Pankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta
porttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.
Kenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.
"Omituista, omituista!" mutisi hän. "Tässä juuri asuvat nuo
kommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?"
Sattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi
toimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä
vakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme
kaikki porttikäytävään.
"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa!
Näitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!"
Käytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes
keksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä
laskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli
siis asunto.
Hyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä.
En huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut.
Sydämemme jyskyttivät kuuluvasti.
"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään.
Täältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!"
Puristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen.
Kenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku
merkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi
jonkun sanan.
"Moskova!" sanoi kenraali äänekkäästi.
Avain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali
oven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten
pienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.
"Ei hiiskaustakaan!"
Salamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi
ovi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta
miestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys
oli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja
melutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen
minuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja
kykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.
"Kas niin, nyt voimme huoahtaa", sanoi kenraali ja istuutui tuolille
heittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta,
mutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein
heti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se
johti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.
Vuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen
ja vapautin hänet siteistä.
"Onko kaikki hyvin?" En voinut mitään sille, että ääneni värähti. Laura
tuntui uupuneelta ja voimattomalta, mutta hän hymyili kuitenkin.
"Kaikki hyvin, mutta mistä ihmeestä keksit tulla tänne?"
"Kerron myöhemmin, mutta miten jouduit tänne?"
"Pujahdin piiloon kenraali Nagelkopfia tähän porttikäytävään. Silloin
äkkiä tunsin, kuinka paksu huivi heitettiin kasvoilleni, käsivarret
kiertyivät ympärilleni ja ennenkuin ehdin ajatellakaan vastarintaa,
minut oli jo tuotu tänne kellariin. Miehet penkoivat taskuni ja
käsilaukkuni ja kyselivät minulta omituisia asioita poliiseista ja
sellaisista, mutta en tietenkään osannut vastata mitään. Luulen
melkein, että he olivat erehtyneet luulemaan minua joksikin toiseksi."
Talutin Lauran toiseen huoneeseen.
"Kenraali!"
Amos Aron Nagelkopf kumarsi kohteliaasti.
"Osat ovat taas hiukan vaihtuneet, hyvä neiti!"
Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pitkiin selvittelyihin. Tutkimme
miesten taskut ja löysimme perin viattomilta näyttävät "työkirjat",
mitkä kenraali selitti juuri haetuiksi jäsenkorteiksi. Naulakossa
riippui joukko juutalaishalatteja. Vedimme ne muitten vaatteitten ylle,
painoimme kalotit päähän ja paranneltuamme ulkoasumme parhaamme mukaan
me hämärässä saatoimme olla tulokseen tyytyväisiä. Me muistutimme
erehdyttävästi niitä tuhansia ja taas tuhansia mustatakkeja, joita koko
kortteli oli tulvillaan, Jozef Gurnicki kirjoitti kenraalin sanelun
mukaan pienen tiedonannon, joka annettiin Lauralle. Ellemme määrätyn
ajan kuluttua palaisi, olisi Lauran jätettävä tuo tiedonanto
poliisille. Tarkastimme vankiemme siteet, niin että saatoimme olla
varmat heidän pysymisestään huoneessa ja lähdimme sitten kaikki ulos.
Kenraali sulki oven ja jätti avaimen Lauralle.
Pieni oppaamme odotteli uskollisesti kadulla. Jätimme Lauran hänen
haltuunsa ja sanoimme hyvästit. Laura lähti hotelliin ja me taas
jatkamaan seikkailuamme.
Kahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli
kellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa
hajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö
oli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä
myös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja
yhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota.
Juuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi
ensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme
toiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä
vähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä,
mutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni
käppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali
vilautti hänelle "työkirjaansa", minkä ukko tutki perusteellisesti.
Meille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi.
Oven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme.
Emme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin
uhkaavalta.
Tulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen
kellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi
heikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä,
useimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla
joitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo
aikoja sitten arvellut "salaliittojen" ja "rosvoliigojen" kuuluvan
romanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa
käsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja
vaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi
henkensäkin.
Olimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut
mitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me
seurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.
Odotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä
henkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta,
että kokous alkaisi.
Muuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.
"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään
erehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää
anomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana.
Tulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma.
Siltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi,
jää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta
poistuessa suorittaa työn."
Suunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä
onnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin
vartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän
oli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn
tungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi.
Olimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman,
mutta -- sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi -- me emme voineet
poistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.
Puhuja jatkoi:
"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion
tiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi."
Hän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi
luiset arpanappulat taskustaan.
"Ne kaksi, jotka saavat suurimman silmämäärän, joutuvat suorittajiksi",
ilmoitti puheenjohtaja.
Arpominen alkoi. Naamioista huolimatta tunsin, että miehet olivat
kiihtyneitä. Palkkio mahtoi olla huimaava, mutta tehtävän vaarallisuus
oli myös ilmeisen selvä: pieninkin epäonnistuminen merkitsi hengen
menettämistä.
Kuitenkin miehet heittivät. Seurasin jännittyneenä. Kolmas heittäjä sai
kuusi ja kuusi, pari heitti neljä ja viisi ja neljä ja neljä.
Hätkähdin, kun kenraalikin tarttui noppiin. Tosiaankin, olihan
meidänkin susien joukossa ulvottava susien lailla. Kenraali sai vain
kaksi ja kolme, Gurnicki yksi ja kuusi ja silloin oli minun vuoroni.
Heitin huolettomasti, mitään ajattelematta, mutta toiselta puolen
kauhistuin, toiselta puolen olin purskahtaa nauruun.
Kuusi ja viisi! Olin saanut toiseksi korkeimman silmämäärän ja
joutuisin siis aktiiviseksi murhayrittelijäksi.
Olipa se heitto, jota en ollut odottanut.
Alkoi yleinen keskustelu. Suunnitelman yksityiskohdat punnittiin
kaikesta huolimatta uudelleen. Maa poltti jalkojemme alla
kuvaannollisesti puhuen. Emme voineet keskenämme keskustella, mutta
jokaisella oli vain yksi ajatus, päästä lähtemään mitä pikimmin
varoittamaan ja ehkäisemään tuhotyötä. Toinen puoli suunnitelmasta oli
kyllä jo ehkäisty, sillä kun toisen yrityksen suorittaminen joutui
minulle, ei siitä ollut sen enempää vaaraa. Mutta pääyritys oli vielä
jäljellä.
Mies, joka oli heittänyt nuo kohtalokkaat kuutoset, oli pitkä ja laiha.
Kasvot, sikäli kuin niitä näkyi naamion takaa, olivat kalpeat.
Juutalainen hän ei ollut, vaan luultavastakin puolalainen, fanaattinen
intoilija.
Kauhistuimme, kun hän viimein nousi ja lähti, erään toisen seuratessa.
"Kas niin, on jo aika teidänkin!" virkkoi puheenjohtaja vilkaisten
minuun. Nousin nopeasti ja riensin ovelle. Näin, että kenraali ja
Gurnicki seurasivat ilmitulon uhallakin minua. Mutta kukaan ei sanonut
mitään. Nousimme kahvilaan ja riensimme kadulle. Oli jo varsin pimeä.
Kadun kulmassa kuulin äkkiä moottorin sätkytystä.
"Auto!" huudahti kenraali ja kirosi. Murhaaja oli tietenkin noussut
odottavaan autoon. Juoksimme kulmaan kaikin voimin, mutta sinne
saavuttuamme oli auto jo liikkeellä ja kiiti hyvää vauhtia kapealla
kujalla.
Me emme voineet sitä enää tavoittaa.
Tilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja
ajaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta
toteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka
Pilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan
tietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma
keino.
Riensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut
autoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta
ympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat
kummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin
juutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.
Kas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta,
verkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista
merkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.
"Meidän täytyy vallata tuo auto", sanoi kenraali. "Revolverit esille,
selvitämme kaappauksen jälkeenpäin!"
Emme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä
seurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta
keskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja
puolalaisen jäädessä toiselle.
Auto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme
kaikki kadulle.
"Seis!" huusi kenraali ja heilutti käsiään. "Meillä on tavattoman
tärkeä asia, ottakaa meidät autoon!"
Kuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä
odottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen
luo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta
ehdimme ennemmin.
"Kädet ylös!" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui.
Kenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme
luutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme.
Heitimme juutalaispuvut yltämme.
"Hyvä jumala!" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman
mahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin
ensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja
lähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta
kaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä
kuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä
pimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.
Tulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka
kadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä
yhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni
tavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli
ajoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät
merkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa
käännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.
Luutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu
jäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä
liikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö
katukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt
estämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä,
mutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.
Aloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen,
täytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä
edessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.
Murhaajan auto!
Rakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla
kuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu
ikkunasta kadulle.
Olimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten
tehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin
taitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta
pysähtyä, suhahti ohitsemme.
Samalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt
siihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin
nopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä
välittömästi seurasi ontto paukaus.
Olin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä
parikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme
mekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti.
Silmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton
pohjalle, riisunut aseista ja sitonut.
Rakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin
ja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti
tilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja
vangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin
ääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi
siellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli
marsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana
aistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen
vahingoittumattomana.
Jozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin
tullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin.
Ilmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän
oli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut
sisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä,
olivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän
meni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka
ollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui,
että marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme
laukausta oven läpi -- tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään
ennättämättä estää, ikkunasta.
Puolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki
seikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen
kasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä
personoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa
ylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja
jyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen
kaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki
muu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön
ja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.
Hänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta
samalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen
kuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa
tavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien
piirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei
voi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa
Puolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä,
hänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen
valloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.
Keskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle
seuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni
hyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin
soittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä
käytettävissä yli viisikymmentä miestä.
Marsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen
seikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme
juutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme
oli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös
aivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.
"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen", sanoi kenraali,
kun lähdimme paluumatkalle. "Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!"
Emme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka
tapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran
levottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli
kyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin
joutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä
istuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme
viiniannoksiamme.
Tarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin
muutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei
Matvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista
illallista.
Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.
Arvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.
NELJÄS OSA.
Viivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt
ilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet
paljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin
"Lazienki'n", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa,
missä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia
vapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta
baletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää
vilkasliikkeisillä kaduilla.
Kenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä
hän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa.
Kysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään
seikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua
siihenkin puoleen hänen toimintaansa.
"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He
luulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä
tavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu,
odottakaa vain!"
Kenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei
kunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos
painoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut
niin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken
hyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes
vihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia
oli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.
Haastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain
oikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni
kotimaassa olivat nousseet varsin paljon.
Ryssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa,
joten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain
erinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin
tunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän
velvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen,
yksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei
viehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä,
mustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja
suljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien
ryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean
tunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee
sen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat
seisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi
päivän ja yön.
Matkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme
muuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut
enimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin
särmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua "oppaistaan" eikä
Laura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa
kansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia,
kun hän yltyi "säkenöiväksi", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi
keskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista
auringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi
pala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli
aina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen.
Niitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle
vilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes
pyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen,
niin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja
vavistuksetta.
Kun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla
puolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut
muutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa
sinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme
aamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri
siistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.