saanko tulla sinne kioskiin, korjattas yhdessä pikemmin kaikki pois!
(Kuuluu etäistä jyryä ja palotorven tärähdyksiä, väkeä juoksee yli
näyttämön samaan suuntaan.)
LEILA
Ei, kiitoksia, tänne ei mahdu muuta kuin yksi ihminen, varsinkin, jos
tahtoo liikkua ja järjestää!
SAVANDER
Rakas Leila, saanko tulla, saanko, se olisi niin hauskaa katsella miltä
maailma näyttää lasitornin luukusta, saanko?
LEILA
Et, no — anteeksi nyt, minä lasken luukun! (Laskee sen.)
19 kohtaus.
Savander yksin.
SAVANDER
Saablari, mitäs toi nyt on, äsh, hyvät humalat mäkeen ajaa! (Kiihtyy
ja kävelee kioskin oven edessä: palotorvi yhä soi, ihmiset rientävät,
kaikki samanne.)
LEILA (Aukaisee kioskin oven):
No, nyt olen valmis! (Samassa kiskasee Savander oven auki ja työntää
ulosaikovan Leilan sisään ja menee itse sisälle, sulkee oven, äkkiä
kioski pimenee, kuuluu liikautettuja huutoja; äkkiä kioski taas tulee
valaistuksi, ja himmeällä lasilla näkyvät kiivaasti taistelevat varjot,
hyllyiltä putoilee esineitä; kamppailu käy kiivaammaksi, huutoja,
kaiken aikaa on palotorvi törähdellyt).
20 kohtaus.
Albert yksin.
ALBERT (Tulee hänkin juosten samanne kuin muut ihmiset, kädessä, on
hänellä keppi. Äkkiä huomaa hän Leilan kioskin valaistuksi):
Mitä, Jumalan tähden, mitä! (Huomaa kamppailevat varjot ja raivossaan
iskee kepillään ruudun rikki huutaen yli pauhun): Minä aavistin tuota,
sinä peto! (Esirippu.)
III NÄYTÖS.
NÄYTTÄMÖ. Pienen porvariskodin sali. Mustapuiset huonekalut, joidenka
päällinen on punasta shaggia, paljon mauttomia rihkamakoristeita
pöydillä ja korokkeilla, kukkia (fiikus, palmu j.n.e.) Seinällä
muutamia suuria valokuvia, suuri Wagnerin muotokuva ja joitakuita
huonoja öljymaalauksia, katossa sähkökruunu, se on tavallinen
ruokasalin lamppu, johonka on liitetty hehkulamppuja; ovi perällä
eteiseen, ovi vasemmalla, ovi oikealla; huomattavin huonekalu on suuri
flyygeli, jonka vieressä seisoo mustalla pilarilla korkeajalkainen
sähkölamppu, jolla on suuri punasilkkinen kaihdin. On ilta, kruunu on
sytytetty. Sohvapöydällä palaa öljylamppu.
1 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Lihava, kiukkusen näköinen noin 45 vuoden vanha, harmaa-tukka
nainen, puku löysä ja koristeltu):
Fiina, Fiina — Herra ääretön, etkös tule, lamppu höyryy kuin
tehtaan piippu — Fiina, — äsh! (Nousee kiivaasti ja vääntää liekin
pienemmäksi.) Jos siellä kyökissä taas on se »kulttu», niin minä nykin
siltä Fiina-letukalta joka hiuskarvan päästä, Fiina — Fiina, Herra ihme
sitä flikkaa!
2 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
FIINA (Nuori palvelustyttö):
Tässä frouva, tässä, mitä frouva tahtoo?
ULLA (Äreästi lyö kädellä kämmeneensä ja sylkee):
Pihkaa, niin, juuri pihkaa. Herra ihme, ellet sinä muuta tapojasi, niin
minä heitän raketin häntääsi, ja sitten saat lentää vaikka kuuhun, niin!
FIINA
Anteeksi frouva, minä en kuullut kyökkiin kun vesi kraana niin lotisi!
ULLA
Tietysti, mitäs sitä kuulis kun pusut ploiskaa vintintrappusissa kuin
katurännit, ja synti soi korvissa kuin posetiivi, niin se on!
FIINA
Enhän minä, en — —
ULLA
Vait, oitis teekyökkiä laittamaan, ja kattokkin, että sulla on parempi
förkkeli päälläsi, ettei tartte frouva Emblundia hävetä, soh! (Polkee
jalkaa. Fiina menee.)
3 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Tsjaa, frouva Emblund, hyh, mikäs frouva se oikeastaan on, ensin on
ollut karjapiika, sitten pesujamakka, ja nyt — — tsjaa, — kiittäköönkin
Pahlmannia, joka paikan hankki, — — (Äänettömyys.) Noh, onhan se
Emblund nyt sentään sinaatin vahtimestari, vaikkakin semmoinen
keltanokka siinä »keltaisessa linnassa».
4 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemman puoleisesta ovesta ilman takkia, on pukemispuuhissa):
Ulla, Ulla saaks sisään tulla, ota esiin finkerbori sekä lankarulla!
(Nauraa räkistää.) Tule, tule kullannuppu, mitä tahdot?
PAHLMAN
Neulos eukko toi takanappi!
ULLA
Odotas kun haen neulaa ja lankaa! (Hakee.)
PAHLMAN
Kyllä se sittenkin on sitä hemmettiä, ettei koko sinaatissa ole
ainoatakaan vahtimestaria, joka osaisi fiinisti ylöspassata! (Nauraa.)
ULLA
So, soh — äläs nyt hytki, pahaaks' sinä aina noita nappeja irti kiskot!
PAHLMAN
Silloinhan se präksähti, kun minä viime kerran paraatiformussani
olin ja kumarsin suurella ovella ministeri valtiosihteerille, brr-r
vonkui se vaan ja putosi helisten kivilattialle kuin pennin lantti!
(Nauraa!) Jaa, silloin minä häpesin enemmän kun sinä silloin, kun sinua
ensikerran pussasin! (Nauraa.) Neulokkin se niin, että se pitää!
ULLA
No, tyst' nyt, että saan neulottua, mutta mihinkä sinä nyt noin ittees
tälläät?
PAHLMAN
No, sanoinhan minä, ettei koko sinaatissa enään ole ainoatakaan, joka
osaa fiinisti ylöspassata!
ULLA (Nenäkkäästä):
No, entäs sinä!
PAHLMAN
Se on toinen asia, niin paitsi minua ei ole ainoatakaan, tänä iltana on
sinaatissa ylimääräinen täysi-istunto, ja minä tietysti olen määrätty
passaamaan ovella, sillä Hänen Ylhäisyytensä itse johtaa puhetta!
ULLA
No, kyllä se nyt pitää, vaikka pääsi permantoon löisit, mene nyt,
frouva Emblund voi tulla koska tahansa, no hyss sika mettään! (Työntää
miestään edellään, Pahlman nauraa räkistää.)
5 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
ULLA
Fiina, Fiina — pöytää kattamaan — — — Fii —!
FIINA (Ampasee kyökistä):
Jo, jo mitä frouva vaatii!
ULLA
Sanoko se Emblundin frouvan fröökynä, että frouvalla olis minulle asiaa!
FIINA
Niin se sano!
ULLA (Itsekseen):
Mitähän se mahtais olla — —
FIINA (Keskeyttäen):
En minä vaan tied — —
ULLA (Kiivaasti):
Vait, en minä sitä sinulta kysynyt so teepöytää duukkaamaan!
FIINA
Kyllä, kyllä — (Menee.)
6 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Äkäisenä):
Herra ääretön, kuinka tuo flikka osaa olla äärettömän nenäkäs ja
nahjus, ush, se menee niinkuin sillä olis vettä polvessa! (Ovikello
soi.)
7 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
ROUVA EMBLUND (Fiinan saattamana):
No ehtoota, ehtoota, siellä vähän tuulee kylmästi!
ULLA
Ehtoota, istuhan, kohta tulee kuumaa, ai Herra ihme, täytyy sanoa
Pahlmannille, että se tietää panna villapaidan alle! (Aikoo mennä.)
ROUVA EMBLUND
Mitä, meinaako Pahlman mennä johonkin?
ULLA (Huolettomasti):
Sinaatissa on tänään täysi-istunto!
ROUVA EMBLUND
Mutta ei Emblund siitä mitään puhunut!
ULLA (Teeskennellyn hellästi):
No mutta, rakas Liina, etkö sinä jo opi!
ROUVA EMBLUND
No mitä sitten?
ULLA
Herra ääretön, oleks' sinä vallan pöhkö?
ROUVA EMBLUND (Äreästi):
En, totisesti en, sanoppas se vielä toinen kerta!
ULLA (Rauhoittavasti):
So, soh, rauhoituhan nyt, nääts meittin pappa on määrätty tämän illan
tisuuriksi. Hänen Ylhäisyytensä itte vie puhetta!
ROUVA EMBLUND (Purren huultaan):
Vai niin, sepä hauskaa!
ULLA (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja huutaa):
Frouva Emblund sanoo, että ulkona tuulee kylmästi, älä unohda
villapaitaasi! (Emblundskalle: ) Mutta Herra ihme sitä Fiinaa kun se
taas viipyy, se on kolmatta päivää vasta talossa, ja sitä täytyy niin
johtaa! (Huutaa: ) Fiina!
8 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kantaen teekannuja ja teekojeita):
Tässä frouva, tässä! (Laskee ne pöydälle ja poistuu.)
9 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
ULLA
Kost' Jumala, nythän sitä voi edes alkaa, rakas Liina ole hyvä, no
sokuria enempi — sinullahan oli asiaa!
ROUVA EMBLUND
Kiitos vaan, no eihän se nyt mitään ollu, piti vaan kertoa sinulle
vähän. (Katselee ympärilleen):
Eihän Leila ole kotona?
ULLA
Ei!
ROUVA EMBLUND
Mistäs tämä pieni leipä on, se on niin suurta?
ULLA
Tuosta vastapäätä paakari Savanderista, sen poika on ylioppilas ja
meittin Aapon toveri! Mutta kuinkas se Nanna voi?
ROUVA EMBLUND
Kiitos, kyllähän se, se on nyt viimeisellä luokalla, frouasväen
tyttökoulussa, siihen se lopettaakin, ei se aijo stutenttiin asti
lukea, mutta nyt on se ollut koko päivän kotona se kun toissa ehtoona
nyrjäytti nilkkansa siellä reaalilyseon tanssiaisissa.
ULLA
Aij, jai, ei sunkaan se makaa?
ROUVA EMBLUND
Ja vielä mun mitä, vähän vaan klinkkaa, siinä kaikki, lupasi se tulla
tänne Leilaakin kattomaan!
ULLA
Jaa, mitäs sinä kysyitkään Leilasta — no ota nyt lisää leipää, — niin
se ei ole kotona, olisko sinulla sille asiaa?
ROUVA EMBLUND
Ei, vaan piti vaan kertoa sinulle, että nyt sen isä, se maalari
Valtonen, on jo oikein rantahampuusi, meittin pappa sen näki
torinrannassa toisten sakissa!
ULLA
Oi, oi, Herra ääretön kun se Leila raukka taas porais, jos se sen
kuulla sais, mutta kyllä se on salassa pidettävä, voi, voi, kuinka se
Leila osaa itkeä jollottaa niinkuin paha lapsi, vaikka ei sitä sovi
sanoa— —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttää):
Niin, niin —
ULLA
Ettei se olisi meille hyvä ja kiitollinen. Lauluopistossakin menee
kaikki niin hyvin! Viime vuonna se siirrettiin priimuksena toiselle
luokalle!
ROUVA EMBLUND
Mitä, priimus — opetetaanko siellä keittämäänkin, sinne Nannakin olis
pantava!
ULLA (Äreästi):
Äsh, rakas Liina, priimus on sama kuin ensimmäinen!
ROUVA EMBLUND
Sitähän minäkin meinasin!
ULLA (Myrkyllisesti):
Vai niin!
ROUVA EMBLUND
Niin, se Valtonen kuuluu jo kauvan olleen hampuusi!
ULLA
Jaa, jaa, Leila raukka. Se on niin närvöösi!
ROUVA EMBLUND
No, onkos se ihme, semmoinen lapsuus! Milloin se isä osas piiskata sitä
lastansa remmillä ja vaikka millä niin, että pari kertaa sen minäkin
olen sen kynsistä pelastanut, ja toisen kerran se taas sitä kantoi
ja pussas ja syötti sille makeisia, se rakastaa niin hullusti sitä
lastaan, mutta sillä on niin kumman sorttinen luonto, ja kun se nyt
kerran on niin ylenannettu niin voi se sitä juovuspäissään piiskata
niin, että lihat lohkee — —
ULLA
Oijoi, lopeta nuo kamalat kuvaukset!
ROUVA EMBLUND
Jaa, — jaa mutta sanottakoon mitä hyvänsä, niin se Valtonen sittenkin
rakastaa vallan rajusti tyttöänsä, sen sanoi kerran se juoppo
Virsellikin, että aina se Valtonen juovuspäissään pröystäilee tytöstään
ja puhuu sen tulevaisuudesta! Jaa jaa!
ULLA
Rakastaa, jaa tavallaan, mutta, jos joku rakastaa, niin on se Leila
raukka, väliin on oikein vaikeata, kun minä tässä eräänä aamuna menin
sen huoneeseen oli siellä jokseenkin viileätä, minä sanoin — aij, jai
tulta tänne täytyy panna sinä vilustut, mutta silloin se tillahti
itkemään ja sanoi, kyllä minulla on lämmintä, mutta minun isäraukkani
palelee, ja ei siitä lämmittämisestä tullut sillä kertaa mitään!
ROUVA EMBLUND
Niin, niin kyllä ne vaan ovat oudon sorttista sukua!
ULLA
Kerran pappa anto Leilalle rahaa ja käski sen ostaa itselleen uuden
hatun!
ROUVA EMBLUND
Jaa!
ULLA
No, mitäs siitä tuli, — hattua vaan ei näkynyt!
ROUVA EMBLUND
Eihän se vaan — —
ULLA
Juu'u aivan oikein, itkien se tunnusti, kun minä kysyin, että oli rahat
antanut isälleen, kun tämä tuli häntä vastaan risasissa vaatteissa!
ROUVA EMBLUND
Jaa mutta kyllä se on ihmeellistä!
ULLA
Sanoppas se Leilalle, se sanoo, että se on luonnollista ja hänen
velvollisuutensakin!
ROUVA EMBLUND
No, onhan siinäkin jotain totta!
ULLA
Saaks olla lisää?
ROUVA EMBLUND
Juu, kiitos, puol kuppia! Mitenkäs se Aape jaksaa?
ULLA
Kiitos, mikseikäs se jaksa, se vaan spelaa ja spelaa ja laittaa
lauluja, se onkin jo ulosoppinut speliniekka, se aikoo mennä ulos
Mynsseniin vai mikä sen paikan nimi oli, juu, juu Mynsseniin, se nyt
vaan odottaa Leilaa, kunnes se pääsee ulos opistostaan, sitten ne
yhdessä menevät, jos vaan rahoja riittää!
ROUVA EMBLUND
No, kyllä niitä teillä aina sen verran on!
ULLA
Jaa, onhan sitä koitettu säästää. Se Aape osaa laittaa oikein kauniita
lauluja, tässä taanoinkin laittoi se yhden oikein kauniin laulun, ja
Leila lauloi sen suoraa ulos paperista!
ROUVA EMBLUND (Ihastellen):
No, kyllä teillä mahtaa olla ihanaa kuin taivaan ilossa, kun aina vaan
veisataan ja pelataan!
ULLA
Juu, juu — vaikka kyllä se toisinaan tuppaa maksalle kun ne aina
meluavat ja hoilaavat!
10 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee puettuna täydelliseen vahtimestarin galauniformuun,
kädessään punaisessa nauhassa riippuu mitali, ja kainalossaan salkku):
Iltaa frouva, iltaa! (Nauraa.) Pistäppäs Ulla tuo prenikka kaulaani!
ULLA
No, eks' sitä itte saanut? (Ottaa mitalin ja alkaa sitä ripustaa
Pahlmannin kaulaan, mutta ei tahdo oikein onnistua.)
PAHLMAN
No, halssaa nyt vaan rohkeasti, älä ollenkaan häpee, kyllä frouva
tietää, että sinä ennenkin olet kaulassani kieppunut! (Nauraa.)
ULLA
Tystny' — no kas noin, lasi teetä Aadolf!
PAHLMAN
Juu, juu, mutta mull' on kiire! (Nauraa, asettaa salkun pianon päälle.)
Totisesti se oli vaikea juttu, minä en tiennyt kumman rahan minä olisin
ottanut kaulaani, sen keisarivainaan rahanko vai sen toisen!
ULLA
No, oli siinäkin vaivaa!
ROUVA EMBLUND
Herra Pahlmannilla on siis monta mitalia!
PAHLMAN
No, onhan niitä, ja useampiakin olis, ellen joskus olisi ottanut niitä
käyvässä rahassa!
ROUVA EMBLUND
No, eiks' ne kaikki ole sitten rahoja?
ULLA
Oon, on, Jessus on, mutta pappa meinaa, että hän mitalin asemesta
joskus on ottanut puhdasta rahaa, huomaaks' Liina oikeeta rahaa!
ROUVA EMBLUND
Juu, niinhän mekin otettas! Mutta mitenkäs niitä saa keisarilta?
ULLA
Täytyy olla fiini käytös!
PAHLMAN
Niin, eikä sitä konstia ilmaiseks saa, minä olin silloin 24 vuotta —
ULLA (Keskeyttäen):
Eipäs, kun 23 ja puoli vuotta — —
PAHLMAN
Vait! ny' — no, niin 23 ja puoli vuotta kun minä reisasin
ministerivaltiosihteeri Hagenin kanssa Tyskanmaalle; voi, voi niitä
aikoja — —
ULLA (Innostuneena):
Jaa, jaa — —
PAHLMAN
Vait' ny' — ethän sinä mukana ollut, no niin, yhdessä me ministerin
kanssa kuljettiin kaikissa Perliinin museoissa!
ROUVA EMBLUND (Ihmetellen ):
Kaikissa!
PAHLMAN
No, ei nyt tietysti kaikissa pienimmissä — —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttäen):
Juu, juu niin minäkin meinasin!
PAHLMAN
Ja kyllä me kattottiin jos jotkin paikat, voi voi niitä punaposkisia
flikkoja! (Nauraa ja hykertää käsiään.)
ULLA (Häveliäästi):
Aadolf, se ei sovi, fyi!
ROUVA EMBLUND (Tyhmänä):
No mitä nyt?
PAHLMAN
Ei mitään, akka tulee vaan aina mustasukkaiseksi kun minä vaan kerron,
että siellä Perliinissä oli yksi flikka nätimpi kuin Ulla! (Nauraa.)
ULLA
Fyi Adolf, se ei sovi, soh!
PAHLMAN
No, no älähän nyt happane elämäni siirappi — no niin, siellä sitä oppi
tapoja ja siellä minä näin kuinka oikein ylöspassataan ja sen veisun
muistoksi minä keisarivainaalta sain ensimmäisen rahani!
ROUVA EMBLUND
Voi, voi otittekos te sen rahan?
ULLA
Tietysti, ei sunkaan ensimmäistä sovi ruoka ja ryysyrahoiksi ottaa!
ROUVA EMBLUND
Juu, juu niinhän meittinkin tekis!
PAHLMAN (Katsoen kelloa):
Mutta sapperment, minähän istun tähän akkojen kanssa leuvoistani kiinni
ja unohdan Hänen Ylhäisyytensä! Hyvästi nyt, minun täytyy joutua, kello
on paljon. (Nauraa.) Ulla, sano nyt lapsille, etteivät ne saa kauvaa
valvoa ne niin siitä hermostuvat, hyvästi frouva! (Nauraa, poistuu
unohtaen salkkunsa.)
ROUVA EMBLUND
Ei, kyllä minäkin nyt lähden, Nannakin ikävystyy!
ULLA
Mutta eikös se Nanna luvannut meille tulla?
ROUVA EMBLUND
Jaa, ei se nyt vissiin sitä sanonut! Ei, kyllä minä nyt!
PAHLMAN (Ovelta):
Tulkaa mukaan niin pääsette samassa troskassa minun kanssani!
(Nauraa ja vilkuttelee silmillään: ) Ai, ai Ulla, älä vaan tule
mustasukkaiseksi! (Nauraa.)
ULLA
Phyt, minä teittin roskillenne!
ROUVA EMBLUND
No, hyvästi nyt min sööta!
ULLA
Hyvästi, kiitos nyt, jos näät Leilan niin sano, että tulis heti kotia,
minulla olisi hiukan asiaa, mutta en jaksais koko yötä valvoa!
ROUVA EMBLUND
Juu, juu! (Eteisestä):
Älä unohda meittiä!
PAHLMAN
Synda ny! (Nauraa.)
11 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
On sekin frouva tuo entinen Emblunska, vanha mako, joka ei
ymmärrä hienon päälle, en minä totisesti sen kanssa viittis olla
kanssakäymisessä ellei Aadolf tahtoisi, mutta täytyyhän sitä miehensä
tahtoa noudattaa! (Haukottelee.) Herra ääretön, kuinka se Leilakin osaa
viipyä, aina sitä yhtä ja samaa repeteeraamista! (Haukottelee.)
12 kohtaus.
Ulla ja Leila.
ULLA
Kas siellähän se onkin, no rakas lapsi, kuinka laulutunti meni?
LEILA (Tulee nuottisalkku kädessään):
Hyvin, täti kulta, oikein hyvin, minulla on vaan hiukan päänsärkyä!
ULLA (Hellästi):
Aij, ai — juo teetä, kas tässä se ehkä friskaa!
LEILA
Kiitos, en minä nyt —, onko setä kotona?
ULLA
Meni kallaformussa sinaattiin Hänen Ylhäisyytensä itse — — —
LEILA (Keskeyttäen):
Jassoo, — mutta miksi täti on niin vakavan ja juhlallisen näköinen?
ULLA
No, mitäs minä peittelen, olethan sinä jo aika tyttö —
LEILA
No mitä?
ULLA
Se on nyt sillä lailla, että se kävi taas täällä meillä sinua hakemassa!
LEILA (Hätääntyneesti):
Kuka, Jumalan tähden — kuka?
ULLA
No, se — — — se —
LEILA (Kiihkolla):
Kuka — — — isäkö?
ULLA
Ei, vaan se — se toveri —
LEILA (Purskahtaa helpoituksesta nauruun):
Jassoo se juoppo Virselli! Ja täti käski tietysti tulemaan toisten?
ULLA
En, — Herra ihme kun minä pillastuin, minä ramppasin permantoa kuin
sinkerin masiinaa ja huusin ulos, ulos — hampuusi!
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mutta mitäs me hänestä, — eikö Aape ole tullut?
ULLA
Ei!
LEILA
Täällä on ollut vieraita!
ULLA
Nannan mamma, Nanna lupas ittekin tulla!
LEILA (Hajamielisesti):
Vai niin! Mitä täti Emblund tiesi kertoa?
ULLA (Teeskennellen huolettomuutta):
— Eipä juuri mitään muistiinpantavaa! — Ei, mutta nyt menen minä maata,
olen vähän väsynyt, kutsu Fiina korjaamaan nuo teekojeet äläkä nyt
kauvaa valvoo, setä kielsi!
LEILA (Suutelee Ullaa):
Hyvää yötä täti, koitan totella! (Ulla menee.)
13 kohtaus.
Leila ja Nanna.
NANNA (Tulee päällysvaatteissa sisälle):
Iltaa Leila, eikö meidän mamma ole täällä?
LEILA
Huh, kuinka sinä soittamatta pääsit?
NANNA
Ovi oli auki, viimeksi kulkenut sen kai on auki jättänyt!
LEILA
Se olin minä, — ei kyllä täti Emblund oli täällä mutta hän meni jo
ennenkuin minäkään ehdin kotia!
NANNA
Ihmeellistä kun et tullut minua vastaan!
LEILA
Sinä olet sairas!
NANNA
Jaa, tuo jalka vähän juonitteli, mutta ei se mitään (Äänettömyys.)
Sinäpä vasta olet kalpea!
LEILA
No, kun täti Ulla taas minut pelätti sillä Virsellillä, se kävi minua
tapaamassa!
NANNA
Hyvänen aika!
LEILA
Ajatteles, eilen tapasi isäni minut kadulla, hän oli aivan juovuksissa,
oi kun neiti von Holten häpesi ihmisten tähden, sillä isä oli niin
risoissa ja äänekäs. Hän piti taas sen tavanmukaisen esitelmänsä
rakkaudestaan minuun, mutta neiti von Holten veti minut pois, sillä
ihmisjoukko töllisteli meitä!
NANNA
Voi Leila raukka!
LEILA
Isä pyysi rahaa ja hävisi sitten, mutta eihän raha nosta. — Toisinaan
syyttää omatuntoni minua siitä, etten ehkä ole tehnyt kaikkea
nostaakseni onnetonta isääni!
NANNA
Mutta ethän sinä voi!
LEILA
Niin, en voi, en voi! (Äänettömyys.) Mutta ei hän ole yksin syypää
onnettomuuteensa, perinnöllisyys; seura ooh (tekee inhoa ilmaisevia
liikkeitä) ja yhteiskunta, joka antaa heikoille tilaisuuksia turmella
itsensä!
NANNA
Jaa, jaa isäraukkasi!
LEILA (Kiihtyen):
Mutta ehkä minäkin olen siihen syypää, ehkä häntä liiaksi vähän
rakastan, hellyyttä hän kaipaa!
NANNA
Voi hyvä Leila, kyllä sinä rakastat häntä enemmän kuin hän sinua!
LEILA
Tiedätkö Nanna, että hänen rakkautensa on myrkkyä toisinaan minulle, se
on tappavaa — mutta voiko rakkaus olla myrkkyä?
NANNA
Ei, ei hieno, mutta toreilla ja kujilla torvea toitottava rakkaus se on
— murhaavaa!
14 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA
Neiti, joko saa ottaa pois?
LEILA
Jo, Fiina ottaa vaan, ai mutta Nanna sinähän ehkä joisit?
NANNA
Ei kiitoksia, kyllä minä nyt menen, ehkä mammakin jo on kotona!
LEILA
No, Fiina ottaa vaan!
FIINA
Kyllä neiti! (Menee.)
15 kohtaus.
Nanna ja Leila.
NANNA
Miksi olet sinä niin synkällä tuulella tänään?
LEILA
Niin, onhan tänään vuosipäiväkin!
NANNA
Mikä vuosipäivä?
LEILA
Neljä vuotta sitten oli juuri näihin aikoihin tulipalo, niin, sinä
muistat?
NANNA
Niin, niin!
LEILA
Se oli kauheata, oo kuinka minä vieläkin vihaan sitä Savanderia!
Minä olin aivan uupunut, minä olin huutanut ääneni käheäksi, minä en
jaksanut enään vaan olin antautua, silloin sälähti ruutu, oi Albert
sävelten ritari, Aape, oi, Aape!
16 kohtaus.
Edelliset, Albert Pahlman.
ALBERT (Pistää päänsä saliin eteisestä tulevasta ovesta): Kutsuitko
sinä minua, Leila?
LEILA
Fyi, kuinka minä pelästyin, en, kerroin vaan Nannalle kuinka sinä
pelastit kerran minut, silloin kun kaikki pimeni, ei, ei, kun valkeni,
sillä neljä vuotta sitten minä heräsin tässä valoisassa kodissa ja
sitten olen herännyt joka aamu näiden hyvien ihmisten luona!
ALBERT
Niin, niin Leila, aika kuluu!
NANNA
Jaa todellakin, kyllä se kuluu, minäkin unohduin tähän koko illaksi!
LEILA
No, älä nyt vielä!
Juu, juu terve nyt vaan, hyvästi! (Menee.)
17 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Innostuneena):
Oi, Leila, sinä et voi uskoa kuinka elämä on ihanaa!
LEILA
Onko, en minä tiedä, — mutta kuinka niin, selitä!
ALBERT (Enemmän innostuen):
Minä olen kävellyt kokonaista kaksi tuntia tuolla Kaartin kallioilla,
siellä on niin pimeää, Gråharan majakkatuli yksin valvoo, sillä taivas
on pilvessä, siellä tuulee vinhasti, syksyn merituulet riehuvat — —
LEILA (Innostuneesti):
Niin, niin, istu!
ALBERT
Kiitos, ei — kuule nyt — —, Suomenlahden aallot löivät vaahtoisina
vasten tummia rantakallioita, syksyinen meri lauloi valtavasti, sen
pauhu oli kuin elämäntuskan moniääninen huuto, oi se huuto lauloi
sielussani, se soi kuin aallot, minä kuulin jokaisen kuohukuplankin
heikon halkeamisen, ja minun sielussani syntyi uusi sävellys, sen nimi
on:
Elämän meri, siinä on niin paljon semmoista, jota voi vain Suomenlahden
pauhuista saada, joka vain Suomen pojan rinnassa voi pauhata — —
LEILA (Nousten seisomaan, innoissaan):
Oi, Aape hyvä, soita se nyt heti minulle! (Juoksee aukaisemaan
flyygelin.) Aape — no!
ALBERT
Ei, ei vielä, katso (näyttää käsiään) minun sormeni vapisevat sielun
liikunnoista, meren aaltoilu niissä kuvastuu, mutta, jos minä nyt
soittaisin, soittaisin minä väärin (äänettömyys) sillä minä olen
väsynyt! Ymmärrätkö?
LEILA (Hiljaa):
Kyllä! Tai — ehkä!
ALBERT (Hellästi):
Kiitos Leila!
LEILA
Albert! (Äänettömyys.)
ALBERT
No, kerro nyt, Leila pikkunen jotain, mutta muistakkin (leikillisesti)
jotain hauskaa ei vaan sitä tuttua surullista!
LEILA
Mitäpä hauskaa minä!
ALBERT
No kerro nyt sinä olet varmasti taas jotain luonut, sen näkee jo
katseestakin!
LEILA (Ihmetystä teeskennellen):
Minäkö luonut, minä heikko nainen!
ALBERT
Niin sinä, herkkä, tunteellinen nainen!
LEILA
Aape, mitenkäs se taas olikaan sen sinun luomisrunosi alku?
ALBERT
No mitäs siitä?
LEILA
Ei, ei — auta nyt!
ALBERT
No, kas näin:
Tuntea se ompi elää — — —
LEILA (Painolla):
Niin!
Tuntea se ompi elää — —
luoda vaan voi tuntemalla,
mutta hiomishetkin helää
vieno ääni, jossa alla,
piilee kylmä tuskan halla, —
sit' ei tiedä ihmiset!
ALBERT
Niin, eikö se ole totta?
LEILA
Oi, on, on — —
ALBERT
Mistä sinä sen tiedät?
LEILA (Innostuneesti):
Hyvä Jumala, olenhan minäkin joskus luonut!
ALBERT (Nauraa):
Kas nyt, sanoinhan sen, antaudu nyt vaan, olet ansassa!
LEILA (Nauraa):
No niin, viime yönä minä sen kirjoitin!
ALBERT
Minä värisen uteliaisuudesta!
LEILA
Se on runo, sen nimi on — Isä!
ALBERT
Mutta miksi niin surullinen aihe, sillä sinä voit kirjoittaa isästä
vaan surullista? (Äänettömyys.)
LEILA
Jaa, mutta ehkä se onkin rukous!
ALBERT
Mutta miksi sen nimi on — Isä?
LEILA
Se aihe on kauvan sielussa soinut, se tahtoi vihdoinkin tulla esille,
se on jatkoa, siihen äitivainajani alkamaan!
ALBERT
Luetko sen minulle?
LEILA
En!
ALBERT
No, mutta Leila! (Tarttuu häntä käteen.)
LEILA
Saat sen itse lukea! (Etsii sitä nuottisalkustaan: ) Kas tässä, lue,
ole niin hyvä!
ALBERT
Saanko minä lukea sen omassa huoneessani?
LEILA
Kuten tahdot! (Albert poistuu.)
18 kohtaus.
Leila ja Fiina.
FIINA (Tulee juosten ja hälyten):
Neiti, neiti, missähän mahtaa olla se herran portföljy — voi, voi on
kiire, se mies odottaa siellä kyökissä, sanoi, että on kiire, sillä
Hänen Ylhäisyytensä — —
LEILA (Ankarasti):
Hyi, Fiinapa nyt on pahanilman lintu, no tuossahan se on tuolilla, voi,
voi sitä setääkin kuinka hän nyt voi unohtaa salkkunsa, no joutuin!
(Fiina menee.)
19 kohtaus.
Leila yksin (ovelta Fiinan jälkeen.)
LEILA
Kyllä Fiinakin on ajattelematon, meluaa ja huhtoo kuin olisi tuli irti,
mitätön asia! (Nousee kävelemään, äänettömyys.)
20 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee paperiliuska kädessään):