Ennenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen

kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni

tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen

ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen

esineeksi, mutta -- ihmeellistä taaskin -- mitään ei viety, revolveria

lukuunottamatta.

Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat

rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana

en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan

halua herättää.

"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta

järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan

tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.

Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja

matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä,

mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä

sitten?

En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää

liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä.

Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut

keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.

Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä

kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin

kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista.

Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun

kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan

rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.

Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja.

Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne

loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen,

mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.

Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan

Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä

vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja

yhteistyötä kohtaan.

Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna

kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton

ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin

Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien

kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät

ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten

rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä

huikaisevan kirkkaana.

Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa,

suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan

mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.

Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää,

niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan

hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi

sisäänsä tätä ohennettua nektaria.

Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema

oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän

ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli

merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin,

kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla

koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin

vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme

tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin,

parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai

kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut.

Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.

Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi

kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän

lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja

punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä

oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä

olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan

pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin

silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.

Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh

salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine

matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni

kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt

vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan

vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää

huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.

"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea

jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta

farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah,

saanpa nauraa kerrankin."

Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja

reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja

jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli

hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.

"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.

"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen,

vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin,

uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten

päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja

kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja

kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta,

palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle

sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä,

silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus

järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei

ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies

olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea.

Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan

teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef

Gurnickille hiukan hyvää."

Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä

venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä

bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan

koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti

journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei

tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen

vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin

heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni...

Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja

palasi sitten yankee-miehen kanssa.

"Saanko esitellä: mr Craig -- mr Haapala."

Kumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.

"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig

aikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa

nyt ohjeeni!"

Kymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en

tietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi.

Lähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja

istuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa

aivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään.

Minua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei

ollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta

hänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri

matkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.

Nousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane

sijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat

valtasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka

kohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin

taas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat

salskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi

matalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina

rajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin

suppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille,

väliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi

silmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen,

metsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme

ajomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.

Parinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja

ennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen

viettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään

lähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.

Lähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli

tosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme

tarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset

myös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli

meillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen

reunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä

esiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Esine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.

Minulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä

että sukkela. Ja vaaraton.

Odottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin

surinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin

kykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat

tällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet

kokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.

Autot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi

toistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi,

"kenraalia" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja

joukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.

Se alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä

tavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi

tässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi

itseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä

Matvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli

arka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan

Ivanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että

läsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine

kannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja

puheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr

Craig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä.

Kenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan

tyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä

kiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa

olisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa

puheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä

olisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat

varsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä

muistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli

innostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati

hiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä

kiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.

Vihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään

lakkasi melu hetkeksi.

"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua

pääse alkuunkaan", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen.

"Silentium!"

Kaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.

"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen."

Kenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään.

Ohjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei

oltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä

tarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa,

federatiivisin perustein.

Kiitos! ajattelin itsekseni.

Ohjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut

vasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan

harvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin

tehnyt päätelmäni liian aikaiseen.

"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka

Mukulajevitshia ja Stepan Fomitshia."

Nyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit

ovat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset

hurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.

Kenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin

puheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa

kärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden

takia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä

ja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta

sanomalehteen.

"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan,

koska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen

muutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte.

Pyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen."

Näitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut

arkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.

"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen

puoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan

saadessaan kenraalin arvon ja aseman."

Yleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja

katsahti kokousta.

"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta

totisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä

korvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette

kyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette

vetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun

leikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te

luulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte

pettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä

yksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät

lähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman

rappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka

Mukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on

entinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin

saisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!"

Luulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa

vaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään.

Vehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti

konettaan vimmatusti.

Kenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät

vehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu

oli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein.

Vale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan

valtaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti

tavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.

Minulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua

varten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä

omintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en

epäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä

näytöksestä.

Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin

samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä

olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.

Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.

Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin,

käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa

kummallakin puolen.

Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä

kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös.

Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat"

vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja

sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat

ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa

ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta,

rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli

oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti,

mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien

luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja

karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että

vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria

laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.

"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne

eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän

pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman

typeryytensä takia. Herra Nagelkopf -- nimitän häntä niin, sillä eihän

hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin

tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa

kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin

täydellinen succès.

Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet

kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu

puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja

Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta

ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni -- käytin

suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia -- olevan

lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin

nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin

luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni,

että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin.

Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen

Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa

asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä

kiinni.

Revolverini oli kunnossa -- kolmas jo tällä matkalla -- kun aioin astua

hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan.

Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä

tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja

varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta

vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen.

Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.

Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina

kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja

äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen

lattialle. Olin ollut oikeassa.

Sisällä oli joku.

Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta,

jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä.

Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään

näkemättä ketä ja mitä vastaan.

Odotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja

vilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla

valokin sammui.

Koetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia,

mutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli

minun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.

Pudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu

alkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei

pääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.

Pujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle

tilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli

vaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa

kaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle

kolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos

ikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka

kahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja

pimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin

sentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.

Väijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin

kuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.

Hän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me

olimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies

pujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille.

Hän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa

edes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.

Katsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta

ja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet

juutalaiskorttelissa.

"Kas niin, sisään nyt!" komensin ja avasin oven huoneeseen.

Renki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme

kuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat

alhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun.

Vanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua

nauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.

"No, mikä sinut tänne toi?" kysyin hiukan pilkallisesti.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en

ollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.

"Mitä sinä täällä teit?" toistin kysymykseni.

"Varastin", tunnusti mies.

"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!"

Miehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät

keksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.

"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?"

Minun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.

"Tulin etsimään", sanoi mies hiljaa.

"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan?

Linnunmaitoa vai?"

"Luetteloa."

"Mitä jeevelin luetteloa?"

Miehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin

vallitsevin piirre.

"Nimiluetteloa", sanoi hän.

Koetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.

"Kuka sen sitten on ottanut?"

"Te."

Tämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli

odottamatta.

"Mutta missä sitten?"

Mies näytti kiusaantuneelta.

"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian,

jonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte

nimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli

neulottu juutalaispuvun vuorin alle."

Vihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta

missähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme

ne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta

mitään.

Mutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu

pengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.

Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani · 第 12 / 13 段