Kun hän oli wähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo woisi jatkaa?"

"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa

käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen",

sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti

pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olewan

nykyään mikään wiinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta

wiinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut wielä enempää kuin wähän

runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta waikuttanut sen

niukkuuden, wai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis woinut enempää

wastaan ottaa, en tiedä; summa waan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan

katsoessa näyttänyt olewan wähääkään humalassa.

"Woitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun

asti teidän elämänne waiheet", kehoitin ukkoa.

"Woin", alkoi hän taas. "Kaikki toiwoiwat minusta jotain suurta, jotain

mainioita. Kaikki kunnioittiwat ja ylistiwät minua, mutta ei kukaan

toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani

Agneta=niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka

olimme me kaswaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä wartuin

opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kaswoi hän hywissä

tawoissa, siweydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli

hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan

enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani

ja toiwoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja

jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa woittaa. Me emme olleet wielä

sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me

toistemme toiweet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta

ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja

siwistykseltä loistawaa kosijaa, mutta kaikki waan hän hylkäsi;

näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa

kenellekään.

Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut

ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Towerieni leikit, kokkapuheet ja muut

ilon esineet meniwät korwieni siwu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä

useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni

kummasteliwat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen

waikuttanut ja he kokiwat kaikin tawoin saada minua elpymään entiseen

iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eiwät tietäneet suruni syytä,

sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastowerini

pitiwät minua, joll'eiwät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä

ja hieman tyhmänä jörönä.--Minä kuuntelin luennoita--ei, minä en

kuunnellut niitä, waikka olin kuuntelewinani, sillä minä en kuullut, en

ymmärtänyt mitään, waikka professorit kokiwat panna parastansa.

Sydämessäni oli waan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä--Agneta;

hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren wallan, että kaikki muut

jäiwät aiwan syrjään.

Minun ensimäinen lukukauteni olisi hywin huonosti onnistunut

yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin

paljon, että sen awulla pääsin reppositta läpi stipendio=tutkinnon.

Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin,

sillä siellä tiesin tapaawani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen

woima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä.

Terwehdittyäni rakkaat wanhempani, sisarukseni ja muun talonwäen,

kysyin heti wanhalta Maija=nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken,

tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauwan ollut meillä

palweluksessa, jopa niin kauwan, että hän oli pienenä poikasena jo

minua hoitanut, ja sentähden woin minä häneen luottaa niinkuin omaan

äitiini.

Maija katsoi minuun teräwästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut

tunkea sieluuni sisälle.

'Wai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta

luulenpa että ne ajatukset owat syntyneet liian myöhään, sillä

kauppaneuwos Warasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi

Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin woin,

waikka sydämeni tykki niin kowasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini

heilui sen jyskytyksestä.

'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko

Agnetalla kosijoita, waiko ei. Olkaa nyt siiwo ja sanokaa: onko hän

kotonaan, wai eikö; minulla on hänelle waan erityistä asiaa', sanoin

tekolewollisena.

'Luultawasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu

kauppamies Kumanderille ja tiettäwästi on Agnetakin siellä. Siellä

lienee myöskin nuori Waranen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo

kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin

wiimein taipuwan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauwan

niskoitella niin mahtawaa kosijata wastaan', sanoi Maija.

Minä pistin hätäpikaa waatetta päälleni ja ilmoitin wanhemmilleni, että

olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli

semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian

myöhään? Miksi olen näin kauwan salannut tunteitani? Onko hän jo

antanut sydämensä toiselle? oliwat kysymyksiä, jotka tuon tuskan oliwat

sydämeeni tuoneet. Korwani suhisiwat niin kummallisesti ja otsaani

poltti niin kowin, ettei Joulukuun pohjoinen wiima woinut sitä kylläksi

jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä wiiman awuksi

otsaani. Niin sain wihdoin jonkunlaisen lewollisuuden itselleni ja

sitte astuin huoneesen.

Nuoret oliwat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtiwat heti

ylös ja tuliwat luokseni, kättä puristaen terwehtimään minua, eikä

heidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terwe tulemaasi!'

Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Warasen wieressä; se

näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös

tahtonut tulla minua terwehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa

pidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauwan ei

tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soweliasta

kauwan pidättää irti pyrkiwää tyttöä. Päästyänsä wapaaksi, tuli Agneta

suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toiwotti minua

terwetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli terwehtiessään.

Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selwäsi hänen pienen, lämpöisen

kätösensä wapisewan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

Kun kaikki muut oliwat minua terwehtineet, tuli Waranen arwokkailla

askeleilla luokseni. Hän ei terwehtinyt minua, ei ottanut kädestäni

kiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksawat?' kysyi hän

waan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

Hywin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä iwata minua, sillä

hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo warhaisesta

nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle

kaikkialta tulewan ylistyksen wuoksi.

'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne waan', koin wastata niin lewollisesti

kuin woin, waikka sydämeni oli pahtua.

Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torwet rupesiwat raiwokkaasti soimaan

kiihkeää walssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Warasen nuori

herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa

loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä

muu oli neuwona. Hurjassa walssissa rupesi tuo komea pari kiitämään

ympäri awaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keweät ja notkeat

liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni

wauhti, yhä enemmän huimaawa notkeus--mitenkä? Nythän en enää näe

yhtään tahdikasta liikuntoa, waan yhtenä, tuulta synnyttäwänä,

kohisewana patsaana kiitäwät he hirmuista wauhtia. Woi woi! Nyt en näe

sitäkään, ainoastaan wesikaaren näköinen sumupatsas waan kiitää--ei se

ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin--awaruuteen.

Kauhea kosken pauhu kuuluu aiwan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen

hirweällä pamauksella ja--sitten--sitten ei heitä näy ollenkaan! Minä

olin--pyörtynyt.

Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli

kaaduttuani nostettu sohwalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta

hieromassa aiweniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin

kun ensikerran awasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi

minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosiwat minulle wedellä

seoitettua wiiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä

täydellisesti.

'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun

toipuneen.

'Minä en woi hywin--täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia',

sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

Kaikki katsoiwat, mikä enemmän, kuka wähemmin kummeksien minuun. Olipa

tuo tapaus waikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui

siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

Kaikki nuoret, jotka oliwat meiltä päin kotoisin, lähtiwät minun

kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Warasenkin ja Agnetan asunto.

Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Waranen lähteä Agnetaa

kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtowansa huonosti

woiwaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Warasen tyytyä,

waikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta

kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'

Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota wiimeistä

lyhyttä taiwalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan',

ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin woimiani, kokosin

ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään

helppo asia. Sydämeni sykki niin kowasti, että helposti sen jyskeen

kuulin. Niin tawoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata

takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis

portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle wapisewalla

äänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtawalle

kosijalle?'

'Ketä tarkoitat?'

'Nuorta Warasta'.

'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä

wähemmin Waraselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan

nuhtelewaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että

sinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja

otin häntä kiinni kädestä.

'Jopahan wiimein sai sydämeni kauan toiwotun wastauksen. Paljon on se

toiwonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on

se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä

sinussa löysi se wastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän

liikutetulla äänellä.

Minä likistin häntä hellästi rintaani wasten. Ei woinut Joulukuun tuima

pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palawaa rakkauden

suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...

Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin

pitkä--maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä

katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas wähän,

mutta kuiwat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi

lähetä loppuansa.

"No, kuinko sitte käwi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni

oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän waiheet loppuun asti.

"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa

yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut

niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin

kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua

painanut. Suru, murhe, ikäwä, kaikki oliwat nyt kadonneet, sillä nyt

tiesin omistawani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden

olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin

suloisessa ja wirkistäwässä unessa.

Huomenna oli iltapäiwästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä

jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme--kihlatut. Muori Waranen

harmistui kowin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää,

minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

Olen liian heikko kuwaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan

parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into,

toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä

lukukaudella. Poissa oliwat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus,

kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä

rataa. Eipä kauan wiipynyt, ennenkuin oppitowerini alkoiwat

kummastukseksensa hawaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin

oppitowerit älysiwät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

Niin kului toiworikas ylioppilasaikani tawallista rataansa. Kaikki

oppiminen oli minusta waan leikintekoa ja kaikki professorit

ihmetteliwät nytkin hywää oppiani ja teräwää päätäni. Aste asteelta,

päiwä päiwältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli

Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti waihdoimme kirjeitä.

Lukukausien wäliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja

omaisieni luona.

Yhtä kyytiä luin wiisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla

oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.

Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä

pyydän teitä: älkää wäsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette

käsitä nykyistä tilaani!" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi

kertomuksensa.

"Puhukaa, puhukaa waan, en minä wäsy! minä juuri haluan kuulla elämänne

tapaukset loppuun asti kaikkineen", sanoin ukolle innossani.

"Niin", alkoi taas ukko, "Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se

suuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti

minussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena,

mainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta

kotipaikoilleni. Omaiseni iloitsiwat, tuttawani ja ystäwäni iloitsiwat,

ja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toiwosta, mutta

kaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä oliwathan kaikki surumme ja

ilomme yhteiset.

Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihawia wirkapaikkoja kuin

nykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja waikutusalaa, wihitin

itseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arwolauseet.

Semmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n

pitäjääsen?

Kirkkoherra K. oli loistawa ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt

wanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suwultaan mahdottomat rikkaudet, ja

muutoin oli hän kirkkoherrana wäkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka

lihawien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden

ruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin

perheessä ylellistä, melkeinpä howintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla

oli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtawan

sielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet

oliwat sisustetut mitä häikäsewimmällä loistolla, jonka moista en

ollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat oliwat peitetyt

kallisarwoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle

oli wielä ripustettu kalliita kuwamaalauksia ja tauluja. Akkunoita

werhosiwat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja awaran salin katossa

riippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut oliwat myöskin

uusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.

Hywin arwattawa on, että noin loistawassa ulkonaisessa elämässä oli

myös loistawat elämän tarpeetkin. Ruoat oliwat aina laitetut kaiken sen

tieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsiwät, ja

muille harwinaisia herkkuja oli melkein jokapäiwä pöydällä. Kaiken sen

lisäksi pidettiin hywä huoli, ett'ei huwituksia eikä seuraelämän

huikasewaa woimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistawia kemuja

loistawan seuran kanssa, ja milloin eiwät muut olleet pappilassa,

oliwat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut

semmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun

kemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huwituksia

nauttia.

Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut

äkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.

Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella,

kunnioituksella ja helleydellä wastaan; loistawasti sisustettu kamari

annettiin minulle asuakseni.

Häikäsewän loistawa elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka

elämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa,

astuiwat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen walossa näin

selwästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka wähäpätöiseltä ja

onnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistawuuden ja rikkauden

rinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuiwat mielestäni semmoisilta,

joilla ei ole mitään arwoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. 'Mitä

auttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka

ainoastaan woi tosiarwoa ja elämän mukawuutta ihmiselle antaa? Mitä

auttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen

käskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?'

ajattelin itsekseni. Se oli wäärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli

sieluni so'aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut,

mutta mitäpä se enään autti.

Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut

olewani monen kymmenen peninkulman päässä koko talosta. Oi, kuinka

mielelläni olisin suonut olewani Agnetani luona pienessä, waikka

köyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja

wasta=alkawan perhe=elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta

kadehdittawasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma

erotessamme wiimeksi, että kun minä saan wakinaisen paikan, me heti

yhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sepä

juuri olikin ainoa keino, joka minua wähänkin wiihdytti ja lohdutti

tuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.

Pian hawaitsi talon wäki tuon alakuloisen tilani. He kokiwat kaikin

tawoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja

kaikki yhteisesti, osoittiwat minulle semmoista ystäwyyttä, että minua

ei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa häwettikin. He etseiwät alati

minun seuraani ja laittoiwat minulle mitä huwitusta waan woiwat. Jos

minä synkkämielisyydessäni wetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en

siellä kauwan saanut yksin olla, sillä kun he huomasiwat sen, arwasiwat

he kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet

luuliwat pelkän ikäwän olewan syynä surumielisyyteeni.

Prowastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen.

Neidit oliwat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kaswatettuja

olennoita; tuntuipa siltä, että he owat puoliwäliä taiwasta, niin

paljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olewan. He oliwat kaswatetut

kaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä woidaan toiwoa ja

antaa. Heidän ei ollut tarwinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen;

sillä oliwathan heidän wanhempansa rikkaat. He oliwat pienuudesta

pitäin kaswatetut lellittelemällä, niin että he piankin oliwat

käskijöinä eiwätkä käskettäwinä. Isommiksi tultuansa oli heidän

waltansa niin suureksi kaswanut, että heidän pieninkin oikkunsa

täytettiin wähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli

lapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä wiisaudessaan

joskus wähän wastustelikin tytärtensä alinomaisia waatimuksia, eipä se

kauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä=neuwoin puoliaan pitäessä.

Niinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huwituksista toisiin

ja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistawissa puwuissa.

Silloin en tietänyt asiain niin olewan, mutta sittemmin sen kyllä

tiesin, waan liian myöhään.

Niinkuin jo mainitsin, koettiwat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa

poistaa minusta luultua ikäwää. Harwa ilta laitettiin niitä tai näitä

kemuja ja huwituksia, ja joll'ei niitä ollut kotona, oliwat ne

yhteisestä neuwonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Wierasten läsnä

ollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin

kaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja

warowaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.

Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuweihin; hän oli talon wanha

tuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse

eteeni, kysyen: 'ken on tämä nuori ja pulskea herra?'

'Maisteri L----m ja asessori M----n', esitteli samassa prowasti, meidän

molempien isäntämme.

Me terwehdimme toisiamme.

'Maisteri jo noin nuorena?' sanoi wieras herra kummastellen ja

katsoen minua tarkasti silmiin. 'Niin, niin. Olenhan sen lukenut

'tidningeistä', että maisteri L----m on suorittanut loistawasti

maisterin tutkinnon', lisäsi hän sitte.

'Hän on myös jo walmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä

tulee professori', ehätti prowasti sanomaan.

'No, eihän mitä!' sanoi wieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen

käteeni. 'Toiwotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistawa ja

kunniarikas tulewaisuus', jatkoi hän.

Minä tunsin, että weri nousi päähäni ja kaswoihini. Minua oli

imarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin

suloiselta korwissani. Waikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman

niin julkista ja korkea kiitosta ja toiwoa. Minä silmäsin ympärilleni.

Toinen talon keskimäisistä neideistä, Wendla nimeltä, seisoi

likitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi

hän punottawana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nousewa aamurusko,

ja selwään huomasin, että hänkin oli punastunut tawallista enemmän.

Miksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama

toiworikas imartelu koskenut häneenkin niin sywältä kuin minuun?

Wielä: oliko asiansa sama kuin minunkin--hänestä tulee professori--teitä

odottaa loistawa ja kunniarikas tulewaisuus--Wendlan punastuminen, nepä

oliwat asioita, jotka saiwat minut niin pyörälle ja semmoiseen

häiriöön, että katsoin parhaaksi wetäytyä oman kamarini yksinäisyyteen.

Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oiwaltamaan,

että minäkin olin joku--niin, niin--professori--loistawa tulewaisuus--

Wendla--niin, niin.

Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni owi ja postipoika

astui sisään.

'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle

todellakin semmoisen.

Wapisewalla kädellä otin minä kirjeen wastaan. Poika meni.

Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olewan Agnetalta. Woi,

woi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni wapisiwat kirjettä awatessani.

Niinkuin olin aawistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja

ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren

ikäwänsä, jota hän ei ole kylläksi woimakas wastustamaan. Samassa hän

myös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarwis odottaa niin kauan, että minä

saisin wakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'woimmehan elämämme

alottaa wähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi

pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun riwin ikäwänsä

lohdutukseksi.

Ei yksikään kuolewainen arwaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin

sydämessäni. Professori--loistawa tulewaisuus--Wendla--Agneta--ei, ei--

loistawa--Wendla--Agneta wielä sittenkin--nehän ne oliwat ne erilaiset

liekit, joita erilaiset palkeet puhalsiwat erilaisilla tuulilla

yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus, loistawa tulewaisuus

ja kunnianhimo taisteliwat siellä.

Tuommoisen sisällisen tunteen raiwotessa, tuli ulkonainen asemanikin

niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä käwelin akkunan luokse

ja awasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttawaa otsaani, kun owi

aukeni ja sisään astui--Wendla!

'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hywä ja tulkaa seuraan! Kaikki

kaipaawat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.

Minä käänsin kaswoni häneen päin, waikka tunsin, että niitä wielä joko

poltti tahi paleli.

'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä waiwaa, kun olette

noin kalpeana? Sanokaa, miten woimme olla teille mieliksi, ja me

koetamme kaikin tawoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.

'Minua on kaikella ystäwyydellä ja rakkaudella kohdeltu--liiaksikin',

änkytin hänelle.

'No, mikä teitä sitte waiwaa?' kysyi hän ja katsoi teräwästi ja

osanottawasti minua silmiin.

'Sydämen suru', wastasin minä.

'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle

altisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden

silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.

'Minä en woi hywin, enkä woi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.

'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te

tarwitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.

En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä,

miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti

Wendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina

olla tykönäni.

Toiset rupesiwat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin

tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keweät jalkojen

liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin wielä olinkin, rupesin

kirjoittamaan wastausta Agnetalle.

Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta woiton pitänyt

ja pois tieltään sysännyt professorit, loistawat tulewaisuudet, Wendlat

ja muut, jotka olisiwat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä

warmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja

lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja wakuuttaa hänelle

todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan wielä kärsiwällisesti,

kyllä wielä muka asialle hywä loppu tulee, kun oma paikka saadaan,

sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.

Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraawassa postissa sain minä

Agnetalta kirjeen, josta sain wastaan ottaa nuhteita--Agnetalta!

Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselwiä lauseita,

jotka hänen warma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta

sydämestä.

'Rakas ystäwäni!' kirjoitti hän muun muassa. 'Kuinka saatatkaan sinä

suuressa ikäwässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: 'minä

toiwon woiwani rakastaa sinua kuolemaani asti' ja 'en ymmärrä itsekään,

mitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin'. Sinä siis tahtoisit minua

rakastaa, mutta et woi! Niinkö? Sinä et sano tietäwäsi, mitä minulle

kirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett'et sinä

ainoastaan tahdo, mutta että sinä woit minua rakastaa kuolemaasi asti;

kirjoita minulle, että pian wietämme häitämme, ennen wakinaisen paikan

saamista; kirjoita niin, enempää en sinulta waadi! Woi, Fabian! Mikä

sinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!'

Wasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut

salata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan

Agnetalle tyynemmällä mielellä wastausta ja lupasin woiwani rakastaa

ainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian

häitä.

Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus

oli woittanut wakawamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen,

semminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Wendlan asiaa. Minä

pidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Wendlan tuonnoisen

punastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla

tawalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä

oli hän sanonut minua 'nuoreksi professoriksi', eihän sekään merkinnyt

mitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti

lausunut.

Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru= ja synkkämielisyyteeni,

mutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen

epätasaisesta ja'osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toiwon surua.

Minä näin yhä suurempana sen juowan, joka oli minun ja talonwäen elämän

wälillä, ja yhä isommaksi käwi se wäli ja korkeus, jonka tunsin olewan

itseni ja talon neitien wälillä, ja minua oikein poltti heidän

läheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan

keskustelua niin paljon, kuin waan woin.

Nyt juuri tuli ensimäinen saarnawuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä

oli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen

jakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän

hywäämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytywäisyyteen puutoksien ja

kärsimisien alla. Sanat tuliwat woimallisesti ja sattuwasti, sillä ne

wuotiwat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsiwänsä onnen

epätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsiwällisyyteen ja tyytywäisyyteen

kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset owat meidän

hywäksemme, jäi saarnaajan oma sydän aiwan osattomaksi, ne oliwat

aiotut muille.

Ihmiset kiitteliwät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo

kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toiwotti, että

Jumala wahwistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin

melkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan wiisasta

järjestelmää wastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua

sielläkin, erittäinkin Wendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni

hänkin ja melkein wesissä silmin kiitteli minua 'erinomaisen kauniista

saarnastani;' lieneekö hän tuon saarnani kautta wielä korkeammassa

määrässä tullut tuntemaan oman korkean arwonsa ja asemansa?

Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä prowastilta käskyn tulla

hänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Prowasti oli

miettiwän ja ylewän näköisenä wetelemässä sawuja pitkäwartisesta

merenwaha=piipustansa. Hän wiittasi minua istumaan; minä tottelin.

'Minä olen hawainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen.

Olemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se

ole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun

mielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut

ehdotella teille työtä wäliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa

wastaan, ruweta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?' sanoi

prowasti ja katsoi minua teräwästi silmiin.

'Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi', sanoin

minä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.

'Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo

oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi waikka minkälaiseen perhe= ja

seuraelämään. Pääasia on waan se, suostutteko tarjoukseeni wai ettekö?'

sanoi prowasti.

Minä otin ujosti prowastin tarjouksen wastaan, ja puoli

raskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaawani

waikka minkälaisen seura= ja perhe=elämän kaunistukseksi. Aiwan

wapaasti päätimme jo huomenna alkaa.

Minulle ruwettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystäwyyttä,

sekä wanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli

aiottukin, eiwätkä neidit woineet kyllin kiittää, kun sallimus oli

heille lahjoittanut niin oiwallisen, mieluisan opettajan.

Tunnustaa täytyy että ikäwäni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa

surumielisyyteni alkoiwat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa woin

näyttää oppiani ja kykyäni, wieläpä itseäni niin paljoa ylempänä

olewassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arwon tuntoa.

Oppiminen käwi hywästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit oliwat

luonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita

ihmisiä; erinomattain oli heillä hywät henkiset lahjat ja suuri kyky

omistamaan henkistä kehitystä.

Kaikista etewin oli--Wendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain

oppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua

opettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa

hänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaweet, entiset toiweet

tulewasta suuruudestani rupesiwat taas saamaan sijaansa sydämessäni.

'Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistawa tulewaisuus, Wendlan

punastuminen silloin illalla ja hänen lauseensa: nuori professori ja

myös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa

kaunistukseksi waikka minkälaiseen seura= ja perhe=elämään', alkoiwat

kuwastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korwissani.

Mitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo

mielipiteet ja ajatukset saiwat minussa waltaa, kylmeni myöskin

rakkauteni Agnetaa kohtaan.

Wendlan yksityistunnit tiheniwät tihenemistään yhä ja alkoiwat

miellyttää minua niin suuresti, ett'enpä olisi enää suonutkaan muita

tahi yhteisiä opetustunteja olewan. Wendla olikin iloinen ja haasteli

niin wapaasti ja awonaisesti. Hän ei näyttänyt pitäwän omasta

arwostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttäwä

ja wiehättäwä olento.

Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht'äkkiä sanoi

Wendla: 'minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun

tietäwänkään.'

'No mitä se sitte olisi?' kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.

'Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.'

'Lupaan, minä en pahastu.'

'Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät

murheellisena', sanoi Wendla ja katsoi weitikkamaisesti minua silmiin.

Minä punastuin, minä wapisin. Todellakin tiesi Wendla semmoista, jota

en luullut hänen tietäwän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella

huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan,

sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hywin kyllä olin

oiwaltanut, ett'eiwät siwistyneen säädyn kihlaukset woi kauwan salassa

pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi

tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Wendla oli saanut kirjeessä tiedon

eräältä ystäwältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon wäkikin

tiesi sen.

'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin

hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin.

Woi, woi, se oli walhe, wapaehtoinen walhe, sillä olinhan sitonut

sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystäwään--Agnetaan.

Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.

Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Wieraita tuli paljo, kaukaa ja

läheltä, tietysti arwokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan

kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan

neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki

kummailiwat, miten he oliwat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli,

ett'eiwät he sitä ennen osanneet.

'Meillä ei ole nykyään waikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut

maisteri kotona, joka woipi opettaa waikka mitä', sanoi prowasti

imartelewasti.

Niin prowasti, mutta minuun se ei ollut waikuttamatta, sillä se lause

lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla,

sillä kaikki oudotkin wieraat katseliwat kummastuksella ja

kunnioituksella niin pätewästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.

Tanssi alkoi. Melkein heti menin Wendlan luokse ja kumarsin

kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti

ylös ja tarttui tarjottuun käsiwarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä

walssissa kiidimme ympäri awaran salin lattiaa. Wauhti kiihtyi

kiihtymistään ja keweänä ja notkeana lensi Wendla kanssani kuin

taiwainen haamu; luulinpa, ett'eiwät hänen jalkansa koskeneet lattiaan

ollenkaan.

Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja

huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Wendla

hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taiwainen olento

olisi ollut likelläni.

'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja wiehättäwämpää paria ei saata

koskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta wihdoin. Siitä kuulin,

mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitiwät.

Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin--Wendlaa; hän oli tästä

lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja

loppuna. Hän oli kerrassaan woittanut sydämeni ja muuta ei ollut

minulla nyt tekemistä kuin: woitanko minä hänet? Minä tosin olin

huomaawinani kaikista asian haaroista, että Wendla osoitti minulle

myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut waan woimia ilmoittaa hänelle

rakkauttani.

Mainittawa on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta

kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestäwän

rakkautensa ja ikäwänsä, mutta kylmiä, ikäwiä oliwat ne nyt minulle.

Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eiwät muut näkisi

niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin

wastaamatta.

Niin kului taas joku aika mieltä jännittäwässä ja tukalassa tilassa.

Kesä oli. Eräänä päiwänä oli koko pitäjään herraswäki teiskaamassa.

[Huwikäwelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä käwelin

yksinäni ajatuksiini waipuneena. Silloin tuli Wendla luokseni ja sanoi:

'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono

kawaljeeri.'

'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja wähän säikähtyneenä.

'Te ette suo niin paljoa hywää turwattomalle neidille, että

ojentaisitte hänelle käsiwartenne', sanoi Wendla.

'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle

käsiwarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa

suonut silloin olewamme kahden kaikkiansa.

Waikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti

ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Wendlan ketterästä käytöksestä

ja lämpimästä puheesta saawinani uuden todistuksen hänen

myötätuntoisuudestaan.

Illalla kun kotiin tultiin, oli Wendla niin innostuneena piaanoa

soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän

pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä

otin ilolla kutsumisen wastaan. Keweänä kuin haamu, liiteliwät hänen

pienet ja walkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä,

kuin eiwät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen.

Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin waikeimmat kappaleet soitti hän niin

wapaasti ja ylewästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen

kehtolauluinansa. Säweleet oliwat niin woimalliset, että minä jouduin

tunteitteni waltaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa,

metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen wiserrystä----ei, ei,

nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulwi taiwaalta maahan--nyt, nyt,--

nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen

walitukset kuuluwat--no mutta älä itke, älä wuodata kyyneliä! nythän

kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toiwoa, luottamusta--w-ooi! olkaasta

waiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siiwillänsä ikuista lempeä ja

rakkautta; hän pyyhkii ja kuiwaa pois nuot wasta tippuwat kyyneleetkin

ja sydämet tuntewat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen

unikukat rupeawat meitä waiwuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen--huh,

kun putosin kylmään weteen----.

Tuommoisia tunsin Wendlan soittaessa ja niin haaweksiwassa tilassa

olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa wiimeiseltä tapahtui.

Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haawehtiwaisessa tilassani,

mutta nyt juuri tuli Wendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin

soitannosta.

Minä hawahduin, mutta kylmä wiima tuntui käywän wielä selkäpiini

läwitse tuon äsköisen kylmään weteen putoamiseni tähden.

'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä',

änkytin wastaukseksi.

Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

Seuraawana päiwänä oli Wendlalla taas yksityistunti.

Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin

Wendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden woiman, että hänestä tuntui

käywän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruwettiin piirustamaan.

Lieneekö Wendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei waan

saanut erästä kuwioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, waikka

kuinkakin olisimme koettaneet. Wiimein pyysi hän, että minä ottaisin

häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa.

Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli

kuuma, se wapisi, sen tunsin aiwan selwään. Minä koetin ohjata kättä,

mutta eipä kuwion walmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin

tunsin wastustamattoman woiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle

niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä

kiinni ja katsoen häntä silmiin.

Wendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi

puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä

suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen wapisewille

huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää

sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin

mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'

'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin

häntä rintaani wasten.

'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Wendla.

'Minä en ole ennen uskaltanut.'

'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'

Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme

rinnoilla.

'Mutta mitä wanhempasi sanowat, kun saawat tämän tietää?' kysäsin,

sillä nyt wasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

'He eiwät sano siitä mitään; se on heille suotawa asia', sanoi Wendla

luottawasti.

Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan

maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia

niin.

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin

meidän kamariamme. Tulija oli itse prowasti. Hänellä oli jotain

erikoista asiaa minulle.

Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja woimaa, ainakin

enemmän kuin tawallisella ihmisellä. Ennenkuin prowasti kerkesi mitään

sanoa, käwelin minä häntä wastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra

prowasti, minä rakastan teidän tytärtänne Wendlaa ja hän rakastaa

minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toiwoa

teidän suostumustanne ja siunaustanne?'

'Onko se sinunkin tahtosi, Wendla?' kysyi prowasti hywin juhlallisen

näköisenä.

'On, pappa', sanoi Wendla ujosti.

Prowasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt

neuwoa korkeudesta.

'Minulla ei ole siihen mitään wastaan sanomista', sanoi hän sitten,

käwellen samassa Wendlan luokse. Hän otti Wendlan kädestä kiinni, tuli

ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tulewa elämänne

onnellinen ja loistawa!'

Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me

kolmikannassa saliin, minä ja Wendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti

prowasti koko herraswäelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut

muuta tekemistä kuin ottaa wastaan lukuisat onnentoiwotukset;

erittäinkin oli Wendlan äiti niihin hywin harras.

Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko

maailmassa. Minä olin jo mielestäni walmis professori--nuori

professori, jommoiseksi Wendlakin oli minua kerran kunnioittanut.

Loistawa tulewaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottawan minua, se

leijaili jo aiwan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo

käsin koskettamaan. Minulla tuntui olewan niin paljo woimaa, oppia,

neroa ja wiisautta, että todellakin uskoin woiwani kaunistaa koko

ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura= ja perhe-elämää; jos ihmiset oliwat

minua hywin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arwoni nyt kenties

kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä

mitättömyyteni tunto.

Seuraawaksi illaksi oli kutsuttu useita wieraita. Julkisesti tapahtui

silloin meidän kihlauksemme.

Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin,

ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäwäänsä; myös

paheksui hän kowin sitä, ett'en ollut wastannut hänen kahta wiimeistä

kirjettänsä. Silloin wastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo wastaus

tuli, sen arwannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän

kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa wapaasti antaa sydämensä

ja kätensä kenelle tahtoo. Woi, woi! En tietänyt silloin, että siten

musersin puhtaimman, wilpittömimmän ja rakastawimman sydämen, mikä

koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta

huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

Minun saarnani aineet kääntyiwät nyt aiwan toisenlaisiksi. Jumala on

rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta

rakkautensa woimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja

odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä

rakkautensa wuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani

oliwat sen sisällyksiset, sillä ne lähtiwät miehen sydämestä, joka niin

werrattomasti rakasti--itseään ja--ja loistoa ja kunniaa, Wendlaa ja

Wendlan--professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Wendla minua

nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettawan.

Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja wihkiä, sain minä Agnetalta

näin kuuluwan kirjeen:

'Fabian!

Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi

ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti

sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle

minun pyhimmät tunteeni--ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,

sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut

so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan

kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja

nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi

Agnetalta.'

Kirjettä seurasi wähäinen suljettu mytty ja kun sen awasin, sisälsi se

pienen kotelon. Minä wiskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini

salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni.

Kätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa,

sillä en olisi suonut kenenkään näkewän niitä. Ja jopa olikin aika

kiire, sillä askelia kuului ja Wendla astui sisään. Hän ei huomannut

minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille

Agnetan wiimeisille ystäwyyden osoituksille. Niin, käwihän se laatuun

minulta, joka olin niin loistawa tulewaisuus; mitäpä huolinkaan minä

yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä wanhan, kuluneen

rakkauden wiimeisestä walituksesta, waikka olinkin kerran luwannut

hänelle ikuista uskollisuutta, waikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni

rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt.----Onko siellä pullossa enää

mitään? Kieleni kuiwuu niin kowin ja sydämeni käypi kowin

murheelliseksi, herne minua taas wähän wirwoittaisi", sanoi hän sitte

äkkiä.

Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä wiimeisen pisaran.

"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin

kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikäwää;

niistäkää sitä wielä, sen karsi on taas pitkä", sanoi hän sitte.

"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Warasen kanssa?" kysyin häneltä

hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän

tapahtumia.

"Woi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun waan

jaksatte minua kuunnella", sanoi ukko, nähtäwästi surumielisenä.

Minä wakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen,

waikka se olisi kuinka pitää.

"Niin", alkoi taasenkin ukko. "Kauan emme olleetkaan Wendlan kanssa

kihloissa, sillä wuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja wihityt.

Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toiwotettiin

onnea sadoista suista.

Juurikuin olimme saaneet häämme wietetyksi, sain minä määräyksen

toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne

muuttoamme käwin minä jo siellä, laittamassa tulewaa asuntoamme niin

mukawaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla olewa

kappalaisen wirkatalo ei ollutkaan semmoinen howi kuin se, jossa Wendla

oli kaswanut ja jossa minäkin olin wiime ajat oleskellut. Talo oli waan

tuommoinen wanha, riutunut talo, jossa oli waan yksi ja matala

asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni

salin=tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aiwan

kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala

yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski

pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä

tuohon uuteen kotiimme, saatin minä waimoni suorastaan hänelle aiottuun

huoneesen.

'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää

ruweta asumaan?' sanoi Wendla huoneesen tultuansa.

Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren waimoni lause soi hywin pahalta

korwissani, waikk'en silloin wielä tietänyt, että se oli alkusoitto

tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin woinut, asumuksemme eduksi, enkä

luullut waimollani olewan syytä enempää waatiakaan, sillä odotin

häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä

ole yhtä mukawat asunnot, eikä yhtä hywä toimeentulo.

'Sinä, Wendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle

nuhtelewaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

'On minulla sen werran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan

tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi

hän ikäänkuin uhalla.

'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä

puoli hämmästyksissäni.

'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä

elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat oliwat karuilla maan

selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten wiljelykset oliwat

pienet ja niukka=antoiset; ja lisäksi käwi paikkakunnassa halla

useammasti wieraina kun muualla. Wanha pastori perheensä kansa oli

seurakunnassa ainoana herraswäkenä, sillä muut wirkamiehet eiwät liene

halunneet sinne asettua, he kun tawallisesti hakewat lihawia laitumia.

Wanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena,

sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli

niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen

ja kokenut liewitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia

puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastiwatkin seurakuntalaiset

uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin

on mahdollista, mutta ikä ja surut oliwatkin opettajalla ja

seurakuntalaisilla yhteisiä.

Yhtä harwinaisia kuin siwistyneet perheetkin paikkakunnassa, oliwat

myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan;

mitäpä tietä ne olisiwatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja

pappilassakin syötiin waan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi.

Ei mitään seura=elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään

herkkuja tai loistawaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta waatteissa

ja tawoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä waan oli

wiljalta.

Kauwan ei waimoni tarwinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun

hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi käwi hänen

mielensä.

Wasta wiikon päiwät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi

minulle kamarissamme:

'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'

'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.

'Menen kotiin.'

'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.

'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään siwistyneen ihmisen koti',

sanoi waimoni.

'Woi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt

woimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut',

sanoin hänelle.

Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olewan siinä

minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

Minä rakastin nuorta, kaunista waimoani kaikella nuoren awiomiehen

tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni

kaikkea hywää ja mukawuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta

tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, waan siihen ei hän ollut

tyytywäinen, sen näin ja kuulin aiwan selwästi. Se kummastutti ja

pahoitti minua kowin. Minä koetin huwittaa waimoani miten woin: minä

luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin

niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän

oli waan apea ja synkkämielinen.

Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen

kanssa, sillä waimoni tyytymättömyys kaswoi kaswamistaan. Seuraus

eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarwitsi

ruokaa, waatetta ja palkkaa, joista waan karttui menoja. Waimoni, joka

oli kaswatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt,

ei osannut, eikä tahtonut--minä en tahdo sanoa: wiitsinyt--tehdä mitään

pienen, wasta=alkawan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja

muut askareet oliwat muiden warassa, ja pienimmätkin waatteuksen

tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle

kappalaisen apulaisen palkalle.

Ensimältä en minä pitänyt sitä minään wikana enkä puutoksena, sillä

uneksinpa minä täälläkin tuota loistawaa tulewaisuutta ja kunniakasta

professoria, waikka kyllä ne utukuwat näyttiwät jotenkin kauas paenneen

näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin

rouwan työttömyyden olewan oikeutetun. Mutta pian oliwat seuraukset

näkösällä: pieni apulaispalkka=kassa rupesi toimettomuuden ja

työttömyyden tähden kärsimään kowasti, ja mikäli kassa kärsei ja

kutistui, tuliwat puutoksetkin meille, ja wiimein oliwat ne

alinomaisina wieraina.

Waimoni tyytymättömyys kaswoi waan yhä. Kun olimme wuoden päiwät olleet

sydänmaan seurakunnassa, käwi se niin ankaraksi, että minun täytyi

Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan.

Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Wesissä silmin erkanin

hywästä, wanhasta pastorista ja niin me muutimme.

Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei

tullut, eikä professoria ja loistawaa tulewaisuutta näkynyt, ei

kuulunut.

Wuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja

terwe poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja

melkeinpä lienee waimonikin niin tehnyt. Mutta waikka luonnollinen äidin

rakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli

kuitenkin aiwan pian elämän suru--loistawan elämän suru hänelle jälleen

takaisin, wieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita,

uusia elämän tarpeita, mutta ei uusia--tuloja, siinä hänen surunsa syy.

Minä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään woin, mutta kaikki oli

turha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa,

waikka luulin sen tietäwäni.

Erään kerran sanoi hän minulle: 'et sinä woi minua säätyni mukaisesti

elättää'.

Minä kyllä wawahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä

lohduttaa ja wakuutin hänelle kaikki wielä hywin käywän.

'Ei tässä maailmassa', sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi

entiselleen.

Ei ollut monta wuorokautta wäliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin

itseksensä tuskallisesti lausuwan: 'woi, mihin minun piti joutua.'

Se ääni, se lause käwi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Woi,

woi! se särki sydämeni. Minä wapisin, minä horjuin; minulla ei ollut

ainoatakaan sanaa antaa wastaukseksi--minä en kyennyt siihen.

Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä walossaan, ja minäkin

saatoin sydämessäni jo sanoa: 'woi, mihin minun piti joutua.'--Waimoni

ei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa waan

professoria ja--ja--loistawaa tulewaisuutta! eikä noita tullutkaan niin

pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huwituksissa,

hekumassa ja työttömyydessä kaswatettuna, oli hän edessäpäin olewan

elämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian

luuli hän tapaawansa ja pysywäisesti saawuttawansa minussa. Jouduttuaan

semmoisesta hempeästä ja loistawasta tuulentupien elämästä äkkiä

puutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän woinut kantaa sitä

alennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei

ollut oppinut kärsiwällisyyttä. Siinä wasta oli oikea syy

tyytymättömyyteensä, elämäänsä ja--minuun. Kenties olisimme tulleet

toimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut--professori ja

jos uneksittu loistawa tulewaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta

todellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.

Tuon lauseen kuultuani, katosiwat professori ja loistawa tulewaisuus

näkö= ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole

sittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.

Ei yksikään woi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni

nyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset

eikä mitkään ilot ja huwitukset, kaikki, kaikki oliwat nyt menneet

palaamattomiin, mutta murhe, se waan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani

soi nyt waan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: woi,

mihin minun piti joutua. Sen lauseen oli waimoni lausunut omalle

warallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirweän osan, ja

niin tuli tuo särkewä lause yhteiseksi meille molemmille.

Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä

toiwoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki woimani ja kyynelsilmissä

puhuin waimolleni, kuinka suuren waiwan hän oli minulle saattanut

käytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä

kärsiwällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme woi tällä kerralla

wälttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä

nykyään on ja toiwossa parempaa odottaminen.

Koko puheeni ajan oli waimoni waiti ja hywin synkän näköinen, niin

ett'ei se näky paljoa toiwoa antanut.

'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin waimoksi sopinut joku

käsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän wiimein synkästi, kun olin

puheeni lopettanut.

Waikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti

kuullut, ja waikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta

ja wakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt

sydämelleni niin kipeää kuin hänen wiimeksi lausumansa loukkaawat

sanat, sillä ne oliwat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään,

ett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää terwettä,

kipua tuntewaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haawana. Sen waan sai tuo

isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toiwon kipinä elämämme

parantumisesta sammui sydämestäni. Waan waikk'eiwät ne saaneetkaan

sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tuliwat ne aikaa

myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan waimoni todellinen

sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä walossaan

paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arweluissa. Uusi tieto, uusi tunto,

uusi wakuutus siitä, ett'ei waimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua

itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakewan ainoankin

wielä woimassaan olewan elinliutimen katkaistakseen.

Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin

olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka

olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri

niinkuin Agneta oli minulle tuota wiimeistä muistoa lähettäessään

kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon

loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta

ja tulewaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka

soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei

todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän wieläkin

elämäni suurimpana erhetyksenä.

Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa waimoani,

sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei

asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päiwää ja luulenpa

siitä wuotaneiden kyynelien olleen werisiä; minun ruumiini ja sieluni

woimat alkoiwat kuihtua.

Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja waimoni

tyytymättömyys ja minun suruni eneniwät waan arweluttawassa määrässä.

Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä waan

luulin sitä löytäwäni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä

ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis

ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä,

mutta ne paljastiwat waan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä

niistäkään ollut apua. Wihdoin luulin löytäneeni jotain hoiwaa ja

lohdutusta kowin särkyneelle mielelleni, mutta woi, woi! se hoiwa ja

lohdutus oli wäärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys

elämässäni; minä, näette, rupesin--ryyppimään.

Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekewän hywää tuiki rikki rewitylle

ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni,

saatoin olla iloinen ja wäliin nauraakin ja kaikki maailman elämä

tuntui mielestäni yhdentekewältä.

Ensimältä olin minä waan sen werran hujakassa, ett'eiwät muut siitä

mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aiwan pian

astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aiwan

kaitainen.

Eräänä iltana tulin minä hywässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä

kotona ei minulla ollut tuota murheen liewikettä. Oitis huomasi

waimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla

sanatulwalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt

ollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin

rikkaan nimiluettelon kaikista parjaus= ja sättimänimistä, mitä ikinä

on kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä

kaikkia on häpeä mainitakin. Wiimein purskahti hän--katkeraan itkuun,

mutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä

olihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle

ja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eiwät tuntuneet mielestäni

hywiltä eiwätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle

nyt jo yhden=tekewä olipa se minkälainen tahansa.

Jospa waimoni olisi hywyydellä, säwyisästi kohdellut ensimäistä

rikostani ja lankeemustani, jospa hän olisi nytkään huomannut, että

lankeemus oli tapahtunut hänen tähtensä ja että minun lankeamiseni oli

meidän molempien yhteinen lankeaminen--niin jospa hän olisi luwannut

parannusta ja sanonut yhdenkään lempeän ja rakkaan sanan, niin kenties

olisiwat asiat käyneet toisin, sillä sydämeni ei ollut wielä paatunut,

se olisi wielä woinut palata ja parantua, anteeksi antaa ja ruweta

wielä toiwomaan, wielä rakastamaan, mutta sitäpä ei hän tehnyt ja

sentähden ei lankeemuksesta tullutkaan mitään katumusta eikä

parannusta, waan perikato läheni lähenemistään. Eipä kauan

wiipynytkään, ennenkuin kyliltä tuotiin minua kotiin--taidotoinna.

Jonkun ajan takaa hain minä jotenkin etuisaa kappalaisen tilaa. Minä en

juuri oikein tiennyt, hainko sitä tai en, waikka kirjoitin hakemukseni

ja kopioitsin todistukseni ja waikka lähetin ne postissa laillisella

ajalla asianomaiseen wirastoon; niin hajamielinen olin, ett'en

tietänyt, mitä tein, tahi mitä tekemättä olin. Kirjani ja todistukseni

hankkiwat minulle waalisijan, sillä kaikki arwolauseeni oliwat

walkoisella paperilla puhtaat ja wirheettömät, waikka itse todistusten

saaja ja omistaja oli tahraantunut, likaantunut, oli mennyt mies.

Näinä aikoina hankki waimoni julkista eroa minusta, aikoen mennä isänsä

tykö. Mutta senkin hankkeen teki tyhjäksi, samassa saapunut tosiasian

tieto, että hänen isänsä oli juuri wiimeisinä päiwinä tehnyt--

konkurssin! ja siwumennen mainittakoon, ett'eiwät hänen welkojansa

saaneet kymmenennettäkään osaa saamisistaan.

Minä sain määräyksen waalin saarnaamiseen. Kun määräpäiwä tuli, lähdin

sitä toimittamaan. Minä en tietänyt, mitä minä saarnatessani sanoin,

mutta se wuoti sydämestä, joka oli pettyneen toiwon katkeruutta täynnä.

Sentähden se lienee ollut, kun saarnani sanottiin suurella woimalla

kuwanneen ihmisen useinkin surkeasti pettywän pyrinnöissään ja

toiweissaan ja kuinka wähän on luottamista kunniaan, loistoon ja omaan

petolliseen sydämeensä. Mitenkä lienee ollutkin. Lienewätkö

seurakuntalaiset tunteneet pettynyttä toiwoa ja oman sydämensä

petollisuutta samaten kun minäkin, mutta waalisaarnani waan liikutti

heitä niin, että he melkein yksimielisesti walitsiwat minut

paimenekseen!

Sinne muuttoomme asti ei sisällinen elämämme parannut yhtään. Mitenkäpä

se parani, kun ei sydämen haawoja oltu yritettykään parantamaan, sillä

niistä haawoistahan kaikki wuoti. Waimoni sätti waan yhä edelleen minua

ja yhä hän waan aina antoi minun yhä korkeammassa mitassa tietää, että

hän, onneton, on joutunut aiwan wäärälle jäljelle. Seuraus oli se, että

minä join waan, ja jota enemmän hän sätti ja halweksi minua sitä

enemmän nauroin minä katkeroita nauraja hänen kiukkuisen itkunsa

sekaan, ja sitä tein niinkuin ainakin taistelossa woittanut, sanoen

samassa hänelle: itse sen niin olet laittanut.

Kaikki ihmiset säälitteliwät ja surkutteliwat minua. He rakastiwat

minua sywän oppini, hywien lahjojeni ja säwyisän luontoni wuoksi;

ylhäiset ja alhaiset oliwat siinä yhtä mieltä. He sanoiwat minun

langenneen himojeni orjaksi ja langettiwat kaiken syyn minun päälleni,

mutta woi, woi! he eiwät tietäneet, että lankeemukseni oli tapahtunut

toiwowan ja rakkaudessaan pettyneen sydämen murtumisesta ja

särkymisestä. Niin, mistäpä ihmiset olisiwatkaan sen tietäneet, sillä

minä koin huolellisesti salata todellisen sisällisen elämämme ja kantaa

mykkänä yksinäni kaikki elämämme erehdykset ja niiden tuottaman kowan

ja raskaan taakan.

Sellaista elämää elettyämme, läheni se aika, jolloin piti muuttaa

uuteen paikkaan. Seurakuntalaiset ottiwat meidät kaikella ystäwyydellä

ja kunnioituksella wastaan, mutta minun sielussani oli kowa sisällinen

tuska, sillä tunsinpa, minkälaisen sielunpaimenen he nyt saiwat ja

hirmuinen, polttawa edeswastaus tuntui makaawan päälläni.

Meidän elämämme ei parannut sielläkään; mitenkäpä se oli

mahdollistakaan, sillä kerran sille kannalle joutunut elämä ei woi

koskaan parantua. Yhä nurkui waimoni, ett'ei hän woi säätynsä

mukaisesti elää. Yhä päiwitteli hän surkeasti pettyneensä, yhäpä hän

myöskin sätti ja nimitteli minua halweksiwaisesti, mutta yhä join

minäkin ja yhä suuremmassa määrässä.

Juomiseni alkoi todellakin käydä niin määrättömäksi, ett'ei sillä ollut

mitään rajoja. Minä olin juowuksissa kotona ja kylässä, juowuksissa

kirkossa ja muissa wirkani toimituksissa, niin, eipä ollut sitä aikaa

eikä paikkaa, jossa en ollut juowuksissa ja kauhistuksena kaikille

ihmisille.

Semmoista menoa ei woinut kauan kestää, ja ennenkuin oli kaksi wuotta

loppuun kulunut uudessa paikassa, olin minä erotettu wirastani.

Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle

minkäänarwoinen, mutta waimooni otti se niin kowasti, että hän kääntyi

kowaan tautiwuoteesen; lapsemme oli kuollut wähää ennen. Mitä huolin

minä waimoni sairastumisesta, semmoisen waimon, jonka tiesin olewan

kylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuwan kohtaloansa,

joka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hywyyttänsä

ja minun huonouttani--niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen waimon

sairastumisesta, minä join waan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa

minä kuitenkin jonkin arwoinen, sen saat nyt nähdä.

Waimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet

enempää näkemästä.

Muutamat armeliaat ihmiset toimittiwat waimoni maahan. Haudallakin

ollessani olin hywässä pöhnässä. Wettä ei silmääni tullut haudalla eikä

hänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kowettunut oli rikki

rewitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.

Juurikuin olimme waimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin

oli--kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Wendlan

kanssa, oli nuori Waranen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle

toistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa wastannut:

'minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle,

waikka uskottomalle ystäwälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään

enää mitään antamista.' Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista

tarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.

Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat

ja muinaiset muistot aukesiwat nyt yhtähaawaa silmieni eteen. Nyt wasta

huomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut

itseni saattaa. Nyt wasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se

juuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui--

niin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma wirittämäni

palo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttäwät teot makasiwat yhtähaawaa

raskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen,

joka niin werrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti

luottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt

luotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palawasti hehkui

luottawasta rakkaudesta.

Sen sydämen olin särkenyt heweydelläni, sillä warmaan rakasti Agneta

minua hywyyteni ja kelwollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni

sydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Wendla ei rakastanut minua

itseni tähden.

Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi

kuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo owat päässeet lepoon

ja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta

rakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta--niin, niin, minun

sydämessäni oli siksi wielä elon hermoja, että woin kaiken sielun

tuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset waiwat, jotka nuo muistot

alati sydämeeni toiwat.

Se, mitä minulla wielä on elämästäni kerrottawaa, ei ole enää

pitkällistä. Tuommoisia tunnon waiwoja kärsiessäni join minä

lohdutuksekseni niin paljon, kuin waan sain, ja niin kauan kuin

kipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin

kelpasi.

Kun kaikki waatteetkin oliwat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata

juomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä,

seisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki oliwat nyt menneet, mutta minun

kauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauwan en woinut siinä

paikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en

woinut mennä, sillä Agnetan muisto ja wanhempieni ja muiden omaisieni

suru olisiwat waan lisänneet tuskani paloa. Wendlan kotiin? En

sinnekään, sillä minä en olisi woinut rauenneessa hekuman kodissa

näyttää Wendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Wiheliäisyyttä,

kurjuutta, rikoksia, pettynyttä toiwoa ja wihdoin kuolemaa, niitä waan

olisi minulla ollut näyttää.

Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä

en tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin waan,

juoksin niin kauan, kuin woimani riittiwät, ja kun en jaksanut juosta,

käwelin, sillä sydämessäni soi waan alati yksi ja sama ääni: pois, pois

täältä, kauas pois.

Wiimein, kun woimani uupuiwat, wäännyin minä makuulleni erään ison

kuusen juurelle, murheesta ja wäsymyksestä uupuneena, paremmin

kuolleena kuin eläwänä.

Siinä makasin puoli=horroksissa. En tietänyt, nukuinko wai olinko

walweilla, olinko eläwä wai kuollut; yhtä wähän tiesin, missä olin,

mutta tunsin kuitenkin sydämeni ankaran kalwaawan polton. Wiimein

waiwuin jonkunlaiseen tunnottomaan horrostilaan, sillä en ollut

nukkunut moneen wuorokauteen.

Kun wihdoin toiwuin, oli aurinko jo korkealla, walon ja lämmön

ijankaikkinen alkulähde walasi ja lämmitti niin ihanasti, sillä oli

kesä. Aiwan läheltä minua kuului myötäänsä korwiini metsäpuron lorina.

Linnut lauleliwat monenlaisilla säwelillä aamuwirsiään ympärilläni

puissa. 'Oi, te, Luojan rikkauden ja hywyyden puhtaat alkulähteet,

kuinka onnelliset te olette kaikessa wiattomuudessanne, jospa minä

olisin yhtä onnellinen kuin te!' ajattelin silloin sydämessäni ja

kyyneleet walahtiwat silmiini.

Lepo ja korwen raitis ilma oli wähän wirkistänyt woimiani. Minä nousin

sammalwuoteeltani, menin purolle ja join siitä puhdasta ja raikasta

korwen wettä. Sitte pesin kaswoni ja walelin wedellä polttawaa päätäni:

se wirkisti minua paljon ja minä taas join.

Näin saatuani wirkistystä, lähdin taas samoamaan metsää. Minkäänlaista

tietä tahi polkua ei ollut, mutta kauas pois waan teki mieleni;

aurinkoa oppaanani pitäen, tiesin minä suuntani ohjata pois wiimeisestä

kodistani. Likelle puolta päiwää samottuani, tuli eteeni heikko

metsäpolku. Minä lähdin sitä seuramaan, toiwossa wiewän sen johonkin

ihmisasuntoon. Iltapäiwä oli jo, eikä mitään näkynyt ei kuulunut.

Woimani alkoiwat uupua ja nälkä kalwasi kauheasti. Wihdoin illan

hämärässä alkoi polku wahweta ja se antoi minulle jotain toiwoa. Kuinka

ihastuksiin minä tulin, kun eteeni aukeni pieni lampi ja sen rannalla

pieni mökki. Wäsymyksestä, näljästä ja uupumuksesta horjuwana astuin

mökkiin. Siinä ei ollut asujamina muita kun wanha waari ja mummo; he

oliwat wetäyneet tänne yksinäisyyteen, sillä ukko oli ahkera kalamies

ja kalasteli lammesta. He näyttiwät hywin hämmästywän minun tulostani,

mutta kun minä sanoin hywää iltaa nöyrästi ja pyysin yösijaa, näyttiwät

he tyyntywän.

'Miks'ei taassa saane yötä olla; ei taa hääwi paikka ole, mutta

yhtäkaikki taassa yön yli toimeen tullee', sanoi ukko.

Minä pyysin Jumalan tähden heidän antamaan minulle jotain syötäwää ja

selitin olewani nälkään kuolemaisillani; samassa ilmoitin, ett'ei

minulla ole mitään maksua antaa.

Sen kuultuaan katseliwat ukko ja mummo minua jotenkin oudoksuen, mutta

kumminkin rupesi mummo heti ruoan laittoon. Ukko oli saanut lammesta

kaloja, niitä paistoi mummo takkawalkean hiilillä ja asetti ne mökin

ainoalle pienelle pöydälle; leipää, woita ja maitoa tuli lisäksi. Sitte

kehoitettiin minua syömään, eikä minua tarwinnutkaan kahdesti käskeä.

Syödessäni rupesiwat he kyselemään mitä olin. Minä sanoin kotipitäjääni

nimen.

'Tiedättekö te, kuinka se onneton pastori L----m nyt woipi?' kysyi

mummo minulta.

'Eipä ne woimiset taida kaksinaiset olla', wastasin minä tukehtuneella

äänellä, sillä mummon kysymys käwi kipeästi sydämeeni kuin puukon

pistos.

'Sääli miestä semmoista. Hän oli lahjakas mies ja sanotaan hänen olewan

korkea=oppisenkin ja yhtäkaikki hän elää niin pahasti itseänsä kohtaan.

Sanotaan hänen ruwenneen ryyppimään waimonsa pahuuden tähden, onkohan

siinä perää?' jatkoi mummo.

'Ei siinä ole mitään perää', wastasin minä ja pala tahtoi tarttua

kurkkuuni.

'Wieläköhän pastori on wirallakaan?' uteli mummo yhä.

'Ei hän ole wiralla ja hänen waimonsa on kuollut', selitin mummolle,

ikäänkuin illalliseni ja yöpaikkani maksuksi, sillä en itsekään

tietänyt, mitä mä hänelle wastasin, niin oli sydämeni täysi.

'Wai niin! Wai ei pastori ole enää wiralla! Paraspa taisi olla

rouwallekin, kun kuolema pelasti hänen enempää näkemästä', arweli

mummo.

Noita keskustellessamme olin syönyt, minkä söin. Paljoa en syönyt, enkä

minä paljoa woinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut

ruokahaluni kowin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä.

Minulle laitettiin mökin ainoaan wuoteesen makuusia ja mummo ja ukko

paniwat maata lattialle.

Wäsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin waati

welkansa ja minä wihdoin nukuin.

Heti aamulla herättyäni aioin lähteä matkalle, mutta mummo ja ukko

eiwät minua päästäneet eineettä, joksi he nyt keittiwät kaloja.

Syötyäni ja kyseltyäni heiltä tietä, heitin heille kiitokset ja

jäähywästit ja lähdin matkaan. Hywästi jätellessäni sanoi mummo

minulle: 'te olette niin kummallinen, ett'en tiedä, mikä te oikein

olette; wissiin teitä kalwaa joku ankara murhe.' Kyynel walahti silloin

silmistäni, mutta minä pyörähdin selin mummoon ja menin samassa owesta

ulos.

'Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta

historiasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja

muistuteta', soi nyt waan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.

Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin

teitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään

mennä. Wälillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Wäliin sain,

wäliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi,

sentähden he usein nurkuiwat, eiwätkä antaneet minulle ruokaa, niin

että päiwittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.

Sillä tawalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä päiwänä

muutamaan tämän kylän warakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo,

jossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni

sammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkiwasti ja kysywästi, eikä

wastannut towiin aikaan mitään.

'Leipä ei kaswa työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä

tuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä

häpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion

perustuksella, niin saat estelemättä ruokaa', sanoi isäntä painawasti

ja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.

Hän oli silloin jo wanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut

luonnolle welkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala

siunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta

tehdylle tietämättömälle waellukselleni.

Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun waan saisin ruokaa.

Sitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarwitsewan mennä

sinä päiwänä työhön, koska sanoiwat he: näytin niin uupuneelta ja

wäsyneeltä.

Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla

itselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli wedetty juuri

tyhjäksi suurelle kesantowainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli

wedetty mahdottomat kasat kuiwia turpeita ja hawuja; niitä piti minun

hakata tunkion pohjalle. 'Leipä ei kaswa työttömälle', soi minun

korwissani koko päiwän ja minä aloin ruweta tekemään työtä niin paljon,

kun woin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni awuksi; ja

mitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt hääwisti

laatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka=aineita, että

minulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei

kukaan siitä pois häätänyt. Wähitellen totuin kaikkeen työhön, ja

enemmittä puhumisitta olin minä sillä luwalla talossa kolme wuotta;

sillä ajalla annettiin minulle riittäwästi waatetta, ruoasta

puhumattakaan. Talon wäki, semminkin lapset, rakastuiwat minuun

hiljaisen luontoni ja siiwon käytökseni tähden ja usein he

kummasteliwat minun suru= ja umpimielisyyttäni.

Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme wuotta. Silloin rupesin

rakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; wäliin olin kylässä

työssä, ansaitakseni ruokawaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, wäliin

rakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli walmiiksi, menin sinne

yksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja

wähitellen kaiwelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin

ajan pitkään saamaan leiwän apua ja perunoita henkeni elatukseksi.

Lampi anteli kaloja särpimekseni ja wäliin waihetin niillä emänniltä

lehmänantia.

Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun waan sain runsaammasti

kaloja, waihtelin ne aina wiinaan, sillä wiinan himoa en saanut enää

lannistetuksi, mutta wälttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää

juonut; kassaa ei kuitenkaan tullut wanhan päiwän waraksi, sillä wiina

wei kaikki, mitä liikenemiin oli.

Woi, woi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä

wiettänyt, monta kyyneltä kylwänyt, monta katkeruutta niittänyt,

muistellessani entistä elämääni. Harwoin saatu wiinatilkkakaan ei ollut

lohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, waan se oli paremmin

entisien sydämeni haawojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana

muistooni johdattajana; sillä kun sain wiinatilkan, nousiwat kaikki

elämäni tapaukset niin eläwinä eteeni, juuri kuin ne olisiwat eilen

tapahtuneet. Silloin itkin wuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan,

kuin wiinaherne oli pullossa,--se oli itku menneestä, haaskatusta,

rikollisesta elämästä.

Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää wietin, kunnes woimani

riittiwät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittiwat

nämä hywät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että

ruotitalokseni tuli tämä hywä talo, jossa saan olla enimmän osan

wuotta. Kaikki kylän ihmiset owat olleet minulle hywiä ja useat heistä

owat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eiwät he ole

onnistuneet. He owat huomanneet minua painawan jonkun salaisen murheen,

mutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni

kärsinyt.

Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä

tulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aawistusta minun elämäni

retkistä. Kaikki kutsuwat minua waan Fabianiksi, sillä todellisen

ristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin wiisi

wuotta, jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt,

mutta onhan se yhtäkaikki niin alentawa elinkeino. Waikka minulla onkin

tällä lailla turwatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan

wähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun

elämäni ranka on näin kauan kestänyt.

Wiinatilkkaa on minun waikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun

ansioni oli tämän wiinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran

ollessani erinomaisen keweällä mielellä satuin puhumaan wieraita

kieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaawani ja tietäwäni. Heti

keräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli?

Minä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä

rupesiwat poikawiikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita

kieliä puhumaan. Mutta he osasiwat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa

niin pieniksi, ett'eiwät ne riittäneet wiinakorttelin hinnaksi.

Käyttäen hywäksensä minun tunnetun wiinanhimoni, keksiwät he

harakkatanssin, jolla woin ansaita täyteen puuttuwan summan--woi, woi!

se harakkatanssi, se on niin alentawaa, enkä sitä teekään, kun waan

muuton läpi pääsen.

Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni

kohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin,

tuntoni asiat olisiwat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun

kauttani saatawaa isoa elämää, mutta woi! murhannut, sortanut olen minä

sen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella

sortanut!

Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka

on täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kowasti tahdotte, mutta

muistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen--mies, jolla

on ollut terwe sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka

woi niin paljon rakastaa ja toiwoa. Muistakaa myös, että sama sydän on

kärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttawaa surua ja tuskaa

ja yhä kärsii se--niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä

wielä niin paljon tuntoa, että se woi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka

se nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen--woi,

woi sitä tuskaa--woih!--kaikkihan se on jo wiinatilkkakin. Eikö teillä

ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen,

luulisin sen wähän liewittäwän kauheaa tuskaani".

Minä selitin hänelle, ett'ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa.

Kyyneleet nousiwat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen

ja wieläkin kärsiwän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen

elämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni

ja sanoin: "minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet;

Jumala suokoon teidän kärsimisillenne hywän lopun!" Samassa pistin minä

markan rahaa hänen kouraansa.

Kun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja

kosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.

"Te olette kowin hywä minulle, millä woin hywyytenne palkita? Kauan on

siitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarwinnut

harakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään

kerrottawaa, nyt saatte panna lewähtämään. Minä olen turhanpäiwäisesti

teitä waiwannut, mutta on niin hywä, kun olen saanut sydämeni

au'aista.--Nyt on wielä pitkälti aikaa, ennenkuin päiwä walkenee ja

ihmiset nousewat ylös--pantua maata! Minua ei nukuta--sydämeni on niin

kipeä--tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja sen karsi

on tullut niin pitkäksi", puheli sen jälkeen ukko.

Minä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen

kynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen

loppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella wastaan ja sanoi: "on nyt

niin hywä, kun ei tarwitse pimeässä walwoa, sillä pimeä on niin ikäwää

kowan surun aikana."

Sen sanottuaan meni hän wuoteesensa owen pieleen ja wääntyi siihen

waatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle wuoteelle, joka

minua warten oli laitettu.--

Ukko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille

wuoteensa wiereen palamaan.

Minä nukuin melkein heti, sillä olinpa hywin uuwuksissa pitkästä

matkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Waikka olin kuullut

niin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja

tuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettawaa

woimaa, waatei luonto kuitenkin saatawiansa. Uneni ei sentään tullut

rauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli

puoleksi nukkumista, puoleksi walwomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon

surullisesti sointuwa, wäliin katkonainen ja pitkäweteinen puhe olisi

yhä kuulunut korwiini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä

hänen kertomuksensa oli minuun tehnyt sywän waikutuksen.

Wäki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut

walkean takkaan, osa wäestä puki waatteita ylleen, toiset ottiwat jo

käsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni.

Silmäni kääntyiwät ensimäiseksi ukon wuodetta kohden. Kynttilä paloi

tuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti

ja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi

saanut pitkällisen lewon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän

sydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hywin himeästi

ja selwästi näkyi, ettei sitä oltu hywään aikaan niistetty.

"Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on

oikein kynttiläkin palamassa wuoteen wieressä. Eipä hän ole sitä wielä

koskaan ennen tahtonut, waikka hän aina päiwittää pimeää ikäwäksi

walwoessaan.--Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös

nousemaan", sanoi emäntä.

Hänellä oli walkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei hawainnut tuota

pitkän kartensa tähden himeästi palawan kynttilän waloa.

"Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko

päiwitti ikäwäänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän

poltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan

huwikseen walwoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttawan",

selitin minä.

"Ei niitä tarwitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä walwonut pimeässä,

mitä hän lienee miettinytkin", sanoi emäntä.

Minä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett'ei hän ollut

niistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä

haastellessamme. Minä käwelin lähemmäksi wuodetta. Silloin huomasin

selwästi, ett'ei hän hengittänyt; ukko oli--kuollut.

"Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös", sanoin sen hawaittuani ja astuin

jonkun askeleen takaperin.

"Herra Jumala! Mitä sanotte?--kuollutko?" sanoi emäntä hätäisesti ja

astuskeli ukon wuodetta kohden.

Kaikki heittiwät askareensa pois ja tekiwät samoin.

Siinä makasi ukko niin rauhallisen näköisenä ja kalpeana. Surullinen

hymy oli jäänyt hänen huulillensa ja näyttipä siltä, kuin paljon

kärsiwä sielu olisi päässyt rauhaan.

"Siinä se oli nyt Fabian=raukan loppu. Mikä hän lienee ollut ja mistä

tullut, mutta paljon on hän kärsinyt, sen näki selwästi kaikesta hänen

elämästään", sanoi emäntä.

"Niin, paljon on hän kärsinyt, sanomattoman paljon", sanoin minä

tukahtuneella äänellä.

Kaikki läsnä=olewat oliwat sywästi liikutettuina.

Kuinka lieneekään ollut? Lieneekö tuo paljon kärsinyt ja sywästi

haawoitettu sydän katkennut sen tuntonsa aukasemisen wuoksi, jonka hän

ensikerran eläessään minulle teki? Kenties niin käwi; ainakin minä sen

niin otaksuin.

Ukon wasemmasta kädestä oli pudonnut se markan raha, jonka minä maata

pannessani hänelle annoin. Oikean kätensä oli hän pistänyt paljaasen

poweensa, karkeain, au'aistuin nuttuinsa halkeimista; hän näytti

powessaan puristawan jotain, joka ehkä oli hänelle suuremmanarwoinen

kuin markka, josta hän niin paljon piti; minun silmissäni näytti siltä,

kuin olisi hän sanonut: "oi, kuinka se nytkin tärisee----tuo kynttilän

karsi on niin pitkä---sydäntäni niin kowin polttaa, sitä polttaa

enemmän kuin koskaan ennen--woih!"

Ruwettiin niihin toimiin, joita kuolleen wiimeiseen lepokammioon

saattaminen waatii; ruwettiin riisumaan waatteita pois wainajan päältä.

Silloin huomattiin hänen puristawan todellakin jotain tuolla poweensa

sydämen kohdalle pistetyllä kädellänsä. Awattiin koura, siinä oli

pieni--kotelo! Silloin wasta huomattiin, että se riippui kaulassa

nauhassa. Kotelo annettiin minulle tarkastettawaksi ja minä olin

uteliaisuudessa kylläksi halukas ottamaan sen wastaan. Minä awasin sen.

Kotelossa oli metaljongi, kauniin naisen muotokuwan kanssa, pieni

myttyyn kääritty paperi ja pieni suortuwa hiwuksia. Metaljongiin oli

muotokuwan alle piirretty: "----Agneta--". Minä aukasin ja selwittelin

suurella waiwalla auki sen likautuneen ja osaksi rikki kuluneen

paperin, joka kotelossa oli. Selwästi woi siitä, nähtäwästi paljon

käytetystä paperista lukea seuraawat sanat:

"Fabian!

Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi

ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti

sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle

minun pyhimmät tunteeni--ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,

sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut

so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan

kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja

nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi

Agnetalta."