"Se on meidän ruoti=ukko", selitettiin minulle.
Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden waateriepujensa
alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties
nykyään oli rakkain maailmassa--wiinakorttelin.
Poikawiikarit oliwat sillä wälin menneet itsekukin kotiinsa. He eiwät
halunneet enempää nähdä; he oliwat nähneet, mitä juuri oliwat tahtoneet,
oliwat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Oliwatko
nuot huliwilisimmallaan olewat poikawiikarit ukolle pahoja? Ei,
semmoisia eiwät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he oliwat. He
tunsiwat ukon sisällisen halun, tiesiwät hänen wähät waransa ja
tyhjyytensä; he laittoiwat waan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja
niillä keinoilla, joilla hän woi sitä tehdä, ja sen työnsä teettiwät he
ukolla liiatta iwatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja
tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.
Tultuansa huoneesen, wetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään
nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon powestansa
ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihywällä wapisewille
huulillensa; sitte pani hän sen taas warowasti poweensa, ja yhä taas
entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaawinani, että ukko
tawasta pyyhki silmiänsä.
Sillä wälin oli talon wäki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo
niin kulunut, että alkoi lähestyä maata=panon aika; he rupesiwat
illalliselle.
"Tulkaa, Fabian=waari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.
"En minä syö tänään illallista, en, hywä emäntä", sanoi ukko ja hänen
äänensä hieman wärähteli.
"Hän on taas saanut wiinaa ja silloin ei hän syö, haaweksii waan ja
wäliin itkee", kuulin emännän sanowan.
Kun talonwäki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko
jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne wuode ja ukon
makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei
tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän
wiimeinen lause, nehän ne waan pyöriwät alati mielessäni. "Kuka ja mikä
oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön warjokas siipi oli
luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei
risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja
hyörimisestä tulewankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla
käypä, lyömätöin tiimakello waan naksahteli, säännöllisesti
yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik=tak=äänellänsä yön pimeässä
hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista
huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.
"Onko Fabiani=waari walweella?" kysyin wihdoin, kun uuta en saanut,
sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen
ihmiseen.
"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", wastasi siihen
ukko.
"Olette kai paljon kärsineet elämän kowuutta, teitä kalwaa joku raskas
murhe, luulen mä", sanoin hänelle.
"Paljon olen pyrkinyt, paljon toiwonut, paljon saanut ja paljon
menettänyt. Woi wieras kulta! Paljon olen kärsinytkin."
"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruwetaan haastelemaan! Ettekö
olisi hywä ja kertoisi minulle elämänne waiheita? Molemmilta meiltä
kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille
kummallekin", pyytelin ukkoa.
"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä waarallisia
intohimoja, sywiä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden
kertomisesta olisi hyötyä?" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen
sanansa: "intohimoja", soi niin kummalliselta korwissani ja kiihotti
suuresti yhä waan uteliaisuuttani.
"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla
jotain hyötyä, kun waan ajallansa otamme niistä waarin. En mitään
haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia", sanoin
taas ukolle.
"Kun olisi walkea, pimeässä on niin ikäwä. Kylläksi monta yötä olen
pimeässä yksin walwonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei
kukaan täällä ole wielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille,
mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni
aukamiseen--kun waan olisi walkeaa!" sanoi ukko.
Minä otin tulitikulla walkean ja huomasin talonwäen heittäneen pöydälle
pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin
pitemmän päähän walkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.
"Olipa hywä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun,
kyllä minä sen maksan aamulla talonwäelle", sanoin samassa,
puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.
Ukko rupesi kömpimään ylös wuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon
rakkaan wiinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja
toi minulle. "Pitäkää te tuota ja antakaa siitä wäliin minulle herne.
Minulla on niin kehnot waateriewut, ett'en woi sitä powessani
säilyttää; pankaa se poweenne tahi lakkariinne", pyysi hän sitte.
Minä otin pullon wastaan ja pistin sen powilakkariini.
"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa hawaitsin
kyyneleitä.
"En woi wastustaa teidän ystäwällistä pyyntöänne. Te olette niin hywä
ja osanottawainen. Kenties on tämä ensimäinen ja wiimeinen kerta, kun
minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte
waloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen
elämässäni walwoen yksinäni wiettänyt--nyt on niin hywä. Mutta minä
pyydän ennakolta: älkää kowin minua tuomitko, kun kuulette elämäni
waiheet. Woih! Tuomiota, kirousta ansaitsewat ne, mutta paljon olen
kukistunut niiden ankaroista ja polttawista kiwuista--minä rukoilen
teitä, älkää kowin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko
minua.
Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla
tuomitsematta.
"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika.
Wanhempani asuiwat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita.
He oliwat kristillisiä ihmisiä ja kokiwat kaswattaa lapsiansa Jumalan
pelossa ja ihmisten häwyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin
hawaitsiwat wanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkiwät
muutkin ymmärtäwäiset ihmiset. Waikk'eiwät wanhempani suinkaan olleet
mitään warakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon
elättämiseksi, paniwat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin
siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella
luokalla, ja oppiminen käwi aiwan helposti, ikäänkuin itsestänsä.
Opettajani ja esimieheni ihmetteliwät kaikkialla minun hywää oppiani ja
ymmärrystäni, ja he sanoiwat minulla olewan pään teräwän kuin
'partaweitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsiwat minua ja pyysiwät
minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin wähitellen
katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.
Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja waurastui,
warttui ja waurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terwe ja raitis
nuorukainen, kaswamiseni käwi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt
kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki
loiwat minuun toiworikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulewan
isänmaalle suuri kunnia ... hywä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on
isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen
lumiwalkoisia hiwuksiansa, kuinka ne tärisiwät ja wapisiwat; katsoin
hänen koukkuleukaansa, kuinka se wawahteli ja jäsähteli, kun tuska
purkautui ulos wanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto
oli auki rewäissyt.