan isä elämäni
onnellisimpana hetkenä, se sana tuo aina mieleeni elämäni tuskan!
ALBERT (Suudellen kättä):
Oi anteeksi, anteeksi, — Jumala, kuinka minä olen kömpelö hänellekin,
jota rakastan, rakas ei puhuta, sillä sanat välittävät huonosti
tunteita, kuunnellaan vaan kahden sielun sointuvinta soittoa!
(Suutelee.)
LEILA (Kuiskaten.) Aape!
ALBERT
Leila, mikä arpi on sinulla otsallasi, minä suutelen sitä!
LEILA (Kiljahtaa):
Hyvä Jumala se koski!
ALBERT
Rakas, rakas — mikä, Jumalan tähden!
LEILA (Tyynemmin):
Se arpi!
ALBERT
Mistä olet sen saanut? (Leila vaikenee):
Eikö sitä voi minullekkaan kertoa?
LEILA (Kuiskaten):
Voi!
ALBERT (Hellästi):
En ole utelias, mutta, jos voit niin —
LEILA (Keskeyttäen):
Se on sinulle tuskallista kuulla!
ALBERT
Ei, sillä elämähän on vain joko onnea tai tuskaa, ja useimmiten ne
toisiinsa yhtyneinä!
LEILA (Tummalla äänellä):
Minä olin silloin 4 ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt olen, asuin
vanhempieni kanssa siinä pesutuvan takaisessa huoneessa, josta olen
sinulle kertonut, sama huone, jossa äitini kuoli! — Oli ilta, äitini
makasi vuoteellaan kalman kylmät helmet otsallaan. Isä raukka tuli
sinäkin iltana juovuksissa kotiin sen Virsellin kanssa, ja vaikka äiti
oli niin heikko tahtoi isä olutta, ja sitten ne joivat kaiken iltaa.
— — Juopuneiden keskustelu oli jo kohonnut kovaäänisyydessä huippuunsa
ja taas laskeunut entiseen matalaan uomaansa, Virselli makasi lattialla
ja kuorsasi, — isäni istui yksin ja — joi! — Minä istuin pallilla
lähellä äidin vuodetta ja torkuin väsymyksestä. Äkkiä kuulin isän
huutavan: »Täällä on kuuma kuin helvetissä!» Heräsin täydellisesti,
sillä jokin kova esine löi otsaani, ja musta, lämmin vaate peitti pääni.
Isäni oli riisunut takkinsa ja heittänyt sen minua kohti. Minä nousin
ja ripustin sen tuolin selustalle, mutta samassa huomasin, että kuuma,
punainen veri valui pitkin poskeani valkoiselle esiliinalleni, minä
aloin itkeä peljästyksestä ja — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Mikä siihen kävi?
LEILA (Painolla):
Suuri, rautainen tamminaula, joka oli isän takin taskussa!
ALBERT
Hän aikoi murhata sinut!
LEILA
Ei, Aape, älä sano niin, rakas ei niin, sinä et tiedä — hän teki
sen vahingossa, tietämättänsä! — Albert — ajattele, äitini heräsi
kuumeisesta unestaan ja näki minun vuotavan verta, hän sulki äkkiä
silmänsä, risti kätensä ja minä kuulin, että hän rukoili!
ALBERT
Rakas!
LEILA
Minä olen paljon kärsinyt, sentähden minun silmissäni on syksyn
jääkaihi! (Albert suutelee.)
ALBERT
Rakas, rakas, minä olen tasoittava sydämmessäsi surujen syvät uurteet,
minä rakastan sinua Leila, kuuletko sinä, eikö rakkaus ole elämän
punaisin kukka, eikö rakkaus ole sielun sointuvin sävel, minä suutelen
säröiset sydämesi kielet ehjiksi! (Suutelee.) Minä säestän kahden
sielun sointuvinta lemmenlaulua! (Taluttaa Leilan flyygelin luo,
istuutuu sen eteen, Leila istuu Albertin polvella ja kietoo kädet
hänen kaulaansa, Albert soittaa surullista, onnensekaista, väräjöivää
elegiaa, Leila kuuntelee silmät ummessa.)
21 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Ryntää meluten sisälle):
Jessus, neiti hyvä — ai (peräytyy) neiti täällä on kyökissä yksi!
LEILA (Kiljasee ja ponnahtaa seisomaan):
Yksi mikä?
FIINA
Yksi juopunut hampuusi, joka sanoo, että hän on —
LEILA (Keskeyttäen):
Mitä hän on?
FIINA
Hän on neidin isä!
LEILA (Kiljasee):
Isä! (ja vaipuu pyörtyneenä Albertin syliin; Albert kantaa hänet
sohvaan.)
ALBERT
Fiina hyvä, vettä, vettä, pian!
FIINA (Tuo lasin):
Tässä, voi, voi, tämä on kauheata! (Valelee itkien neidin ohimoita.)
ALBERT (Polkee kiihtyneenä lattiaa):
Fiina, aja se roisto heti ulos, heti, heti, — — heti! (Fiina menee.)
22 kohtaus.
Edelliset ja Valtonen.
VALTONEN (On juovuksissa, ryysyinen, kädessään sikaarilaatikko, jossa
on rihkamaa ja jonka reunoilla, riippuu kellonvitjoja):
Ilman sitä, ai, jäi kuinka koree huone, ilman sitä!
ALBERT (Raivoten):
Ulos roisto, ulos!
LEILA (Tointuen):
Se on hän, se on Albert, ei, ei niin — — se on — — — minun — —
i — − säni!
VALTONEN
Ilman sitä, aivan oikein, oikeassa paikassa, täällähän se minun likkani
on, johon minä mielistyin! (Hikkaa.)
ALBERT (Kiivaana):
Minä vien hänet ulos!
LEILA
Ei rakas, ei — — hän on minun isäni!
VALTONEN (Hikkaa ja hoipertelee):
Ilman sitä!
LEILA ( Rukoilevasti):
Jätä meidät hetkeksi kahden kesken!
ALBERT
Et sinä kestä!
LEILA
Kyllä, kyllä, mene nyt rakas!
ALBERT
Huuda minua, jos hän tekee sinulle pahaa!
LEILA (Katkerasti):
Pahaa, voiko minulle enään tehdä pahempaa kuin särkeä elämäni
onnellisimman hetken, sitäpaitsi hänhän on minun isäni! (Nousee
reippaasti.) Minun isäni! (Albert menee.)
23 kohtaus.
Leila ja Valtonen.
LEILA (Kylmästi):
Isä on tullut minua tapaamaan, isä on hyvä ja istuu!
VALTONEN
Ilman sitä, fiiniähän täällä on kuin herraskaisissa, taitaa fröökynäkin
jo olla herraskainen, (hikkaa) maalarin likka!
LEILA (Hellemmin):
Isä hyvä, istukaa nyt, te olette niin sairas ja väsynyt!
VALTONEN
Ilman sitä, mööpelit kuluu!
LEILA (Kylmästi):
Isällä oli kait asiaa, koska isä tuli katsomaan!
VALTONEN
Jaa, ilman sitä, ostaaks fröökinä vähän kalsonkin — nappia, sais
tuttavan kaupalla! (Hikkaa.)
LEILA (Nyyhkyttäen):
Älkää nyt, rakas isä, olko ilkeä, puhukaa nyt mitä te tahdotte, minä
autan voimieni mukaan! — Isä!
VALTONEN (Purskahtaa itkuun, istuutuu):
Ilman sitä, minun vaan tuli ikävä ainokaista likkaani, ilman sitä —
— minä vaan tahdoin nähdä omaa pientä Leilaani, minä olen niin yksin
maailmassa, siellä rannassa on niin kylmä, siellä niin tuulee!
LEILA (Itkien ja silittäen isänsä partaa):
Pieni, onneton isäni, itkekää, itkekää onnettomuuttanne, rukoilkaa
Jumalan apua noustaksenne, teidän onneton Leilanne on rukoileva
puolestanne!
VALTONEN (Yhä itkien ja hikottaen):
Ilman sitä, Leila tyttöni, sinuun minä mielistyin! (Hikkaa.) Minä
en ole tahtonut olla sinulle paha en — — ilman sitä, minä vaan niin
rakastan sinua, rakastan omaa ainokaista lastani!
LEILA (Lankee polvilleen maahan ja syleilee ja suutelee isäänsä):
Isä! — — (Äänettömyys.)
VALTONEN
Sinusta tulee ihminen, hyvä ihminen, parempi kuin minä olen — —
parempi; — ilman sitä! (Itkee tyrskien.)
LEILA
Isä, rakas isä, jättäkää huono elämänne, nouskaa, kyllä Jumala auttaa!
VALTONEN (Nousee):
Ilman sitä, — »nyt sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan
menemään»,—ilman sitä! (Hoipertelee.) Hyvästi Leila, hyvästi ainoa
lapseni, — — annappas vanhalle isällesi viisimarkkaa — ilman sitä!
LEILA (Etsii itkien rahaa kukkarostaan):
Tässä, kas tässä, rakas isä —, raha ei meitä voi nostaa, Jumala nostaa!
VALTONEN
Ilman sitä, — — nyt voi taas maata Botsmannin-kadun yömajassa ja saa
potin oltta murheeseen, ilman sitä!
LEILA (Epätoivoisena, kurottaen käsiään isänsä jälkeen): Isä, rakas
isä, teillä ei ole enään kotia, käskekää, lausukaa toivomus, niin minä
tulen luoksenne ja hoidan kotia, sillä me kuulumme yhteen!
VALTONEN (Vakuutuksella):
Ilman sitä, tul' vaan, mutta minä tahdon minun vapauteni! (Itkee.)
LEILA
Tietysti, rakas isä, vapaus hyvään, mutta huonosta teidän täytyisi
koettaa luopua!
VALTONEN
Se on minun asiani! (Hikkaa.)
LEILA (Rukoillen):
Oi, rakas, kallis, pieni isä, luvatkaa!
VALTONEN
Tulin Leilaani kattomaan, en rippisaarnaa kuulemaan, — ilman sitä!
(Poistuu hitaasti.)
LEILA (Hänen jälkeensä):
Isä — —, isä — — isä! (Itkee.)
24 kohtaus.
Leila ja Albert.
ALBERT
Hän siis meni!
LEILA (Itkien):
Jumalani, kuinka kurjaa, kurjaa! (Miltei huutaen):
Oi, vihlovaa Jumala, (nousee) oletko sinä olemassa? (Repii hiuksiaan.)
ALBERT (Kuiskaten):
Leila!
LEILA
Oi isäni, isäni — sinä menit, vaikka me kuulumme yhteen, sinä rakastat
minua, elämäni väreilevimmällä hetkellä sinä minua rakkaudessasi etsit
— oi punainen uneni katosi, minä näin elämäni tuskan! (Itkee rajusti.)
ALBERT
Voi Leila rauhoitu! (Silittelee hänen hiuksiaan.)
LEILA (Kävellen kiihkeästi):
Oi, minun punainen unelmani vielä palaa takaisin, sillä lempeni on
vielä kehdossaan, mutta sinun onnesi, isä, ei palaa koskaan — ei
koskaan — koskaan! (Pysähtyy äkkiä: ) Miksi näytti elämä suurimman
onnenhetkellä suurimman onnettomuuden, (kävelee väristen ja pysähtyy)
niin siksi, että onni on särkyvä kupla!
ALBERT
Leila!
LEILA
Niin!
ALBERT
Hän meni Minä en mennyt!
LEILA
Niin!
ALBERT
Särkyikö jotain?
LEILA (Nyyhkyttäen):
Särkyi! (Juoksee Albertin kaulaan): Mutta rakkaus sittenkin elää!
(Esirippu.)
IV NÄYTÖS.
NÄYTTÄMÖ:
Auditoriosali yliopistossa. Salissa on kateederi oikealla, seinällä,
penkkiä kuulijoita varten ja tuoleja. Kolme suurta akkunaa
peräseinällä, akkunoiden välissä seinällä kuvia, jotka esittävät Forum
romanumia y.m. anttiikin aikuisia paikkoja. Vasemmalla seinällä ovi,
joka vie voimakkaasti valaistuun solennitettisaliin, samalla seinällä
ovi, joka vie korridooriin, oven vieressä vaatenaulakko, vielä on
huoneessa pienipöytä vesikaraffineen; on ilta, sähkölamput palavat.
1 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
ULLA (Tulee puettuna suureen kappaan, Fiina kantaa musiikkisalkkua ja
pientä käärettä):
Fiina panee nuo nyt tolle tuolille ja auttaa minun päältäni!
FIINA
Heti frouva! (Auttaa Ullan päältä ja ripustaa kapan naulakkoon. Ulla on
puettuna, mustaan yksinkertaiseen silkkipukuun, päässä on hänellä musta
pitsibaretti.)
ULLA
Fiina avaa ton paketin, ettäs saan peilin, minun tarvittee hiukan
itteeni ställätä! Mutta mitäs se kello on? (Katselee kelloaan: ) Herra
ääretön — jo 20 vailla kahdeksan, pian se Leilakin tulee —, voi, voi,
jos se nyt vaan menis hyvin!
FIINA (Avaten käärettä):
Kyllä se menee frouva hyvin!
ULLA (Äreästi):
Vait flikka, sinä et ymmärrä mitään, et niin mitään, kattokkin, että
sen paketin avaaminen menee hyvin, — no pian se peili, mulla on kiire!
FIINA (Ojentaa peiliä):
Tässä, hyvä frouva!
ULLA (Siepaten sen):
No menes nyt sinne Aleksanterinkadun puoliselle ovelle vahtamaan ja
kattokkin, että olet nopsa auttamaan fröökynää kun hän vaunulla tulee!
(Fiina menee.)
2 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Voi, voi, kuinka minua pelottaa, se Leila paha on ollut taas niin
ihmeen närvöösi, Herra ääretön, kuinka se osas taas viime yönä porata
niin, että minä jo luulin siltä äänen painuvan, sillä on hiukan
kranttu kurkku, vaikkakin kova ääni, mutta on sitä vahvemmatkin äänet
sortuneet, — Herra ihme (peilailee) eikö se jo tule, voi, voi se tulee
viime tingassa ja tulee sitten niin närvöösiksi! (Menee peräovelle ja
kurkistaa siitä saliin: ) Oo — hoh, johan sali on vallan puolellaan
väkeä, saa nähdä, niin muutaman minuutin perästä se on vallan täys, —
Herra ihme, sitä flikkaa!
3 kohtaus.
Ulla ja Emblundska.
EMBLUNDSKA (Kurkistaa vasemmanpuolisesta ovesta sisään):
Ai, jai, saanko tulla sisään, Ullahan on täällä vallan yksin?
ULLA (Ystävällisesti):
Kas Liina, Herra ihme, sehän hauskaa, tule vaan, mutta kuules Liina,
kyllä sun sitten täytyy mennä, kun Leila tulee, ettei se kävis
närvöösiksi!
EMBLUNDSKA
Juu, juu, minä vaan tulin kattoon mimmoinen se Leilan kleninki on!
ULLA
Jaa, Leila ei ole vielä tullut, minä jo olen oikein levoton!
EMBLUNDSKA
Miksi niin?
ULLA
No, Herra ihme, se myöhästyy ja sitten se fieskaa koko konsertin!
EMBLUNDSKA
Eikä fieskaa, johan sillä on tottumusta!
ULLA
Niin, onhan se totta, siellähän se Mynssenissä lauloi hienoissa
herrasväissä ja olihan sillä omakin konserttinsa, ja lehdet kiitti
vallan ihmeesti, mitenkäs se taas olikaan kun se Mynssenin soittolehti
sanoo — — juu: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi
taiteilija, ääni on vahva ja taipuisa, forttepianot olivat utuiset,
äsh, ei se nyt juuri niin ollut, — — juu, pianissimot olivat utuiset,
laululinnuista rikas Suomi on taas lähettänyt kuultavaksemme yhden
parhaimmista laulajistaan ja — —
EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):
Rakas Ulla, älä nyt viitti, johan minäkin kohta osaan ulkoa tuon värsyn!
ULLA (Nenäkkäästi):
Osaa, osaa, mutta et ainakaan tämän illan ohjelmaa osaa ulkoa, minä sen
olen kuullut senkin seitsemän kertaa!
EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):
Sitäpä varten minä ostinkin pilotin, että edes kerran kuulisin, vaikka
olisi se Leila voinut antaa yhden friipiletin vanhalle tuttavalleenkin!
ULLA
No, no, ensin suvulle ja sitten tuttaville!
EMBLUNDSKA
No, eipä se suku nyt ole niin häävi ja ääretön!
4 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kiireellä):
Nyt neiti tuli, nyt se tuli!
ULLA (Emblundskalle):
Mene nyt, ettei se tule närvöösiksi!
EMBLUNDSKA
Kyllähän minä, mutta, jos hiukan sais nähdä sitä leninkiä läheltä!
ULLA (Armolllisesti):
No, sama se, katto vaan, mutta älä kajoo!
5 kohtaus.
Edelliset, Albert ja Leila.
LEILA (Tulee puettuna komeaan oopperakappaan Albertin seuraamana):
Voi onko se pikku täti jo tänne ehtinyt, aina sama hyvä täti! (Huomaa
Emblundskan: ) Iltaa, rouva Emblund, hauskaa tavata, joko Nanna on
tullut kotia ulkomailta?
EMBLUNDSKA (Niiaa):
Kiitos kyllä, kiitos hyvin! (Niiaa):
Ai kun koree kapp — — (Ulla varoittaa sormellaan.)
ALBERT (Auttaa Leilan päältä ja antaa kapan Fiinalle, joka ripustaa
sen naulaan; Leila on komeassa, Valkosessa dekolleteratussa
konserttipuvussa):
Kas niin!
EMBLUNDSKA (Lyö käsiä yhteen):
Jessu ku' fiini, ai, jai! (Aikoo koskea, mutta Ulla varoittaa, ja
näyttää salaa sormella ovea, Emblundska poistuu pälyen jälkeensä.)
6 kohtaus.
Leila, Albert, Ulla ja Fiina.
LEILA
Jos Fiina nostais vähän tuota kiharaa tuolla niskassa, — kiitos, ja
pitäs vähän peiliä, tuo on tuosta vähän pahasti! (Fiina auttaa.)
ALBERT (Selaillen nuottia salkussa):
Leila, pelkäätkö sinä?
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mitäpä minä pelkään, kun sinä rakas säestät!
ALBERT (Eräät nuotit kädessään):
Kuule Leila, muista nyt, että siinä ensimmäisen osan viime numerossa,
siinä aariassa minä ennen nousua säestän hiukan ritardando
vaikkei nuoteissa oikeastaan niin ole, mutta kuten olen sanonut
minun käsitykseni on se, että tremolot siten sen jälkeen tulevat
vaikuttavimmiksi!
LEILA (Yhä järjestäen itseään):
Juu, juu, — mutta muista Aape, jos minä sattuisin sen unohtamaan, niin
muistakkin, että olet tarkkaavainen ja säestät minun kanssani samassa
tempossa!
ALBERT
Luvataan!
ULLA (On istunut levottomana kaiken aikaa ja usein yrittänyt puhua
väliin):
No, vihdoinkin, onkos nyt kaikki temput selvillä?
LEILA (Ystävällisesti):
On täti pieni, on! — Mutta eikö täti mene jo salonkiin? (Fiinalle: )
Ai, Fiina katsoo vähän tuosta oven raosta, huomaa vaan raosta, miltä
sali näyttää!
FIINA (Ovella):
Herranen aika, se on aivan täys, naama naaman vieressä!
ULLA
Sh Hikka, ei sovi sanoa naama kunniallisten ihmisten kasvoista,
kissalla on naama, ihmisellä on kasvot, kasvot, muistakakkin se!
(Oven yläpuolella oleva sähkökello alkaa päristä, Ulla säpsähtää ja
töllistelee tyhmän näköisenä.)
ALBERT
Nyt on siis kello tasan kahdeksan, taikka neljänneksen yli (katsoo
kelloaan) kahdeksan, ei vielä kiirettä!
ULLA
Mikäs ovikello se on?
ALBERT (Nauraa):
Se on normaalikello, äiti, se soi joka koko tunti ja aina neljänneksen
yli eli akadeemisen kvartin jälkeen!
ULLA
Se on ikävä kello! (Albert ja Leila nauravat.) Kuka sen lyönnit ehtii
laskea?
ALBERT (Leilalle):
Voitko hyvin?
LEILA
Voin, kuten näet!
ALBERT (Ojentaa nuotteja):
Katsoppas vielä hiukan noita ensimmäisen aarian alkutahteja, älä vaan
nosta alussa, sillä salin ollessa täynnä ihmisiä on akustiikka aivan
toinen kuin tänään aamupäivällä harjotuksessa!
LEILA (Pitelee nuotteja ja hyräilee):
Sen minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin!
ALBERT
Bravoo! (Taputtaa käsiään.)
7 kohtaus.
Edelliset ja eräs pieni tyttö
TYTTÖ (Kädessään kukkavihko):
Onko neiti Leila Valtonen täällä?
LEILA (Iloisesti):
On, pikku enkeli, on — Aape, anna vähän juomarahaa tälle keijulle!
(Albert antaa.)
TYTTÖ (Niiaa):
Kiitoksia, hyvä herra! (Poistuu Fiinan kanssa.)
8 kohtaus.
Leila, Albert ja Ulla.
LEILA
No kiitos nyt rakas, kuinka kauniita, kiitos Aape! (Suutelee Albertia
otsalle.)
ALBERT
No onneksi olkoon, vaan nyt on lähdettävä! (Ottaa nuotit.) Marsh mamma
salonkiin toista tietä! (Leilalle):
Rohkeutta Leila! (Menevät peräovesta.)
9 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Herra ääretön, kun minua pelottaa, en minä vaan mene sisälle, en, se
voi Leilaa vaan närveerata, voi, voi, kun nyt alku vaan olis hyvä, niin
kyllä kaikki olis hyvin. (Kuuntelee: ) Kas nyt ne klaputtavat, no ei se
nyt vallan kovalta kuulu! (Nousee: ) Jos menis vähän kuulemaan!
10 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee vasemmanpuolisesta ovesta puettuna redingottiin):
Täälläkös sinä, minä kun kattelin salissa sinne meittin paikoille,
muttei sinua näkynyt, samassa se Leila tulla lopsahti sisään, ja
ihmiset rupes räpyttämään käsiään, no enhän minä mitenkään enään
iljennyt siinä seistä töllistellä, vaan juoksin tänne!
ULLA
Se olikin parasta pappa, kyllähän me ne laulut jo osataan ja parasta
on, ettei sukulaiset istu siinä aivan nokan alla, se kuuluu niin
piinaavan!
PAHLMAN
No niin, voihan se olla totta, ja ollaanhan me kuin omaiset!
ULLA
Sepä se!
PAHLMAN
Oliko tyttö peloissaan?
ULLA
Ja vielä mun mitä, kun Aape kysy, niin se vaan nauraa kikatteli!
PAHLMAN
Sillä tytöllä on jo tottumusta, vaikkakin se täällä Helsingissä nyt
esiintyykin ensikerran kaksivuotisen opintomatkansa jälkeen! (Nauraa.)
ULLA
Tyst ny', se kuuluu saliin!
PAHLMAN
Eikä kuulu, ei me nyt kirkossa olla, — luuletko, että tämä ilta tuottaa
meille kunniaa?
ULLA
Herra ääretön, kaikkia se kysyy — tietysti, kuinkas se Mynssenin
soittolehti sano: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi
taiteilija — —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Ptruu, akka — riittää, riittää, tuon minäkin osaan, mutta mitä luulet
meikäläisten arvostelijain sanovan?
ULLA (Nenäkkäästi):
Jaa se on heittin asiansa!
PAHLMAN (Nauraa):
No, no, Ulla, älä ny' pillastu kun olet juhlapuvussakin! (Nauraa,
sähkökello pärisee, Pahlman ei ole huomaavinaankaan sitä.)
ULLA
Tiedäks mikä toi on?
PAHLMAN (Välinpitämättömästi):
Normaali kellon yhteydessä oleva sähkökello!
ULLA (Nolona):
Ja mitäs se löi?
PAHLMAN
Akadeemisen kvartin yli kahdeksan!
ULLA (Nöyränä.) Kyllä pappa on viisas!
PAHLMAN
Ulla!
ULLA
Noh!
PAHLMAN (Matalalla äänellä):
Tiedätkö, minä näin tuolla koritoorissa yhden kreksun, joka oli aivan
juovuksissa, se puheli kaikkien ihmisten kanssa, minä luulen, että se
oli — —
ULLA (Keskeyttäen):
Herra ihme, kuka?
PAHLMAN
Että se oli Leilan oikea pappa!
ULLA
Voi, voi, jos se oli niin, älä vaan sano sitä Leilalle, silloin se
tulee närvöösiksi!
PAHLMAN
No, enhän minä edes tiedä oliko se, mutta kun se puheli sen frouva
Emblundin Nannan kanssa.
ULLA
Jassoo, kyllä se oli, voi, voi sitä ukko rähjää! Vois se nyt kanssa
joskus jättää sen tytön rauhaan!
PAHLMAN
Vait ny'! (Kuuntelee: ) Nyt ne siellä räpyttävät!
ULLA
Ehkä se meni hyvin, voi kuinka hauskaa!
PAHLMAN
Meni kuinka meni, mutta minä olen niin levoton, en itsekkään tiedä mikä
mua riivaa!
ULLA
Aij, jai Aadolf — onkos se sinun vattas taas hullusti, unohditko sinä
villapaidan?
PAHLMAN
Äsh, mitä sinä paidoista ja vattasta huolit, se nyt on sydämmessä se
levottomuus, ymmärrätkö!
ULLA
En, se on vattassa!
PAHLMAN (Polkee lattiaa ja ampasee kävelemään):
Vait akka!
ULLA
Jassoo, pappa aikoo laittaa täällä konsertin, vai tiatteriako sinä
tahdot pelattavan? (Lyö kämmeniään yhteen):
Ohoh, en itkis tässä huoneessa vaikka mikä olis, en, en —
PAHLMAN (Nauraa):
No mutta, kylläpä sinäkin olet hermostunut, pilasta pillastut! (Nauraa.)
ULLA (Tyynemmin):
No mitäs, kiusaat! (Kuuntelee: ) Nyt ne taas siellä klappaavat!
PAHLMAN (Taputtaa Ullaa olalle):
Mamma, mennäänkös me sitten nuorten kanssa ulos syömään ehtoollista,
mitä?
ULLA
Jaa, saa nyt nähdä!
PAHLMAN (Nauraa):
Mennään nyt, mamma, vaan kerranhan on Leilalla konsertti!
ULLA
Herra ihme, oleks pöhkö, ei suinkaan se siihen lopeta, ei!
PAHLMAN (Nauraa):
Tietysti minä meinaan, että vaan kerran sillä on ensimmäinen
konserttinsa täällä!
ULLA
Jaa, — — kattos se on toista!
PAHLMAN
Mennäänks mamma? (Äänettömyys.)
ULLA (Miettiväisesti):
Jaa, — jos sinä lupaat, ettes juo kun pari totia!
PAHLMAN (Nauraa):
No, mitäs niistä pienistä nyt!
ULLA (Tiukasti):
Ei, juuri niistä nyt on sovittava, muuten sinä häpäset minut ja ittes!
PAHLMAN (Kiihkeästi):
Koska minä olen sinua hävässyt, häh?
ULLA
Kas, kas — — en vaan minä yksin ole närvöösi, hihkut kuin olisi
nahassas potti konjakkia.
PAHLMAN (Nauraa):
No, enhän minä, no me siis mennään!
ULLA
No, olkoon sitten!
11 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Aape.
PAHLMAN (Kun perä-ovi avautuu, kuuluu voimakkaita kättentaputuksia,
Leila tulee iloisena Albertin saattamana):
Kas, tuossahan tulee laululintuseni! (Nauraa.)
LEILA (Iloisesti):
Niin, setä, tässä se tulee, nyt minä olen laulanut itseni lämpimäksi!
ULLA (Tarjoaa shalettia):
Aij, jai ota nyt toi liina harteillesi, ettet vilustu! (Leila ja Albert
vaihtavat hymyilevän katseen.)
ALBERT
No, miltäs tuntuu, Leila! Se loppu meni oikein brilljant!
LEILA (Veikeästi):
No, ei se suotta ollutkaan minun bravuuriaariani!
ALBERT (Kuunnellen):
Ei, kyllä sinun nyt täytyy mennä kiittämään! (Avaa oven, kuuluu
suosionosoituksia, Leila menee.)
12 kohtaus.
Ella, Pahlman ja Albert.
PAHLMAN
No, laulaako se Leila tänään hyvin? (Nauraa.)
ALBERT
Niinkuin enkeli!
ULLA (Viisastellen):
No, niinkuin ei enkeleitäkin olis hyvä- ja huonoäänisiä!
13 kohtaus.
Edelliset ja Leila.
LEILA (Tulee iloisena):
Ne ovat niin ystävällisiä, jaa aivan varmaan kiitollisempia kuin
Mynchenissä!
ALBERT (Innostuneesti):
Niin minustakin!
LEILA
Ensin kun minä astuin sisään notkahtelivat polveni ja minä kumarsin
tietysti kömpelösti, sitten löysi katseeni salin perältä erään
suurmiehemme kuvapatsaan. —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Se on Snellmanin kuva!
LEILA
Johonka minä katselin koko ajan kun lauloin, se näytti niin
rauhalliselta ja kuuntelevalta!
ALBERT
Niinkö, ajatteles minä olin heti kun olin istuutunut vaan silmää,
korvaa ja sormia, sillä minä tahdoin säestää con amore!
LEILA (Lyöden Albertia olalle):
Ja kyllä sinä säestitkin rakkaudella! (Kuuluu kolkutusta.)
ALBERT
Sisään! —
14 kohtaus.
Edelliset ja Savander.
SAVANDER (Frakissa ja kukkavihko kädessään):
Saako tulla!
LEILA (Hiukan horjahtaen):
Aah, — Te!
SAVANDER (Ojentaen kukkavihkoa):