ole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua,
vaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat
peninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta
lomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy
kaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja,
tuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia,
vaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien
reunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä
kyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni
ensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona,
nousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan.
Maisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet,
kaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä
ja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden
hevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja
kalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut
talojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti
vilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla
mainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme
kirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä
enää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi
Bendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen
kohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava
insinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä
mustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä
kiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti
takaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun
murskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin
palasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me
tehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota
hengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää
hiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet
kiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse
näkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske,
työmiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä
lepäävä työn henki.
Päätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille
tarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta,
heitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme
käteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen
tyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä
tunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen.
Kaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä
vauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi
pysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme
tulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin
oppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä,
kumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa
näytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli
alhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja
ja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme
maanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin.
Tarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla,
matkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme
nerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon
joutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja
tuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni
matkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä
joltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä
päästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.
Iltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen
Sosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas
junaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.
Hotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä
mukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei
Matvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja
ilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja
katsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen
lähdimme kaupungille.
Jos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus,
jos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan
kansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on
puolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin
vainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja
siellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.
Edit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan
ympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät
sen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset,
porttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja
luostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa
mahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat
saaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen
alla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on
suunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä,
valleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen,
hautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia
rakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan
kuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä
ja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia,
muistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja
vallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän
ja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa,
valleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta
väsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä,
ettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.
Mutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli
ruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja
palata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin
laidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja
kauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja
Krakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova
on puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön
ympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa
sammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä
kaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.
Emme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan
mainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta
kokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin
ulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme
hevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia
myöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka
puutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen,
poppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi
hitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten
varjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin
merenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin
hopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen
kilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään,
jonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät
esteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse "kukkulalle",
multa- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan
omakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät,
sivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman
kansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista
sataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä
graniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen
ja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja
vapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen
toimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös
näköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine,
viljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine
kylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen,
karjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja
valkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine
lumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa
puutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä,
kuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei
voisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä
muistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli
innoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.
Laura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa
Danzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä
Editkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä
tiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä
ilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.
Hämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia -- tie
kävi nyt alamäkeä -- kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni
tahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa -- aioimme käydä
teatterissa -- pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla,
joten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.
Tahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja
jättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli
avattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli
avattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi
venäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.
En ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat
huoneeseen:
"Meiltä on yritetty varastaa'" huusivat he molemmat, mutta jäivät
sanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt.
Ryhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani
ollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella,
kaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu,
mutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään,
ainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon
toivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.
Mitä tämä "kotitarkastus" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei
kysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut
löytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän
kuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli
matkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys
oli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai
tunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä
hän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman
tärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen
vaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa
kahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon
vaara oli peloittavan suuri.
Editiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski
kaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä
rangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme
ja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja
hermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja
jyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset
haluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin
kuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin
miettimään tapahtumaa.
Ei ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan
juutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli
kommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut
käsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään
ottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi
meitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia
muotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.
Asetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin
revolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä
oloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua
ja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään
amerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai
sanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa.
Yankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.
Kerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.
"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty
samanlainen murto!"
Vavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en
vieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.
"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne
etsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille
tapahtumasta?"
"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta
kuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä."
Keskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli,
että odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin
toimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys
tarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys
tarkoittaisi henkeämme.
Seuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa
suolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan
hakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen,
sähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen
valoisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen
kaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta
veistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin
suurta freskoa.
Harhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa
ja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin
uudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin
vanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään
luostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja
painuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli
Veikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse,
puuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti
kiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli
yksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja
pari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen
maalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan,
mutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi
sitten vanhasta muuriportista sisään.
Olimme perillä.
Vasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas
romaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja
sammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja
keskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha,
entinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat
parikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä,
niin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan
ollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin
kerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja
hävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja
arvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli
juurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla
kohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja
kirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja
viihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.
Astuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä
pitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko,
ankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa
läpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja
alttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin.
Herttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan
tervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina
ja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja
myrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno
valaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton
pyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus
kasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun,
missä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki
sulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa
pihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti
skitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan
alemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura
ja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta
puolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville
jääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa
laskuaan kohti.
Mieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin
katseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan
auringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä
katsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä,
hänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä
olen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura
ollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja
pilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen,
vaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen
vallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki
minut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat
vastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas
tahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen
vireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin
hänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää
povea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä
muistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten
vankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen
kaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä,
jolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien
takia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin
voimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan
Lauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten
hänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja
puhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä,
joka nuo aarteet saisin päivänvaloon.
Nopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin
hämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai?
Ei, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa
ei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin,
luonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään
anna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli
luontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja
teoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.
Sietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys
minun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun
suuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.
Minä tunsin palan nousevan kurkkuuni, ohimoni tuntuivat kuumilta
eivätkä silmäni tajunneet enää maiseman yksityiskohtia. Minä aioin
ottaa ratkaisevan askeleen, aioin saada joko kaikki tai jäädä ilman
mitään. Olin nyt kerta kaikkiaan siinä tunnelmassa ja otaksuin
hämärästi, että Laurakin olisi tavallista suopeammalla tuulella. Emme
olleet enää moneen päivään edes riidelleetkään.
Sytytin hermostuneesti savukkeen ja poltin sen nopeasti loppuun. Olin
todellakin hermostunut ja arka eikä savuke auttanut mitään. Silmäsin
vielä kerran tasangolle kuin kuolemaantuomittu ennen teloitusta, ja
puristaen käteni yhteen lausuin hiljaa, niin luonnollisesti ja hellästi
kuin osasin:
"Laura!"
Laura käänsi päänsä ja hänen silmiensä välke antoi minulle murto-osaksi
sekuntia toivoa. Mutta ainoastaan niin kauaksi, sillä tuhannesosa
sekuntia senjälkeen saivat Lauran kasvot aivan uuden ja oudon ilmeen,
ne kuvastivat pelkoa, ehkäpä kauhuakin, ja hämmästystä. Otaksuin jo
hetken, että kaikki oli menetetty, että Laura oli ymmärtänyt ja
kauhistunut rohkeuttani tai röyhkeyttäni, niinkuin epäonnistunutta
kosimista tavallisesti naisellisen epäjohdonmukaisesti nimitetään.
Mutta ei!
Minäkin vavahduin, en Lauran katseesta, vaan siitä, että tukeva ote,
raudanlujat sormet kiertyivät kaulani ympäri ja tunsin korvani juuressa
kylmän reiän painautuvan ihoa vasten.
"Kädet ylös ja hiljaa!" komensi hillitty, mutta uhkaava ääni. Laura oli
jo nostanut kätensä. Kosintani oli varsin omituisesti keskeytynyt.
Olen rauhallinen ja tyyniluontoinen mies, mutta en kärsi keskeytyksiä.
Minä en pidä siitä, että puheeni keskeytetään, mutta vielä vähemmän
siitä, että varsin harvalukuiset kosintani ehkäistään. Minä raivostuin,
ja ellei korvani taa painetun revolverin piippu olisi muistuttanut
minua raivostumisen välittömästä seurauksesta, olisin varmasti antanut
sen ilmetä hyvinkin voimakkaasti. Nyt en voinut tehdä mitään, vaan
minun täytyi istua hiljaa ja odottaa jatkoa.
Odotus ei kestänyt kauan. Ote niskassani heltisi, sain käskyn kääntyä
ja silloin näin kaksi siististi puettua miestä, jotka olivat
hyökkäyksen tehneet. Heillä oli kummallakin revolveri kädessä ja heidän
ilmeensä eivät olleet vähintäkään hullunkuriset, vaikka miehet
olivatkin tietoiset siitä, että olivat varsin brutaalisesti
keskeyttäneet hienon tunnelmahetken.
Yritys oli rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Aivan lähellä, kymmenen
viidentoista metrin päässä oli ihmisiä, Edit istui melkein allamme,
mutta meitä ei voitu nähdä mistään, ja niin olimme täydellisesti
roistojen vallassa. Olisin voinut huutaa, mutta huutamisen seurausta ei
tarvinnut epäillä.