Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä
kestikiewareissa, waan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan
taloon. Sen teen sen wuoksi, että oppisin jotain, hawaitsisin jotain,
oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja
luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia
siellä liikkuwia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia
keskinäisiä taisteloita.
Oudossa paikkakunnassa walitsin kerrankin yöpaikakseni wankan=näköisen
talonpojan talon. Asukkaat istuiwat tuona talwisena iltapuhteena
iloisina, yhtä iloisen takkawalkean walolla, tehden mikä mitäkin
käsityötä. Miellyttäwän ja raittiin näköinen oli tuo wäki, sillä
hywinwointi, terweys ja tyytywäisyys loisti jokaisen werewiltä pokilta.
Kaikkialla wallitsi hywä järjestys, siweys ja puhtaus. Waimowäen
tuuheat ja paksut hiukset oliwat kammatut sileiksi, ja siewästi
letitettyinä riippuiwat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun
siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hywässä järjestyksessä olewa,
miellyttäwä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa wieraan
katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän
pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena.--
Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikawiikareita, lisäksi
talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitiwät he omaa menoaan
ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olewan mitään yhteyttä käsitöitänsä
tekewän aikaisemman wäen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs wanha
ukko, jonka ääressä he hääreiwät. Heti ensi silmäyksellä weti tämä ukko
huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumiwalkeat hiukset hywästi
siiwottuina, jota niin harwoin näkee sillä asteella olewalla ihmisellä.
Hänen kaswonsa oliwat arwokkaan ja säännöllisen näköiset, waikka sywät
wa'ot niihin oliwat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysywäisen
sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Wanhuusko wai murhe, tahi
intohimotko lienewät kyntäneet noita wakoja ukon kunnian=arwoisille
kaswoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä oliwat arwokkaan ja
ryhdikkään näköiset ja wartalonsa osoitti uljuutta ja jäntewyyttä,
waikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa
maahan tuota solewaa ja jäntewää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon
elämän leiwiskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saawuttaa
tarkoituksensa, sillä käwelipä ukko jotenkin kumarassa. Waikka hänen
yllänsä oli wanhat, kuluneet waateriewut, oliwat nekin kumminkin
hywässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta
waatteilta woi waatia.
"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan wiisi penniä!" sanoi
eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.
Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn wierasta kieltä ja waikk'en ole mikään
kielitaituri, olin kuitenkin huomaawinani, että se todellakin oli
waadittua kieltä. "No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan wiisi
penniä!" sanoi toinen poika.
Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon,
waikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.
"Engelskan kieltä wielä wiiden pennin edestä!" sanoi taas eräs poika ja
niin meniwät he kaikki mahti=kielet läwitse. Ukko suoritti ne suurella
pontewuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan
noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eiwät pettäneet ukkoa,
sillä he antoiwat hänelle wiisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja
ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo
kaikki huwitti poikia niin paljon, ett'eiwät he näyttäneet mitään muuta
näkewän eikä kuulewan.
Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluwa, oli wielä tuo
turmiota tuottawa kotitarpeen wiinan=poltto woimassa.
"Jospa minulla olisi wielä kymmenen penniä lisäksi, niin..."
"Mitä niin?" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.
"Niin saisin korttelin--wiinaa", sanoi ukko ilosta loistawin silmin.
"No, harakkatanssia wielä, niin minä annan kymmenen penniä!" sanoi eräs
poika uhraawaisesti.
"En, sitä en tanssi", sanoi ukko melkein harmissansa.
"No, mutta kymmenen penniä!"
"En sittenkään."
"Wiinakortteli?"
Ukko ei wastannut mitään, huokasi waan raskaasti.
Selwästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, waikka hänellä
olikin kiiwas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi
woinut lunastaa niin mieleisensä wiinakorttelin, ei hän tahtonut
kumminkaan ruweta harakkatanssilla wajawaista summaansa täydentämään.
Wiimeinen pojan muistutus sai hänet waikenemaan ja miettimään. Mitä
miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään--wiinakortteli
ja harakkatanssi wastakkain, edellinen juurtuneena, woittamattomana
himona ja jälkimäinen inhottawana, alentawana tekona.
"Noh, wiinakortteli!" sanoi hetken perästä äsköinen poika.
Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuwassa
olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa
rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään
hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.
"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin,
luulen mä, rahan ansiota", sanoi talon isäntä nauraen. Koko wäki myös
naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he
räpyttiwät käsiänsä ja huusiwat: "katsokaa Fabiaania, katsokaa
Fabiaania!"
Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki walui
hänen walkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen
penniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja
mielihywällä wastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.
"Woi, woi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä;
se koskee sydämeeni", sanoi ukko puolisurullisena.
Nyt oli hänellä wiinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu,
niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen wiimeisestä lauseestaan.
Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt
asialleen johonkin toiseen taloon.