sanomalehden, jonka musiikkiarvostelija minä olen, toimittajien
puolesta onnentoivotuksemme! (Ojentaa kukkavihkoa, Leila peräytyy.)
Huomisessa lehdessämme olette neiti lukeva hymnin kritiikin paikalla,
olkaa hyvä!
LEILA (Kylmästi, purren huuliaan):
Albert hyvä, pane se tuolle tuolille!
SAVANDER (Hämmästyneenä):
Minä vakuutan neiti, että kritiikin sijalla on oleva hymni Teille!
LEILA (Pirullisesti):
Vai niin, Te kirjoitatte nykyään runoja?
SAVANDER
En, muuten kuin toisinaan kun tulee inspiratsiooni kuten tänä iltana
lupaa tulevan!
LEILA
Onnittelen syntymättömän hymninne johdosta! (Kääntyy selin ja kulkee
kateederia kohti.)
ALBERT (Lyhyesti):
Kiitoksia!
SAVANDER (Kumarrellen):
Ainoastaan ansion mukaan, hyvästi! (Menee.)
15 kohtaus.
Ulla. Pahlman, Leila ja Albert.
LEILA (Nousee kateederiin):
Hyvä, että meni, sillä minä aijoin nousta tälle viisauksien istuimelle
ja julistaa kritiikkeri Savanderille, että hän luultavasti, jos
Dante olisi tietänyt hänen syntinsä, tullaan helvetissä paistamaan
pronssisessa viulun kopassa, ikuisella pianon säestyksellä, ja liemenä
on oleva kaikkien konsertinantajien suolaiset kyyneleet, (innostuen)
suolaiset, kirpelät, polttavat, tuliset — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Vaiti, rakas Leila, miksi sinä nyt kiihdytät itseäsi, älä nyt viitsi!
LEILA (Nauraa ja viittoo käsillään):
Vaiti, sillä professori Miinos lukee tuomionsa! (Nauraa aivan
hillittömästi ja vaipuu kateederin penkille istumaan.)
ALBERT
No, oletpa sinä hermostunut! Leila so, kas tässä vettä, juo nyt, so älä
nyt viitsi!
LEILA (Nauraa):
En minä nyt vielä vettä tarvitse!
ULLA
Leila, so, älä nyt, ääni menee pilalle!
PAHLMAN (Ankarasti):
So, so tyst ny'!
ALBERT (Katsoen kelloa):
Leila, Leila, on aika mennä sisälle! No rauhoitu nyt! (Leila nousee,
lopettaa naurunsa ja järjestää pukuaan, Ulla pitää peiliä.)
LEILA
No, nyt taas mennään! (Nauraa. Albert- ja Leila menevät.)
16 kohtaus.
Ulla, Pahlman, Emblundska ja Nanna.
EMBLUNDSKA
Jo se tuli taas sisään, jeess kun ne leipoo, meitin sinatuurska kuiskas
tyttönsä korvaan hun sunker mykky praa, minä kuulin sen ohi mennessäni!
ULLA (Mahtavasti):
Kyllä mee se tiedetään sanomattakin. (Huomaa Nannan, jolla on
orvokkikimppu kädessään.) Jassoo, Nanna, ehtoota, kuinka fiini
ja kauniita kukkasia!
NANNA
Leilallehan minä ne aijoin!
ULLA (Hyvillään):
Se oli fiinisti ajateltu, se niin ilostuu niistä, äsken se juuri sai
noi siltä Savanderi roistolta, mutta tietysti se pillastui!
EMBLUNDSKA
Vai kehtas se sika?
ULLA
Niin, sanos muuta, kehtas ja lupas kehua, phyt!
PAHLMAN
Vait, ei niin kovaa!
EMBLUNDSKA
Ja Pahlman antoi sen sian, en minä paremmin osaa sanoa, olla täällä,
vaikka on vahtimestari!
ULLA (Ivaten):
Tietysti, se meittin pappa on aina ilman miestä!
PAHLMAN (Kiivaasti):
Vai niin, mutta minä en olekkaan mikään vahtimestari kapakan ovella,
joka heittää ihmisiä niskasta kadulle, en totisesti en, minä olen
sinaatin ensimmäinen vahtimestari, jaa!
EMBLUNDSKA
Mutta olis sitä sittenkin sopinut heittää!
PAHLMAN
Jassoo, jos heittämistä kaipaatte, niin teidät minä ensimmäiseksi
heitän ulos! (Kiihtyen):
Mutta mitäs hittoa teillä onkaan täällä tehtävää, jumalavita, ulos
senkin vanha harppu, mitä te täältä haette — —
ULLA (Keskeyttäen):
So, shsh, pappa, etkö näe että Nannalla on — —
PAHLMAN
Jaa, se ei kuulu tähän, mutta mitä hittoa tuo lohikäärme täältä hakee.
EMBLUNDSKA (Täydessä kiukussa):
Vai lohikäärme, mitäkö tekee. (Lyö käsiään yhteen ja rehentelee: ) Juu,
lohikäärme tuli kertomaan, että myrkky on myrkkyä. −
PAHLMAN (Miltei huutaen):
Parasta pitää myrkyt maksassaan!
EMBLUNDSKA (Kirkuen):
Jassoo, mutta nytpä se ei pysy, kerron kiusallakin vaikkein aikonut,
Leilalle kerron oitis, kun se tulee — —
ULLA (Koettaen rauhoittaa):
Herra ihme, se kuuluu sisään, mutta Jumalan tähden, mitä sinä Liina
meinaat!
EMBLUNDSKA (Nenäkkäästi):
Ei mitään, myrkkyä vaan!
PAHLMAN (Rauhoittuneempana ja uteliaana):
No, mitäs se myrkky nyt olis, antaas spruutata vaan!
EMBLUNDSKA (Kiukussa yhä):
Jassoo, ei se nyt teitä tapa, mutta sille teittin fiinille fröökinälle
se sopii oikein hyvin!
ULLA (Istuen):
Herra ääretön, mitä sinä Liina meinaat!
EMBLUNDSKA
Ei mitään, ei niin mitään, odotan vaan Leilaa!
NANNA (Joka on kaiken aikaa ollut hermostunut ja kuunnellut korva salin
ovessa):
Mamma ei nyt huuda, se kuuluu salonkiin!
EMBLUNDSKA
Kuulukoon vaikka — —, minä puhun! Puhun! (Lyö käsiään yhteen.)
PAHLMAN (Rauhallisesti istuutuen):
No puhukaa sitten!
EMBLUNDSKA
No, — Leilan oma pappa haki Leilaa!
ULLA
Jessus!
PAHLMAN (Nousee):
Se on estettävä!
EMBLUNDSKA
No mihinkäs nyt? (Rauhallisesti):
Se istuu salissa!
ULLA
Voi, voi, ettei Leila vaan sitä näkis, se tulee närvöösiksi!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
Ei siitä pelkoa se istuu sen komean kultatoolin takana, joka on vähän
ton tapanen. (Näyttää kateederia):
Ei Leila sieltä voi huomata!
ULLA
Jumalan kiitos, mutta rakas Liina, ethän sinä aijo pilata tytön
konserttia, ethän!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
No, eihän se ollut alun pitäenkään meininki, minun vaan piti tulla
siitä sinulle kertomaan, mutta kun herra Pahlman osas niin minut
puhaltaa ylös semmoiseen ploosinkiin!
PAHLMAN
Anteeksi nyt, rouva Emblund, mutta kun sitä niin osaa hermostua. — Jos
nyt kaikki vaan menis hyvin ohi!
ULLA
Jaa, jaa, suokoon Jumala!
NANNA
Onko Leila hermostunut!
ULLA
Herra ääretön — on!
NANNA
Pahastikin!
ULLA
No kyllä vaan!
PAHLMAN
Tyst! Nyt ne taas räpyttävät!
17 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Albert.
LEILA (Tulee, aploodeja):
Oh, hoh, kun tuli kuuma, siellä oli niin kuuma, että minä pelkäsin
pyörtyväni!
ALBERT
No, no, älä nyt rakas liiottele!
LEILA
Kauvankos sinä taas olit Pariisissa?
NANNA
Kahdeksantoista kuukautta!
LEILA
Ai, kyllä minä olin kauvemmin Mynchenissä, kuinkas se nyt olikaan Aape?
ULLA JA ALBERT (Yhtaikaa): 23 kuukautta!
LEILA
Niin!
ALBERT
Mutta mene nyt kiittämään, eivät ne anna rauhaa! (Leila menee.)
18 kohtaus.
ALBERT
No Leila!
LEILA
Jaa rakkaani!
ALBERT
Nyt tulee se konsertin paras numero, kuule Leila, laula vaan aluksi
harvaan ja tummasti, hyvin tummasti, se vaikuttaa silloin enemmän
uskonnolliselta!
LEILA (surunvoittoisesti):
Koetan — koetan — Nanna, onko sinulla neulaa?
NANNA
On, kas tässä!
LEILA
Tahdotko sinä kiinnittää nuo orvokit sydämeni kohdalle! (Nanna
kiinnittää ne keskelle rintaa.)
ULLA
Herra ihme, eihän sydän siinä ole, vasemmalla puolellahan se, kas
tässä! (Näyttää omaa rintaansa.)
ALBERT (Veitikkamaisesti):
Aij, jai, sitä pikku mammaa, on kerran ollut rakastunut eikä tiedä
missä sydän on, sehän on keskellä rintaa, hiukan vasemmalle kallellaan!
ULLA (Vakavasti):
Eipäs, se ei ole totta, tuossahan se lyö!
ALBERT
Se on suuri verisuoni, joka siinä hakkaa!
LEILA (Nauraen):
Sama se missä se pieni sydän raukka on, pääasia on se, että se on
olemassa ja on terve!
PAHLMAN
Niin samaa minäkin. (Nauraa.) Tässä hiljan luin lehdestä, että se
eräällä akalla oli vattassa! (Nauraa. Kaikki yhtyvät.)
LEILA
Siellä sen paikka olisikin, tuntisi ehkä silloin vähemmän!
ULLA
Kyllä Aadolf tietää, että vattakin tuntee! (Kaikki nauravat.)
ALBERT (Katsoo kelloa):
Ei, mutta nyt on taas aika lähteä!
KAIKKI
Onnea, onnea vaan viime osalle! (Leila ja Albert menevät.)
19 kohtaus.
Pahlman, Ulla, Emblundska ja Nanna.
EMBLUNDSKA
Ei, kyllä minäkin nyt menen kuulemaan!
NANNA
Ja minä!
PAHLMAN
Mitäs, jos minäkin vähän kurkistaisin, miltä se sali näyttää!
ULLA
Jaa, menkää te vaan, minä en uskalla, enkä jaksa, minä jään tänne!
(Haukottelee, menevät.)
20 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Mutta montakohan pukettia ja kranssia se on mahtanut saada, tietysti
ne ovat siellä forttepianon päällä, mitenkäs ne näkisi (Menee ovelle
ja kurkistaa avaimen reijästä: ) Tos on yksi liljapuketti, Herra
ääretön, kun ne ovat kauniit, ne pannaan salissa siihen ekyptiläiseen
kukkapottaan. Herra ihme, kun niitä on paljon — äsh, kun siitä vetää,
ei uskalla enään katsoa, saa vielä naarannapin silmäänsä! (Tulee
takaisin: ) Jumalan kiitos, kohta tämä jännitys on ohi, kyllä me
papan kanssa ollaan ansaittu hyvä illallinen! (Istuu.) Kyllä minunkin
pitää ottaa klasi portviiniä, minäkin olen niin heikko, höh, höh.
(Haukottelee: ) Kyllä konsertit sentään ovat ikäviä, jaa taikka
hauskojakin, jos istuu sisällä, mutta enhän minä jaksa aina kuunnella
sitä samaa jollottamista ja rämpytystä! (Haukottelee, on äänettömyys,
äkkiä kuuluu kimakka heikko kiljahdus.)
21 kohtaus.
Ulla, Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee kiireisesti kantaen Leilan, joka on pyörtynyt, kalpea):
Mamma, Jumalan tähden, vettä!
ULLA
Herra ihme, mikä nyt tuli, voi, voi, no missä se pappakin on, oi, oi!
(Salista kuuluu sorinaa ja melua. Albert tempaa oven kiinni ja valelee
Leilan ohimoita.)
ALBERT
Oi, Herra Jumala, se oli kauheinta mitä koskaan olen elänyt!
ULLA (Kiihkolla):
Mitä, mitä — voi, sano mitä?
22 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemmasta ovesta pidellen päätään):
Oo, oo, hyvä Jumala, kuinka kauheata, kauheata, raakaa, voi — —
ULLA
Miten, voi, voi mitä?
LEILA (Herää, heikosti):
Isä — — i—sä!
ULLA
Menikö se laulu — »Isä» huonosti?
PAHLMAN JA ALBERT (Yhtaikaa):
Ei — — meni!
ULLA
Oletteko pois järjiltä, kertokaa!
23 kohtaus.
Edelliset, Emblundska ja Nanna
EMBLUNDSKA (Itkien):
Voi taivas, se oli petomaista!
NANNA (Istuutuu, itkee):
Ennen kuulumatonta!
ULLA
Lauloko se niin huonosti?
ALBERT
Nanna hyvä, hae Fiina ja käske noutaa lääkäriä! (Nanna menee itkien.)
Oi Leilani, pieni Leilani! (Valelee vedellä.)
ULLA
Kertokaa nyt. Jumalan nimessä. Aadolf, etkö sinä enään osaa puhua — —
Liina, missä sinun kielesi on, voi, voi, voi — —
ALBERT (Tulee Ullan eteen):
Rouva Emblund, hoitakaa te Leilaa hetkinen! — Rakas mamma, se oli näin!
Se oli niin kauheata, ajatelkaas, konsertti oli jo niinkuin voiton
puolella, minä istuin ja soitin parhaani mukaan, se oli se laulu —
Isä — mamma muistaa se Leilan ja minun laulu, oi kuinka Leila lauloi
sen ihanasti värsy värsyltä —, yleisö oli aivan hiljaa, se kuunteli
henkeään pidätellen, sitten tultiin siihen vienoon paikkaan siihen
suloiseen värsyyn, jossa lauletaan:
Isä rakkautes tähden.
älä vitso kaikkein nähden
iske yössä, iske salaa
rintaan haava, joka palaa!
oli niin utuisen vienoa, niin suloista, minä aivan värisin
liikutuksesta ja onnesta, sillä Leila lauloi niin hyvin, mutta — —
ULLA (Kiihkolla):
Mutta!
ALBERT
Silloin nousi rehtorin kateederin takaa eräs juopunut, risoissa oleva
mies ja huusi yleisölle hiljaisuuden vallitessa: »Ilman sitä, se on
kumminkin minun rakas likkani, johonka minä mielistyin!» Leila kirkasi
— »isä» ja kaatui pyörtyneenä minun syliini!
ULLA
Kauheata, ääretöntä! (Itkee.)
PAHLMAN
Raakalaisen teko!
LEILA (Heikosti):
Ei, ei — sillä lailla, rakkaudessaan hän sen teki, — — hän — — on —
mi—nun i—sä—ni! (Vaipuu horrokseen.)
24 kohtaus.
Edelliset, lääkäri ja Nanna.
NANNA
Tapasin tohtori Marron eteisessä.
LÄÄKÄRI
Iltaa, se oli kait ankara säikähdys!
PAHLMAN
Niin, ettei vaan vikaantunut!
LÄÄKÄRI
Kaatuiko hän lattialle?
ALBERT
Ei, minä sain vastaan! (Lääkäri tutkii, kuuntelee ja pudistelee
päätään, äänettömyys.)
ULLA JA ALBERT ( Yht'aikaa):
Mitä?
LÄÄKÄRI
Hyvin hermostunut, sydän lyö kiihoittuneesti ja — —
ALBERT
Ja mitä?
LÄÄKÄRI
Ja äänijänteet ehkä hiukan väsähtäneet!
LEILA (Matalalla, tummalla äänellä):
Isä, sinä et tiennyt, että rakkauskin — voi tappaa!
LÄÄKÄRI
Olisi varovaisinta viedä sairas kotia suljetussa vaunussa, sillä ääni
voisi olla vaarassa!
ALBERT (Tyrmistyen):
Niin, voisiko se olla mahdollista?
LÄÄKÄRI (Rauhoittavasti):
Tosin sattuu joskus, että joku peljästyksestä ja rasituksesta alkaa
änkyttää —
ALBERT (Epätoivossa):
Ei, jei, ei —
LÄÄKÄRI
Rauhoittukaa, toivottavasti ei tässä ole siitä kysymystäkään!
ALBERT (Itkien):
Siis ääni on mennyt!
LÄÄKÄRI
Sitä ei ole kukaan sanonut, rauhoittukaa toki!
ALBERT (Langeten äitinsä kaulaan itkien):
Äiti, suuri ääni on sortunut!
ULLA
Älä nyt, tohtorihan sanoo, ettei se ole totta!
LEILA (Matalalla, soinnuttomalla, äänellä):
Rakkaus antaa — — rakkaus anastaa — — kaikki, — kaikki otti i—sän
rakkaus!
PAHLMAN
Isän viha!
LEILA (Heikosti):
Ei, niin, ei — — se oli i — sän rak-kaus!
ALBERT (Itkien):
Koskaan ei soi särkynyt sävel! (Esirippu.)