Tämä kertomus ei wäsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämä
suosijoitakaan, sillä se tulee olemaan waan palanen unhotettujen
historiaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikäwää.
Päälliseksi sattuwat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtä
tiheästi kuin talwiset tähtilennot ja sentähden lienewät ne tulleet
niin jokapäiwäisiksi, ett'emme niitä huomaa.--Kirkkaudellaan herättäwät
ne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntywät,
loistawat, lentäwät ja--sammuwat, ja sitte emme pidä niistä mitään
lukua. Samalla tawalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin,
jotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättäwänä,
rientäwät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystä
kun nuot tapausten johtamat henget owat niin--alhaisia. Mutta noiden
alhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa
suhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen woimasta woiwat
he rakastaa, tuntea, iloita, surra ja--kärsiä juuri samalla tawalla
kuin ylhäisetkin. Wieläpä he kykenewät jotain muutakin tekemään aiwan
yhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin--kuolemaan, eikä tuo kaikki ole
mielestäni aiwankaan wähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken.--Kun asiat
owat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudella
heidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistamme
heiltä silmämme, tukitsemme korwamme ja--sydämemme? Millä? minä kysyn
waan.--Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, ei
mene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.
* * * * *
Talwi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa.
Kolmipeninkulmainen kahden pitäjään wälillä olewa taiwal oli edessämme.
Taipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka oli
kohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleen
puoliwälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää ja
puhalluttaa hewostamme. Siihen asti pääsimme wielä erinomaisemmitta
wastuksitta, sillä tiet eiwät wielä olleet ennättäneet kowin umpeen
tukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kowan tuulen kanssa tuli
lunta taiwaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt wiiwytystä ja meidän
täytyi waan lähteä taipaleelle. Pian oliwat tiet niin ummessa, ett'ei
niistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halki
polwekkaasti mutkailewa aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla ei
tiennyt senkään wertaa tietä, mutta tottunut hewonen koki
jalka=koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heilui
sinne tänne ja jos ei ollut aina waroisalla, kaatui se kummalle
puolelle sattui. Usein seisahtui hewonen puhaltamaan, sillä se ei
jaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo,
ett'ei luontokappale=riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoin
kuin hyppimällä.
Olimme tuolla tawalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksen
werran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuin
ajatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen,
suojatakseni kaswojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niin
tuimasti, että kaswoja kihelmöitsi; poika waan tirkisteli sinne tänne
ympärinsä.
No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies
kulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.
Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en
nähnyt; näyttihän waan joku pensas olewan likellaisella tietä.
"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet", sanoin pojalle ja
käännyin entiseen asemaani.
Sitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.
"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on wissisti ihminen", sanoi taas
poika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle
ilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hywäksynyt pientä intostani,
että hän oli wäärin katsonut.
Koin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu
mustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän
näytti pyrkiwän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän woinut
olla mikään muu kuin ihminen.
"Warmaankin tuo liikkuwa tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää
kokea saawuttaa hänet; kenties woisimme jotenkin auttaa häntä tässä
kauheassa ilmassa", sanoin pojalle.
Me koimme nyt kaikin woimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin
tuon edellämme menewän matkustajan luo; jos hewosemme seisahtui
huoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki
huomanneen jäljessään tulewan matkustajia, sillä hän wäliin seisahtui
ja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä
tuloamme.
Me hawaitsimme nyt tuon jalkamiehen olewan hywin wanhan ja rypistyneen
mummon, jolla oli iso tuohi=kontti seljässä. Hän seisoi wyötärettä
myöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän
hywänpäiwän.
"Hywää päiwää, mummoseni! Eikös tunnu waikealta matkustaminen näin
paksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?" sanoin minä wastaukseksi
mummon hywälle päiwälle, samalla seisottaen hewosemme.
"Kyl-kyllä--kylläpähän täs-sä on, wie-ras tus-ka, tie-tä-mis-tä",
tapaili mummo sanomaan, ja hän oli niin lääpästyksissä, ett'ei ollut
saada henkeään edes eikä takaisin. Hänen kaswonsa oliwat märkänä niihin
alati tuiskuawasta lumesta; sillä waikka wanhakin, oli hänen
ruumiissaan siksi wielä lämpöä, että siinä lumi suli. Mutta alituinen
kylmän wirmanteen kanssa tulewa lumi oli jo liiaksi koetellut mummon
ruumiin lämpöä, silti oliwat hänen kaswojensa jäntereet niin
kohmettuneet, ett'eiwät ne woineet totella hänen tahtoaan
sanoja tehdessä. Sentähden tuo puhe käwi kankeasti, melkeinpä
ymmärtämättömästi. Mummon silmäripset oliwat jäätyneet niin kiinni,
ett'ei hän niillä juuri paljon nähnyt ja hiwussuortuwiin oli hyytynyt
lunta ja jäätä niin paljo kuin niissä woi pysyä, sillä mummon ryysyjen
alta waluwa hiki oli walmistanut tuoreen ja mukawan pysäyspaikan
lumelle niihin. Samasta syystä oliwat hänen waateryysynsäkin jäätyneet
yhdeksi tönkäksi, niin että ne seisoiwat suorana kuin tyhjä tynnyri ja
mummon liikkuessa kopisiwat kuin rumpu.
"Tulkaa, mummo, rekeen!" sanoin minä hänelle.
"Enhän minä miten näin pahalla kelillä, kyllä minä tämän jaksan", sanoi
hän ja näytti oikein kauhistuwan kehoitustani.
"Te ette jaksa katkaista tätä taiwalta, tulkaa waan rekeen!" sanoin
taas.
"Woi, woi! Kyllä siinäkin on, jos otatte tämän konttini ja wiette sen
kylään", esteli mummo.
"Me emme saa jättää teitä tänne kuolemaan. Tawallinen
ihmiswelwollisuuskin welwoittaa jo meidät auttamaan teitä näin
tukalassa ja hirmuisessa tilassa. Jos tälle taipaleelle kuolisitte,
millä rauhoittaisimme silloin soimaawan omantuntomme, kun emme
auttaneet teitä, waikka olisimme woineet. Älkää nyt tuhlatko aikaa
estelemisillänne waan tulkaa rekeen!" kehoitin häntä uudestaan.
"Kyllä minä täällä kannaksillakin tulen aikaan", sanoi mummo ja hapuili
samassa reen perästä kiinni.
"Antakaahan konttinne tänne rekeen; liika työhän kontin seljässänne
pitäminen on kannaksilla seisoessanne", sanoin tuolle wähän waatiwalle
ihmiselle.
Mummo totteli. Hän riisui seljästään kontin, jonka sijoitimme reen
keulalle; sitten lähdimme wuowaamaan eteenpäin ja mummo seisoi
kannaksilla.
Meillä oli waan pienoinen ajoreki ja kun se sai mummon takapainokseen,
rupesi se keikkumaan aiwan pystyssä, paljon lumen tähden.
"Ei nyt sowi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän
kannaksilla ollessanne", sanoin mummolle.
"Menkää te waan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on
niin paha keli", esteli mummo tuota asemamuutostansa wastaan.
"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te wiiwytätte waan kulkuamme tyhjillä
estelemisillänne", sanoin wähän jäykästi, seisottaen samassa hewosemme
ja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.
Mummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen siwua keulalle laitetun
sijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin
kangistunut ja woimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa
häntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, hawaitsimme ett'ei hänellä ollut
muita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset.--Me laitimme
keulapuoleen niin mukawan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli
istumaan seljin hewoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin
mukawasti kuin taisimme, reki=peitolla ja hewosen loimella, ja sitte
taas lähdettiin.
"Mistä te olette?" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin
hartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet
kaswonsa salliwat.
Me sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.
"Woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä
ystäwyyttä osoitettu", sanoi hän.
"Ei tämä ole mikään liikanainen ystäwyyden=osoitus, onhan waan
tawallinen ihmiswelwollisuus", arwelin minä.
"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle", intteli mummo.
"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, waikka kyllä eiwät
onnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa", koin hänelle selittää.
"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne", jatkoi hän yhä
samalla tawalla.
Minä huomasin turhaksi ruweta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja
mieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kowassa koulussa
nöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä
näkynyt saawan luopumaan; sentähden tawallinen ihmisyyskin tuntui
hänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää
puhettamme toiselle suunnalle.
"Mistäs te olette kotoisin?" kysyin häneltä.
"P----en pitäjästä."
"Mistäs olette kulkemassa?"
"Teidän pitäjäästänne."
"Mitä siellä olette asioineet?"
"Kyllähän sen, wieras=kulta, arwaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on
asiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua."
"Eiwätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet
anelemaan?"
"Eiwätpä nuot ole olleet pahojakaan, owat waan mielellänsä ja
nurkumatta antaneet leipäpalasensa."
"Oletteko ennen käyneet meidän pitäjäässä?"
"Olen. Tämä on jo kolmas kerta tänä wuonna."
"Oletteko saaneet mitään kokoon matkoillanne?"
"Minulla on nytkin tämä suuri kontti täynnä leipäpalasia ja hywinkin
tämän kontin täysi jäi wielä kylään, joita en jaksanut kantaa; ne käyn
noutamassa, kun ilma asettuu; entisiäkin leipäpalasia on hywä
kontillinen koton", puheli mummo ja nähtäwästi katosi hetkeksi hänen
surumielisyytensä, kun hän pääsi kertomaan noita mielestänsä niin
runsaita elämänsä warallisuuksia.
"Yksisinkö olette maailmassa?"
"Oli minulla mies, waan hän kuoli oltuamme kuusisen wuotta yhdessä".
"Jäikö lapsia?"
"Jäi kaksi, poika ja tyttö. heitä koin työlläni elättää ja hoitaa niin
kauan kuin sain heidät ihmisiksi, mutta nyt olen jo niin wanha ja
woimaton, ett'en kykene työtä tekemään ja kumminkin täytyy elää niin
kauan kuin Jumala tahtoo."
"Wieläkö poikanne elää?"
"Wielä; hän on naimisissa."
"Eikö hän jaksaisi teitä elättää?"
"Ei. Hän on köyhissä naimisissa ja hänellä on paljo lapsia; hänellä on
kyllä työtä turkeistaan."
"Entäs tyttärenne?"
Se kysymys näytti mummoon käywän kipeästi. Hän säpsähti kysymyksen
kuultuansa ja oli towin wastaamatta. Nähtäwästi taisteli joku
sisällinen tunne hänen rinnassaan, sillä hänen hengityksensä käwi
tiheästi ja raskaasti.
"Niin, Sanna=raukkani! Hän on nuorin lapseni ja--langennut. Ilkeä poika
petti hänet. Sanna=raukalla ei ole nyt mitään muuta turwaa maailmassa,
kuin tämä wanha ämmä, joka tässä puhuu ja hänen haalimat
leipäkonttinsa. Siinä on minun, Sannan ja hänen pienen poikansa elämän
ehto ja sepä se panee minut näin tiheästi anelemaan. Sanna=riewun owat
nyt kaikki hyljänneet ja ylönkatsoneet, kaikki häntä haukkuwat ja
soimaawat, mutta hänen syntikumppaniaan, tuota pettäjää, ei kukaan
moiti, se on waan kunniallisena ihmisenä! Ja Sanna itkee ja murehtii,
että on siihen nääntyä.--Tosihan se on, että Sanna on raskaasti
rikkonut, waan eihän häntä saisi sen wuoksi jättää puutoksiinsa
kuolemaan. Woi kuinka mielissään hän taas on, kun minä pääsen tämän
leipä=konttini kanssa kotia.--Kun minä jaksaisin häntä niin kauan
elättää, että hän kykenisi työtä tekemään, kyllä hän sitte toimeen
tulisi; hän on työteliäs ihminen", puhkesi mummo puhumaan.
"Missä te Sannanne kanssa asutte?"
"Mies=wainaani ennätti ennen kuolemaansa laittaa pienen mökin, joka on
siitä pitäin ollut omani. Hääwi ei se enää ole, sillä se on jo hywin
wanhennut ja rapistunut, mutta se on kumminkin oma, jossa saamme
kenenkään tiellä olematta, kenenkään nurkumatta, rauhassa hetken
yhdessä syödä niitä leipäpalasia, joita armeliaat ihmiset minulle
antawat; siitähän se on kowin hywä."
"Ettekö ole pitäjäänne waiwaishoidolta pyytäneet apua noin tukalassa
tilassanne?"
"Olen koettanut sitäkin, waan he sanowat, ett'eiwät he rupea laiskoja
ja porttoja yhteen paikkaan elättämään, ja se käwi kowin kipeästi
sydämelleni; sillä en ole portto enkä laiska ollut koskaan, mutta en
enää jaksa työtä tehdä. Sanna tuo on tosin langennut, mutta ei hänkään
ole laiska, kun hän waan kykenee."
"Mikä teidän on nimenne?"
"Kontti=Annaksi minua sanotaan."
"No ette te sure sen enempää, waikk'ei asianne ole sen paremmasti?"
"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", sanoi
mummo ja hyrähti itkuun.
Me katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja
kulmikkaat kaswonsa wetäysiwät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien
alta alkoi walahdella isoja wesikarpaleita. Hiwuksiin hyytyneet
jääpuikot heiluiwat ja kalisiwat toisiinsa, mummon itkusta tulleen
tytinän tähden; samasta syystä läpättiwät ja tärisiwät hänen nuttunsa
repaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kaswojansa. Me emme
häirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin oliwat
kyyneleissä, eikä olleet wedet kaukana omista silmistänikään.
"Onko teillä wilu?" kysyin mummolta, kun hän wähän tyyntyi.
"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt
niin hywä ja mukawa olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset
tunteet, joita en osaa selittää.--Te olette niin hywät--Sanna=riepu!"
Kulkumme käwi nytkin hywin waiwaloisesti, eikä tuo mummon tulo
konttineen, lisä=kuormaksi hewosellemme, ollut miksikään eduksi
wauhdillemme. Hewonen ponnisteli kaikin woimin, mutta wäliin täytyi
hänen seisahtua huoahtamaan.
"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kowin suureksi kiusaksi
ja waiwaksi", sanoi mummo, nähtyään hewosen ponnistukset ja sen
wastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.
"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan", sanoin
hänelle jäykästi.
"Täälläi edessäpäin on aiwan tien wieressä mökki, jossa on asukkaat.
Kun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi
lewähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähywin se
käypi keweämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen towin
lewähtänyt, jatkan matkaani kylään asti wielä tänä iltana. Teidän
jälkenne auttaa paljon ja kewentää kulkuani", sanoi mummo, suunnitellen
siten matka-ohjelmaansa.
"Paljonko mökistä on kylään?"
"Kolme neljännestä".
"Entä tästä mökkiin?"
"Enin pari neljännestä."
"Jos mökkiin haluatte jäädä, niin te ette saa lähteä siitä tänä iltana.
Te ette woi uupumatta kulkea sitä taiwalta tämmöisellä ilmalla ja
kelillä. Se on wäärä luulo teiltä, että meidän jälkemme teitä auttaisi,
sillä kymmenen sylen päässä meistä on jälkemme aiwan ummessa."
"Minun täytyy."
"Miksi?"
"Niinkuin tiedätte, on nyt lauwantai=päiwä ja minun pitää joutua
huomenaamuna kirkolle."
"Ma minkätähden?"
"Minä olen ottanut asiaa ajaakseni ja sen pitää joutua kirkko=miesten
mukaan."
"Minkälaista asiaa?"
"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita wuosia sitte
meidän pitäjääsen. Hän oli joku wiikko takaperin tullut käymään wanhaan
kotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan
päiwän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun
pitää wiedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan waimoansa
ja toimittamaan lastansa hautaan."
"Asia on kyllä painawa, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on
hywässä turwassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi
teillä olewan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen
tähden."
"Mutta he pyysiwät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon
sairaan waimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta
kirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi
kirkolla olemaan."
"Mutta jos menisitte wasta huomenaamulla?"
"Huomenaamulla saattaisi ilma olla wielä pahempi."
"Ei se enää tämän pahemmaksi woi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä,
siksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa wiedä teidät
muassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin."
"Ei millään tawalla; teidän hewosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin
jäätte minun tähteni hengenwaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä
ilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että woin olla
mökissä waikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa
matkaanne", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle
wäkisin liian paljon hywää.
Noita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli
rakennettu aawan, metsättömän kankaan laitaan. Maat oliwatkin jo isolta
matkaa olleet metsättömiä, sillä kulowalkea näytti seudut polttaneen
useampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin
yhden lehmän nawettalöksä ja kaiwonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja
turwattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja
semmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, wäänsimme mummon konttineen
reestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin
kylmältä, mutta walkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuwassa
olijoille. Joukko repaleisia ja likakaswoisia lapsia oli tunkeunut
huoneessa olewan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen
katseliwat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistawalta, mutta hywä
oli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olewan hywä
tuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä
takkawalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti
sieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuwalle lapselle palasen
käteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan wettä juodaksensa, mutta mökin
emäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kiwikupilla hywin waljua
maitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli awonisin.
Sitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot wieraat owat muka olleet
hänelle hywiä, kun tieltä ottiwat hänet konttinensa rekeen ja toiwat
tänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen wielä tehty; hänen
muotonsa ja käytöksensä tuliwat oikein iloisen näköisiksi sitä
kertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin wäeltä, saisiko olla mökissä
siksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että
toimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasiwat heti hänen olla, niin kauan
kuin waan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo
hywin käsittiwät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä
ujoutta keskenänsä, eikä heidän wälillään warmaankaan wallinnut sitä
mielipidettä että: "woi, woi, suuri wäli on minun ja teidän wälillänne"
ja "liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle". Yhteiset puutokset,
yhteinen elämän tarwetten niukkuus, lienee solminnut heidän wälilleen
werrallisuuden ja awomielisyyden siteen.
Mökin mies paheksi kowin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hewoselle,
että wieraatkin olisiwat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla,
muutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, waikka huoneet oliwat
näin pienet.
Minä kiittelin isäntää hywästä tahdostaan ja ilmoitin samassa, ett'ei
meidän, asiaimme wuoksi, sopinutkaan olla yötä, waan että meidän täytyi
mennä eteenpäin, oli ilma minkälainen tahansa.
Wielä kerran mummoa muistutettuamme, ett'ei suinkaan lähtisi
taipaleelle, ennenkuin ilma asettui lähdimme taas wuowaamaan eteenpäin.
Myöhäinen iltapuhde oli ennenkuin pääsimme tuon wiimeisen lyhyen, mutta
waikean taipaleen poikki kylään ihmisien ilmoihin. Semminkin kylän
tienoolla olewat kujat oliwat niin täynnä lunta, että ne oliwat
ylempänä aitojen selkiä. Lumi oli tullut niin äkkiä ja niin korkeaan
määrään, ett'ei se ollut ennättänyt kowettuakaan kinoksen laidoissa;
keski kujilla oli taas lumi niin kowaa, ettei hewonen woinut siinä
kulkea, se kun kannatteli päällään ja pudotti sitten hewosen mahaa
myöten. Sentähden pakkasi hewonen laitapuoliin ja muksahteli ojiin
korwia myöten; ja siinä oli puuhaamista ennenkuin sieltä taas
selwittiin ylös. Senkin seitsemän kertaa olimme nurin, parin, yli ja
ympäri, rekinemme päiwinemme, ja tunnustaa täytyy, että wäliin hywin
ajattelutti, kuinka tässä oli käywä, ja ihmisten ilmoihin
pääsemisestämme tuli meidän waan kiittää woipaa hewostamme.
Työstä ja lumesta märjiksi kastuneina ja peräti uupuneina, pääsimme
wiimeinkin erääsen taloon. Talon wäki oli wieraswaraista wäkeä ja he
kauhistuiwat, kun näkiwät ihmisiä näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla
liikkeellä. He noutiwat heti hewosemme tupaan ja siellä lämpimässä sen
kuiwasiwat, sulasiwat, syöttiwät, juottiwat ja apattiwat; sitte weiwät
he sen, hywästi loimitettuna, hywään suojaan.
Puhtokunnasta kokoutui koko joukko ihmisiä taloon, katsomaan ja
puhuttelemaan wierasta, niinkuin useassa paikassa on tapana. Iloisen
takka=walkean ympärillä istuimme ja puhelimme niitä näitä ja tuntuipa
siltä, kuin ei pahaa ilmaa olisi ollut koskaan. Mutta waikka wielä
mitäkin olisi puheltu ja haasteltu, ei waan tuo tieltä tapaamamme mummo
mennyt mielestäni. Otin siis puheeksi, kuinka kurjassa ja
arweluttawassa tilassa me tapasimme tieltä erään tämän kylän wanhan ja
köyhän mummon.
"Se on ollut Kontti=Anna; hän ei osaa muuta tehdä kuin kerjätä ja sillä
tawalla kokee hän sitä tyttö=ryökälettäänkin wielä siihen elättää",
sanoi heti joku joukosta.
"Niin, sitähän se Kontti=Anna tekee; oikeastaan ei pitäisi kenenkään
antaa hänelle mitään", säesti toinen ja koko ihmisjoukko tuntui
hywäksywän ne mielipiteet.
Tuntuipa silloin mielessäni, ett'ei mummoa olisi otettu näissä
warakkaissa ihmisissä wastaan niin werrallisesti ja awosydämellisesti,
kuin tuolla mökissä, ja warmaankin olisi mummo ajatellut ainakin, jos
ei sanonut täällä: "woi, woi suuri wäli on minun ja teidän wälillänne".
Niin kului se ilta ja itsekukin meni kahlomalla kotiinsa, sillä heillä
ei ollut pitkä matka.
Aamu tuli. Ilma ei ollut yhtään asettunut, melkeinpä waan kiihtynyt.
Toisella puolen jokea olewaa kirkkoakaan ei näkynyt muuta kuin silloin
tällöin wähän haamua ankarain lumi=ryöppyjen seasta. Jumalanpalwelusta
ei tullut sinä päiwänä ollenkaan, sillä kirkolle ei tullut ketään muita
kuin harwalukuinen ruumiinsaatto=joukko, joka wiimeiseen lepokammioon
saattoi kuolleen lapsen maalliset jäännökset. Surullisesti kumisiwat
kirkon kellot myrskyn seasta, ja tuntuipa siltä kuin ne
ulwahtelemisillaan olisiwat jotain aawistaneet. Pappi ja lukkari
tuliwat kirkolle, waan lapsen haudattuaan, lähtiwät hekin kotiaan, kun
wäkeä ei tullut kirkkoon. Kukapa silloin lähti liikkeelle, joka waan
sai olla jossain suojassa, jos kohtakin sisällinen hartauden tunne
olisi häntä siihen pakottanut. Joellakin oli niin paljo lunta, että ne
harwat hewoset, jotka papin, lukkarin ja ruumiinsaatto=joukon tähden
oliwat liikkeellä, näyttiwät kulkewan paremmin uimalla kuin
käwelemällä, waikka tawallisella ilmalla on melkein koko iso joki
yhtenä ainoana tienä, kirkon läheisyyden ja ympäristöllä olewan tiheän
kylän wuoksi. Surkealta näytti, kun hewosriewut mennä mukelsiwat
paksussa lumessa, niinkuin myyrät, ja reet keikkuiwat sinne tänne,
jonkatähden kyytimiesten täytyi olla kannaksilla, pitelemässä rekeä
tasapainossa. Mutta usein hekin luiskahtiwat pois paikaltaan ja jäiwät,
reen perästä kiinni pitäen, menemään turkkeinensa siihen wanaan, jonka
hewonen ja reki oli lumeen tehnyt. Muutaman minuutin päästä oli tuo
wana taas yhtä sileänä kuin muualtakin.
Maanantai=aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai--
samanlainen ilma!--Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme
odottaa ilmaa asettuwaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään.
Ikäwäksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Wietimme aikaamme miten
parhaiten taisimme. Hain kirjoja käsiini niin paljon kuin woin saada ja
koetin lukea aikani kuluksi, mutta ei sekään keino tahtonut auttaa,
sillä pahaksi onneksi oliwat hankkimani kirjat enimmältä osalta jo
ennen luetuita. Koetimme käydä kahlaamalla useammassa talossa aikaamme
wiettämässä. Melkein joka paikassa tuli puheeksi Kontti=Anna, sillä hän
ei waan mennyt pois mielestäni. Kaikkialla huomasin hänestä puhuttawan
ylenkatseellisesti, luultawasti sen wuoksi, kun hän oli--köyhä!
Kyselin, kuinka tuo mummon Sanna woipi pienensä kanssa, sillä aikaa kun
mummo on matkalla. "Mikäpä hänen raukan on woidessa, kun ämmä kerjää
ummet ja pimeät, ja elättää häntä", sain wastaukseksi. Minä en
wastannut mitään, sillä olinhan wieras, wieraassa paikkakunnassa; mutta
kummallinen ja tuommoisille puheille wastahakoinen tunne waiwasi minua.
Puolenpäiwän jälkeen Tiistaina asettui ilma senwerran, ettei lunta enää
tullut taiwaalta, mutta itätuuli puhalsi wielä tuimasti ja kylmästi.
Pehmeä lumi juoksi hankea myöten yhtenä sawuna, tuiman tuulen käsissä,
jonkatähden talot näyttiwät olewan ikäänkuin palawassa meressä. Aurinko
pilkisti wäliin esiin, kiireesti tuulen muassa kiitäwien, kolkkoin
pilwenjönkäleitten wälistä, ja walasi kolkkoon asuun pukeunutta
luontoa.
Me olimme olleet jo kylässä kylläksemme ja asiamme ajaneet. Teki
mielemme lähteä kotimatkalle, waikk'ei suinkaan ollut wielä hauskaa
kulkua toiwominen. Lähdimme siis matkalle. Olimme luulotelleet, että
ihmisien on täytynyt tarwettensa wuoksi liikkua pahallakin ilmalla ja
niin awata tietä itsellensä ja meille. Mutta pian hawaitsimme, ettei
siinä mieli=kuwituksessa ollut yhtään perää. Ihmiset oliwat nytkin
parast'aikaa kopistelemassa riihiensä, riihilatojensa ja
ruumenmökkiensä nurkkia, joita he, suksilla kulkien, kelkalla perässään
wetiwät karjallensa mikä mitäkin rehua. Toiset näkyiwät lumen alta
kaiwelewan, lapioiden awulla, aitoja näköisälle, ja irti saadut
aidakset wenyttiwät he kartanoille, joissa ne lienewät saaneet lämmittää
kohmettuneita ihmisiä; sillä harwa huone piti lämpimänsä näin kauhealla
ilmalla. Nuot eläjät, jotka aidaksia haaliwat takkoihinsa, lienewät
olleet wähäwaraisia asukkaita, joilla ei ollut isompia warastoita pahan
ilman waralta.--Kenties oli noilla ihmisillä samanlaiset ajatukset ja
toiwot tien awauksesta kuin meilläkin, mutta seuraukset oliwat
heille edullisemmat, sillä sydänmaalle menewä tie tuli meidän
puhkaistawaksemme.
Emme päässeet sinä päiwänä etemmäksi kuin yhden neljänneksen päähän.
Siinä oli talo ja kiitimme onneamme, kun pääsimme siihen yöksi. Talon
wäki kummaili, että me olimme jaksaneet puhkaista tien tänne asti,
waikk'ei taiwal ollut sen pitempi, sillä koko wäli oli yhtä kujaa ja
sitten meidän Lauwantai=iltaisen menomme ei ollut täältä kulkenut
yhtään ristisielua.
Minä kysyin talon wäeltä, oliko Lauwantai=illan jälkeen mennyt siwu
joku wanha mummo, kontti seljässä?
"Se on ollut Kontti=Anna; miksi te sitä kysytte?" sanoi joku talon
wäestä.
"Niin. Hän oli Lauwantai=iltana tuolla taipaleella kuolemaisillansa; me
otimme hänen rekeemme ja kuljetimme erääsen mökkiin. Jos hän on siitä
lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla, niin hän on warmaankin kuollut
tiellä", selitin minä.
"Hänkö kuollut!? Mitä joutawia. Ei hän tosin ole tästä siwu mennyt,
mutta hän ei kuole pahasta ilmasta; kyllä hän on semmoisia waiwoja
ennenkin nähnyt ja eipähän ole kuollut. Kyllä kaiketi hän on niin
koreasti mökissä", sanoi eräs talon wanhempi mies, joka lienee ollut
isäntä; hän ikäänkuin ylpeili Kontti=Annan sitkeä=henkisyydestä.
"Ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi",
sanoi ylimielinen talon nuori mies.
"No, ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua, pitää sitä toki ajatella,
mitä puhuu", sanoi wanhempi mies, juuri kuin olisi hän itse aiwan
parahiksi käsittänyt ja puhunut Kontti=Annan asemasta.
Tuli ilta, pantiin maata. Yö=sydännä kolkutettiin owelle ja hewosten
kelloja kuului kartanolta. Wieraat laskettiin sisään; he oliwat jo
hewosensa riisuneet. Pari teurastajaa oli toisessa kylässä ostanut
useampia raawaita, teurastaneet ne ja heidän piti wiedä nyt lihoja
kaupunkiin. Paha ilma oli pidättänyt heitäkin lähtemästä useampia
wuorokausia; wiimein oliwat kyllästyneet hekin pitkälliseen
odotukseensa; he oliwat jakaneet kuormansa useammille palkkahewosille
ja niin lähteneet ponnistamaan sydänmaan poikki. Niitä ne oliwat, jotka
yöllä tuliwat taloon.
He waatiwat heti walkean takkaan, sillä he oliwat jotenkin kastuneita
ja ryytyneitä paljosta ponnistuksesta ja puuhaamisesta, tullessaan niin
pitkän taipaleen poikki, jossa ei ollut piikin pitäwää kulkenut
Lauwantai=illan jälkeen.
"Käwittekö mökissä taipaleella?" kysyin tulijoilta.
"Käwimme".
"Huomasitteko mökissä hywin wanhaa mummoa?"
"Tuo wieras on niin kummallinen; hänellä ei ole mitään muuta mielessä
kuin Kontti=Anna!" ehätti talon isäntä siihen sanomaan.
"Mikä Kontti=Anna hän on?" kysyiwät matkustajat.
"Onpahan waan eräs wanha ämmä täältä, joka palaa toisesta pitäjäästä
kerjäämästä", selitti isäntä.
"Oh, eikö sen parempi? Me emme olisi häneltä taitaneet saada kowin
suurta kuorman lisää, jos olisimmekin häntä nuijalla päähän lyöneet; me
haemme waan lihawia ja isoja otuksia. Semmoisia ämmiä emme kauan
katsele emmekä tarkastele ja siis emme tiedä hänestä mitään", sanoiwat
teurastajat.
"Onko tietä kuljettu kylään tuiskun jälkeen?" kysyi toinen teurastaja.
"Sitten lauwantain ei ole kulkenut kuin yksi hewonen ja te wiime
iltana", sanoi isäntä.
"Nyt ne p----t makaawat kuin karhut pesissään ja odottawat, että meidän
pitäisi heille tiet awata joka paikassa, mutta wannonkin minä sen,
ett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet owat auki, waikka
odottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka owat
kuormissamme", sanoi teurastaja.
Towin tuoda rähjättyään, paniwat hekin maata.
Kun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että
tuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet oliwat tulleet
taipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä
juoksewa lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie
sywänä wanana pehmeässä lumessa, ja tuo wana oli niin sywä, että hanki
kummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.
Minä istuin reessä sywiin ajatuksiin waipuneena ja hewonen käweli
hitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan
paikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan;
hän lienee huomannut minun olewan ajatuksissani.
"Miksikä te olette nyt niin miettiwän näköinen?" kysyi poika wiimein.
"Mielessäni on aina waan se wanha mummo, jonka tiellä tapasimme
lauwantaina", sanoin pojalle.
"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä
jäihän mummo mökkiin ja tiettäwähän se on, ett'ei hän ole sieltä
lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla", lohdutteli poika.
Pojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta,
että katsoin parhaaksi olla siihen wastaamatta, ja niin kuljimme taas
äänettöminä eteenpäin.
Kuljettawaksi tuli nyt iso newa. Tien, eli oikeammin teurastajain
jäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa
paikassa. Pääsimme lewostamme waiwaloisesti kahlauttaen puoliwäliin
tätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien wieressä, oli joku korkeampi
lumi=kinos kuin muutoin sileällä newalla oli tawallista. Että myrskyn
aikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän
lumen kiskonut mukaansa, waan kowemmat eli likistetyt paikat oliwat
jääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hiwonut ja kuluttanut
särmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli
kowempaa tai pehmeämpää.
Minä seisotin hewosen.
"Miksi hewosen seisotitte?" kysyi poika.
"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hewosta kiinni sen aikaa."
Minä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella.
Kauan ei tarwinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain
esinettä näkösälle. Se oli--tuohi=kontti, täynnä leipäpalasia;--se oli
Kontti=Annan kontti! Luultawasti oli hän kuolon kanssa kamppaellessaan
riisunut sen pois seljästään.
"Hywä Jumala", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oiwalsi heti
paikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selwäksi, ett'ei itse
Annakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien
paikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Wähän etsimisen perästä
tuli lumen alta näköisälle repaleisia waatteita ja pian niiden
omistajakin!--Mummo oli nyt jo kylmennyt--kangistunut liikkumattomaksi!
Ei ollut nyt enää kohmettunut weri jaksanut sulattaa kaswoissakaan yhä
ankarammin tulewaa lunta--kuiwana oliwat nyt mummon kaswot.--Minä
kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja kannoin reen
tykö. Mummon kaswot oliwat niin rauhaisan ja tyynen näköiset, ja hän
oli milt'ei kauniimpi kuin wiime lauwantai=iltana. Näyttipä siltä, kuin
olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: "woi, kuinka hywiä ihmisiä
te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu----"
"liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle"----"Woi, woi! Paljon on wäliä
minun ja teidän wälillänne."
Mummon suu näytti olewan hymyssä, hänen huulensa näyttiwät liikkuwan ja
kuiskaawan jotakin ja olipa kuin olisiwat hänen repaleiset hihojensa
suut läpättäneet ja tärisseet--silloin olin jotain hiljaista ja sywää
ääntä kuulewinani, joka sanoi: "mitäpä minä surisin, sillä ei minun
aikani ole enää pitkällinen".
"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen",
toistin minä ääneen nuot sydämessäni wasta kuuluneet sanat. Poika
ymmärsi ne, sillä hän hywin muisti, kenen sanomat ne oliwat.
Ensikerrankin kuultuna oliwat ne sanat tehneet poikaan sywän
waikutuksen; mutta nyt ne tekiwät wielä sywemmän, sillä poika pillahti
heti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättiwät
ja kuinka jää=kalkkareet heiluiwat ja kalisiwat mummon noita sanoja
sanoessa.
"Meidän täytyy hewonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin",
sanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin
rekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme,
mutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli
hänellä wielä lämmin ihmissydän, joka woi tuntea ja kärsiä; nyt oliwat
häneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi
täysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin
aawistamalla toiwoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan
kynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut
wiimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut
itsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa=emon poween, aiwan samalla
oikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin
hänellä ensimäinen tasa=arwo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa.--
Silloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli
hänellä wielä äidin sydän, joka woi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön
katsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa;
nyt oli tuo ainoa Sannaa rakastawa sydän kylmennyt, se ei woinut enää
rakastaa, eikä sieltä enää woinut kuulua semmoisia sanoja kuin:
"Sanna=raukka!"----"Sanna=riepua kaikki ylönkatsowat ja hyljeksiwät."--
Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin
ihmisiä, mutta häntä ei kukaan.
Me lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä wälillä.
Tulimme sen talon kartanolle, jossa olimme wiimeksi yötä olleet. Talon
nuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: "miksi palasitte takaisin?"
"Löysimme tuolta taipaleelta tien wierestä jotain", sanoin hänelle.
"Mitä wain?" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti
peitettä.
Kuolleen kaswot kohtasiwat hänen katsettaan. Mummon kaswot näyttiwät
nyt tylyiltä ja kowilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja
huudahti: "Herra Jumala, Kontti=Anna kuollut!"
Mummo näytti tahtowan nytkin puhua, mutta minä pelkäsin, ett'ei tuo
mies kuulisi hänen puhettaan, sillä se kuului nyt waan--sydämessä ja
tunnossa. Rupesin siis mummon puolesta puhumaan semmoisia sanoja, jotka
kuuluiwat korwiinkin ja sanoin: "ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on
hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi".
Mies tunsi ne omiksi sanoiksensa ja mummon asia=miehen kautta ne
kuultuansa, käwiwät ne kipeälti hänen sydämeensä. Hän wapisi ja horjui.
"Tuhmasti tein niitä sanoja lausuessani", sanoi hän sitte ja meni
hoiperrellen tupaan. Pian tuli sieltä talon wanha isäntä ja muu wäki
kartanolle. Teurastajat eiwät olleet lähteneet wielä talosta; he
tuliwat myös.
"No ainakin on Kontti=Anna kuollut taipaleelle pyryyn! Eihän se teidän
pelkonne aiwan turha ollutkaan" sanoi talon isäntä yhtäkaikkisesti.
Hän, joka oli ainoa illallisista puhujoista, joka osoitti jonkunlaista
sääliä mummoa kohtaan; joka rajoitti johonkin määrään puheitansa,
puhuessaan wanhasta, köyhästä ihmisestä, joka sanoi muille
ylimielisille puhujille: "no ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua,
pitää sitä toki ajatella mitä puhuu"--hän oli itse nyt niin
yhtäkaikkinen koko asian suhteen, ikäänkun olisi tapahtunut waan ihan
luonnollinen ja tawallinen asia! Hän ei ollut kylmempi eikä palawampi
mummoa kohtaan nyt kuin illallakaan. Hänellä lienee ollut siiwomiehen
nimi koko ikänsä; hän lienee saanut pitää sen eteenkin päin, mutta
warmaankaan ei hänen sydämessään ole koskaan ollut sijaa paremmille
tunteille.
Teurastajat ja tuo piston saanut talon nuorimies, seisoiwat lähellä
rekeä, silmät maahan päin luotuina. Minä katsoin teurastajiin; toisen
silmissä näin kyyneleitä ja se näkö esti minun lausumasta niitä sanoja,
jotka heille oli walmiina.
Niin käypi usein maailmassa. Silloin kun kuolema näyttää olewan
kaukana, lasketaan siitä useinkin sopimatonta leikkiä; mutta kun se
astuu silmäin eteen, kammottaa se lujimpaakin luontoa, jos ei waan
tunto ole poltinraudalla merkitty.
Lähdimme wainajaa wiemään wiimeistä taiwalta kylään. Sieltä oli jo sinä
aamuna tullut useampia hewosmiehiä sydänmaalle päin, jonkatähden kulku
nyt jo oli isosti parempi kuin tullessamme. Weimme wainajan
kunnan=lautakunnan esimiehen tykö ja esittelimme hänelle löytömme.
"Täytyy se toimittaa hautaan", sanoi esimies, mutta tuo sana:
"täytyy" soi minun korwissani welwollisen waiwashoidon kanssa niin
yhtäsuuntaiselta.
Nuolena lensi sanoma ympäri puhto= ja kyläkunnan, että Kontti=Anna on
taipaleelle pyryyn kuollut. Kujasta kujaan, talosta taloon, portailta
portaille kuului se huuto. Waimoja kerääntyi esimiehen kartano täyteen
ja nytkös oli itsekullakin jotain kerrottawaa ja sanottawaa wainajasta.
Woi kuinka hän oli heidän mielestään ollut nöyrä, hiljainen, siweä,
ahkera, säästäwäinen j.n.e., eiwätkä he olleet löytää kyllin sanoja
häntä ylistääksensä.
Niinhän se on. "Hywä on koira kuoltuaan, paha ennen elettyään", sanoo
sananlasku, ja niinpä näytti nyt mummunkin laita olewan. Hänellä oli
nyt ystäwiä kyllitellen, kun hän ei enää heitä tarwinnut. Hän oli
heidän tykönänsä eläessään ollut köyhänä, alastomana, sairaana,
isoowana ja janoowana; oliwatko he häntä huoneesensa ottaneet,
waatettaneet, syöttäneet ja juottaneet, ja oppineet?--Minä pelkään
ett'eiwät olleet niin tehneet ja minusta tuntui mummo noille
ulkokullatuille, hitaille ystäwillensä sanowan: "ei ikään minulle ole
tämmöistä ystäwyyttä osoitettu". Silloin kun heidän ystäwyytensä
osoitukset wainajalle oliwat korkeimmallaan, heräsi sielussani kysymys:
onkohan ihmiskunta täyttänyt welwollisuutensa wainajaa kohtaan? Ulkoa
päin en saanut wastausta tuohon sisälliseen kysymykseeni, mutta omasta
sydämestäni nousi wastaus ja se oli kolkko: ei.
"Mummo ei tarwitse enää teidän apuanne eikä hywyyttänne, mutta teillä
on hänen turwaton ja langennut tyttärensä pienen lapsensa kanssa,
osoittakaa hänelle ja muille köyhille itse teossa ystäwyyttänne ja
laupeuttanne; sitä mummo nyt anoo teiltä", sanoin waimojoukolle.
Muistutettuamme esimiestä mummon Sannan hoitamisesta, lähdimme
toistamiseen kotimatkalle.
Jos missä näimme palatessamme kaksi ihmistä tulewan yhteen, niin heti
kuului: "Kontti=Anna se kuuluu kuolleen taipaleelle pyryyn", ja tuon
uutisensa he kertoiwat oikein ilosta loistawilla silmillä, melkeinpä
niinkuin he olisiwat päässeet rutosta ja sitä toisilleen ilmoittaneet!
"Sittenpä hänestä on päässyt", kuulin erään wastaawan tuon uutisen
kertojalle; silloin käänsin pääni pois heistä ja kiirehdytin hewostani.
Nyt pääsimme rauhassa matkustamaan aina tuohon taipaleella olewaan
mökkiin asti. Astuimme sisään.
"Näittekö mummoa kylällä?" kysyi heti sisään tultuamme mökin eukko,
melkein niinkuin hätäilemällä.
"Näimme jo taipaleellakin", wastasin.
"Mitä! Taipaleenakin?" sanoi eukko ja lääpsähti istumaan penkin
tapaiselle. Hän näkyi aawistaneen jotain ja tuo wastaukseni kai
wahwisti hänen aawistustansa.
"Niin", wastasin minä.
"Onko hän kuollut taipaleelle? Ette suinkaan muutoin olisi häntä
taipaleella nähneet", kysyi eukko.
"Hän oli uupunut tuolle newalle ja--kuollut; me löysimme hänet siitä ja
weimme kylään", selitin minä.
Nyt wasta eukko woimattomaksi tuli; hän ei kyennyt pahalta
liikahtamaan. Hänen molemmat kätensä raukesiwat siwulle eikä hän saanut
suustansa muuta kuin: woih, woih!
Kaikesta näkyi, että mummon kuolema koski kipeästi mökin eukkoon ja tuo
osan=otto ei ollut mikään ulkokultaisuus. Aina wahwemmaksi tulin
luulossani, että mökin asukkaat rakastiwat mummoa; kenties oliwat he
ainoat, jotka häntä rakastiwat. Ei eukolla ollut iloa tuosta sanomasta,
eikä hän sanonut: "sittenpä hänestä on päästy".
"Milloin hän lähti teiltä" kysyin eukolta, kun hän wähän tyyntyi.
"Emme itsekään oikein tietäneet, milloinka hän lähti. Koko
Lauwantai=illan puhui hän Sannastansa ja kuinka hänen pitäisi päästä
kirkolle, wiemään kylässä sairastawan akan miehelle sanaa. Me estimme
häntä niin paljon kuin woimme; sillä jos ilmakin asettuisi, olisi
kumminkin niin umpi=tie, ett'ei hän woisi sitä kulkea. Niinkuin
näette, on tämä meidän tupamökki pieni ja wielä päälliseksi kylmä,
mutta sauna on lämmin, waikka se on pieni. Sen lämmitimme
Lauwantai=iltana, kylpyä warten, waikka oli paha ilma. Kylwyn jälkeen
oli mummo tottelewinaan estelyitämme ja heittäwinään koko menonsa
tuumat siihen. Hän aikoi mennä saunaan maata tupamme kylmyyden ja
pienuuden tähden. Me suostuimmekin siihen ja weimme heiniä kylkensä
pehmikkeeksi, sillä olkia ei meillä ole."
"Aamulla kun heräsimme, oli ilma yhtä huono, milt'ei huonompi kuin
illalla. Olimme jo kauan olleet ylhäällä, eikä mummoa näkynyt, waikka
hän oli muutoin niin aikainen. Minä oudoksuin tuota mielessäni,
waikk'ei tullut siitä wirketuksi mitään. Wiimein kun asia alkoi tulla
arweluttawaksi, sanoin miehelleni: 'mikä mummolla nyt on, kun ei nouse
ollenkaan ylös?'--'Niin tosiaankin', sanoi Matti, 'käypä, poika,
katsomassa!' Ja poika juoksi saunaan. Palattuaan ilmoitti hän, ett'ei
siellä ollutkaan koko mummoa! Jäljestä päin huomasimme hänen ottaneen
konttinsakin saunaan. Hänellä oli pieni petos mielessä, kun kowin
estelimme häntä lähtemästä; hän--karkasi! Sen hawaittuamme, olemme
olleet kowin lewottomat hänen tähtensä, emmekä ole hänestä saaneet
minkäänlaista tietoa, siitä ei ole sieltä päin kulkenut yhtään
matkustajaa. Olimme oikein iloissamme, kun näimme teidän tulewan. Ja
semmoisen tiedon te nyt toitte", selitti eukko.
Mökin lapset eiwät liene tähän asti huomanneet, että oli puhe mummon
kuolemasta, sillä he oliwat omissa askareissaan ja hälisiwät omaa
hälinäänsä. Mutta äitinsä selityksen aikana waikeniwat he ja
kuunteliwat awosuin. He lienewät nyt käsittäneet olewan jotain puhetta
mummoa kohdanneesta onnettomuudesta ja saadaksensa selwän asiasta,
kieppuiwat he äitinsä ympärillä ja hokiwat: "äiti, äiti! mikä mummolle
on tullut?"
"Mummo on kuollut pyryyn", sanoi äiti lapsille surullisesti.
"Woi, woi! Mummo on nyt kuollut! Mummo oli meille niin hywä! Ei mummo
tuo meille enää koskaan leipää!" sanoiwat lapset, heittiwät irti
äitinsä hameesta ja asettausiwat wakaaseen asemaan, ikäänkuin
surrakseen tuon hywän tuttunsa kuolemaa.--Mökin mies ei ollut kotona,
sillä hän oli suksilla hankkimassa puita mökin tarpeeksi.
Minun oli tehnyt mieleni syyttää mökin asukkaita siitä, kun he laskiwat
mummon liikkeelle sellaisella ilmalla, ja tulinkin siinä mielessä
mökkiin, että olisin muistuttanut heitä warowasti siitä. Mutta tuosta
eukon selityksestä huomasin luuloni perättömäksi. Minä näin, ett'ei
mökin asukasten yhtäkaikkisuus ollutkaan syynä tuohon surkeaan
tapaturmaan. Mummolla oli omat sisälliset syynsä, jotka pakottiwat
hänen lähtemään tuommoiseen ilmaan, katsomatta, riittiwätkö hänen
woimansa waiko ei. Warmaankaan ei hän woinut langennutta Sannaansa,
jota hän niin werrattomasti rakasti, pitää niin kauan pelkääwässä ja
ikäwässä tilassa, että hän olisi odottanut ilman asettumista: hän
tahtoi Sannallensa saattaa iloa kotiin=tulollansa. Päälliseksi oli
hänellä tärkeä, ihmisellinen asia ajettawana, jonka hän tahtoi kaikin
mokomin määrä=aikana perille saattaa; siinä syyt, jotka pakottiwat
hänen rientämään turmaansa kohden.
Oliko hänen kuolemansa halwempi muiden ylhäisempien ja onnellisempien
ihmisien kuolemaa? Ei, sillä hän kuoli tuntehikkaalla ja rakastawalla
äidin sydämellä ja uskollisena niille asioille, jotka hänen haltuunsa
oliwat uskotut.