kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni
tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen
ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen
esineeksi, mutta -- ihmeellistä taaskin -- mitään ei viety, revolveria
lukuunottamatta.
Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat
rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana
en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan
halua herättää.
"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta
järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan
tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.
Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja
matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä,
mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä
sitten?
En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää
liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä.
Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut
keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.
Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä
kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin
kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista.
Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun
kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan
rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.
Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja.
Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne
loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen,
mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.
Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan
Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä
vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja
yhteistyötä kohtaan.
Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna
kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton
ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin
Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien
kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät
ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten
rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä
huikaisevan kirkkaana.
Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa,
suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan
mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.
Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää,
niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan
hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi
sisäänsä tätä ohennettua nektaria.
Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema
oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän
ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli
merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin,
kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla
koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin
vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme
tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin,
parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai
kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut.
Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.
Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi
kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän
lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja
punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä
oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä
olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan
pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin
silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.
Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh
salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine
matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni
kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt
vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan
vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää
huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.
"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea
jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta
farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah,
saanpa nauraa kerrankin."
Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja
reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja
jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli
hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.
"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.
"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen,
vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin,
uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten
päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja
kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja
kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta,
palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle
sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä,
silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus
järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei
ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies
olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea.
Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan
teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef
Gurnickille hiukan hyvää."
Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä
venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä
bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan
koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti
journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei
tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen
vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin
heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni...
Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja
palasi sitten yankee-miehen kanssa.
"Saanko esitellä: mr Craig -- mr Haapala."
Kumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.
"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig
aikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa
nyt ohjeeni!"
Kymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en
tietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi.
Lähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja
istuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa
aivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään.
Minua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei
ollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta
hänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri
matkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.
Nousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane
sijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat
valtasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka
kohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin
taas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat
salskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi
matalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina
rajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin
suppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille,
väliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi
silmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen,
metsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme
ajomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.
Parinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja
ennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen
viettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään
lähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.
Lähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli
tosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme
tarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset
myös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli
meillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen
reunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä
esiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.
Esine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.
Minulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä
että sukkela. Ja vaaraton.
Odottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin
surinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin
kykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat
tällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet
kokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.
Autot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi
toistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi,
"kenraalia" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja
joukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.
Se alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä
tavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi
tässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi
itseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä
Matvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli
arka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan
Ivanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että
läsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine
kannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja
puheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr
Craig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä.
Kenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan
tyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä
kiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa
olisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa
puheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä
olisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat
varsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä
muistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli
innostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati
hiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä
kiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.
Vihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään
lakkasi melu hetkeksi.
"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua
pääse alkuunkaan", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen.
"Silentium!"
Kaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.
"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen."
Kenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään.
Ohjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei
oltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä
tarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa,
federatiivisin perustein.
Kiitos! ajattelin itsekseni.
Ohjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut
vasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan
harvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin
tehnyt päätelmäni liian aikaiseen.
"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka
Mukulajevitshia ja Stepan Fomitshia."
Nyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit
ovat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset
hurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.
Kenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin
puheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa
kärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden
takia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä
ja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta
sanomalehteen.
"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan,
koska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen
muutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte.
Pyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen."
Näitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut
arkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.
"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen
puoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan
saadessaan kenraalin arvon ja aseman."
Yleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja
katsahti kokousta.
"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta
totisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä
korvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette
kyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette
vetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun
leikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te
luulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte
pettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä
yksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät
lähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman
rappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka
Mukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on
entinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin
saisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!"
Luulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa
vaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään.
Vehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti
konettaan vimmatusti.
Kenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät
vehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu
oli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein.
Vale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan
valtaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti
tavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.
Minulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua
varten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä
omintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en
epäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä
näytöksestä.
Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin
samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä
olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.
Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.
Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin,
käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa
kummallakin puolen.
Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä
kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös.
Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat"
vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja
sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat
ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa
ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta,
rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli
oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti,
mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien
luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja
karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että
vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria
laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.
"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne
eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän
pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman
typeryytensä takia. Herra Nagelkopf -- nimitän häntä niin, sillä eihän
hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin
tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa
kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin
täydellinen succès.
Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet
kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu
puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja
Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta
ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni -- käytin
suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia -- olevan
lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin
nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin
luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni,
että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin.
Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen
Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa
asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä
kiinni.
Revolverini oli kunnossa -- kolmas jo tällä matkalla -- kun aioin astua
hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan.
Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä
tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja
varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta
vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen.
Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.
Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina
kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja
äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen
lattialle. Olin ollut oikeassa.
Sisällä oli joku.
Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta,
jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä.
Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään
näkemättä ketä ja mitä vastaan.
Odotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja
vilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla
valokin sammui.
Koetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia,
mutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli
minun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.
Pudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu
alkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei
pääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.
Pujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle
tilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli
vaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa
kaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle
kolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos
ikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka
kahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja
pimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin
sentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.
Väijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin
kuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.
Hän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me
olimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies
pujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille.
Hän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa
edes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.
Katsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta
ja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet
juutalaiskorttelissa.
"Kas niin, sisään nyt!" komensin ja avasin oven huoneeseen.
Renki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme
kuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat
alhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun.
Vanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua
nauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.
"No, mikä sinut tänne toi?" kysyin hiukan pilkallisesti.
Mies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en
ollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.
"Mitä sinä täällä teit?" toistin kysymykseni.
"Varastin", tunnusti mies.
"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!"
Miehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät
keksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.
"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?"
Minun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.
"Tulin etsimään", sanoi mies hiljaa.
"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan?
Linnunmaitoa vai?"
"Luetteloa."
"Mitä jeevelin luetteloa?"
Miehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin
vallitsevin piirre.
"Nimiluetteloa", sanoi hän.
Koetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.
"Kuka sen sitten on ottanut?"
"Te."
Tämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli
odottamatta.
"Mutta missä sitten?"
Mies näytti kiusaantuneelta.
"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian,
jonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte
nimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli
neulottu juutalaispuvun vuorin alle."
Vihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta
missähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme
ne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta
mitään.
Mutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu
pengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.