että tulette hänen kanssaan kyllä toimeen."
"Milloin lähtisin?"
"Hm, miksikä ei jo tänä iltana. Sitten on sekin asia suoritettu ja
voimme senjälkeen rauhassa katsella kaupunkia."
Nousin ylös. Muuan ajatus juolahti mieleeni.
"Otan neiti Soinin avukseni. Hän voi vartioida kadulla, ja jos minulle
sattuisi käymään hullusti, voi hän hälyyttää viranomaiset."
Puolalainen silmäsi kummastuneena.
"Uskaltaisiko hän?"
Nauroin vilpittömästi.
"Luulisin todella, että hän uskaltaisi paljon enemmänkin."
Palasimme molemmat vierashuoneeseen ja yhdyimme vilkkaaseen
keskusteluun. Katsoin vihdoin ajan tulleeksi hyvästellä ja ennenpitkää
kävelimme Varsovan kaduilla. Palasimme syömään päivällistä hotelliin,
ja kun Edit senjälkeen ilmoitti lähtevänsä hiukan lepäämään, katsoin
tilaisuuden sopivaksi keskustella Lauran kanssa. Menimme molemmat
puutarhaan pienen sivupöydän ääreen ja tilasimme virvokkeita,
erinomaista puolalaista mustaa kahvia ja leivoksia.
"Haluatko seikkailla?" kysyin Lauralta. Uteliaisuus leimahti hänen
silmissään.
"Miksikä ei", vastasi hän pitkitellen. Hän muisti kai moniaita
epämiellyttäviä hetkiään liettualaisten vankina ollessaan.
Sytytin savukkeen ja aloin kertoa. Lauran mielenkiinto pysyi
herpaantumattomana koko ajan. Kohosin hänen silmissään varmastikin pari
astetta. Sillä loppujenkin lopuksi on nainen aina nainen ja sellaisena
rakastaa romantiikkaa, hämärää ja seikkailuja, vaikka olisikin
päivänvalolla innostunut kansantalouteen ja yhteiskunnallisiin
kysymyksiin. Raha, asema, oppi, viisaus, henkevyys, taide ei ole mitään
romantiikan rinnalla naisen mielestä, romantiikan, johon sisältyy
salaperäisyyttä, odottamattomuutta, jännitystä ja ennen kaikkea
vaihtelua.
Laura ei suinkaan ollut poikkeus, kaukana siitä. Hänen temperamenttinsa
oli paljon kiihkeämpi ja vilkkaampi kuin hän tahtoi myöntää, paljon
vähemmän objektiivinen kuin olin uskaltanut odottaakaan. Innokkaasti
hän antautui kanssani pohtimaan pienen seikkailumme suunnittelua. Hän
tuli luottavaiseksi ja kohteli minua tasa-arvoisena, suhde, mikä
hänelle ei aikaisemmin ollut mieleenkään juolahtanut.
Päätimme pujahtaa seikkailemaan ennen Editin heräämistä. Soitin
senvuoksi hra Gurnickille ja pyysin häntä lähettämään meille oppaan
juutalaiskortteliin. Puolisen tuntia odotettuamme opas saapuikin,
pieni vilkas poikanen, aito suurkaupunkilaislapsi pikkuvanhoine
sananparsineen ja ilmeineen.
Lähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä.
Iltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme
ahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi
tunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina
tyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin
moitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme
ajatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat
sanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se
luonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin
tavoin itse tunnelmaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta
saimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki
synnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja
välinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En
olisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat
kestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta
suorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset,
öljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä
likaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät
kukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus,
määrittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet
silmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat
joka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset
ahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa
hetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja
terveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen
omituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki
epätodelliselta.
Tunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan,
tinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme
kosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa
todellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi
toivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.
Tulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia
myymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin
torillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia
juutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä,
rasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia,
kähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan
rumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja
minä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin
samalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa
tuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa
vastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen.
Jatkoimme kulkuamme.
Oppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja
meihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi:
"Vastapäinen talo, toinen kerros!" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin
pojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän
kävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En
viipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin
revolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja
tietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen
kerrokseen.
Ovella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.
Kolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.
Jonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja
särkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja
asiakseni sanoin vain "geschäft". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava
kuin sadun "sesam" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan
vanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna.
"Liikemies" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.
Hän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana.
Hänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta
yhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa
hänen erikoista huomiotaan.
Hän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka
pienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen.
Istuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle.
Hän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun
nojatuoliin.
"Miten voin palvella?"
Hänen käheässä äänessään oli mielistelyä, mutta myös levotonta
uteliaisuutta.
"Terveisiä Jozef Gurnickilta."
Juutalaisäijään tuli aivan yhtäkkiä eloa. Hän tunsi "geschäftin"
tuoksun sieraimissaan, suuren ja edullisen "geschäftin". Hänen silmänsä
iskeytyivät minuun.
"Paperi?" kysyi hän jännittyneenä.
"Kyllä."
"Tärkeä?"
"Korvaamaton."
Ukon silmät paloivat, mutta hän tukahutti intonsa ja esiintyi kylmänä.
Hän tiesi, että puhe kääntyisi pian hintaan ja siinä hänen täytyi pitää
puolensa. Se oli pääasia.
"Näyttäkääpä."
Kaivoin hitaasti ja varovaisesti paperin taskustani ja luovutin sen
hyvin vastahakoisen näköisenä Pankki-Israelille. Hän syventyi siihen
kiihkeästi ja päästi kuulumattoman huudahduksen lukiessaan
sotaministerin allekirjoituksen. Ilmeensä hän kuitenkin täydelleen
hallitsi eikä se kuvastanut suinkaan sitä, mitä hän todella tunsi.
"Tjah, miksi ei! Paljonko tämä maksaisi?"
Mainitsin summan, joka oli noin kaksi vertaa suurempi kuin
suunnittelemamme. Pankki-Israel levitti avuttomana kätensä, mutta loi
minuun samalla tutkivan silmäyksen. Pysyin osassani ja ojensin käteni
paperia kohti.
"Te laskette leikkiä", kuiskasi juutalainen käheästi.
Näytin ikävystyneeltä ja otin paperin.
"En suinkaan. Ellei hinta miellytä, en voi mitään. Tällaisia papereita
ei myydä joka päivä."
Taitoin paperin huolellisesti kokoon ja panin lompakkooni. Juutalainen
seurasi ahneena liikkeitäni. Olin varma siitä, että hän antaisi minun
mennä hyvin pitkälle, saadakseen selville, tarkoitinko totta, vaiko
ainoastaan tingin tällä tavalla. Pistin senvuoksi lompakon tyynesti
taskuuni, tartuin hattuuni ja nousin.
"Olen erehtynyt henkilössä", sanoin kylmästi ja otin askeleen ovea
kohti. Juutalainen vapisi kiihkosta. "Geschäfti" oli suuri ja varma ja
edullinen, mutta mainitsemani hinta oli todellakin suuri. Pankki-Israel
ei mielellään luovuttanut rahaa, ei vaikka voittokin oli tiedossa.
Taistelu riehui hänen sisimmässään, mutta ratkaisu tapahtui ennenkuin
olin vielä ehtinyt ovellekaan.
"Istukaa nyt toki ja keskustellaan rauhassa", sanoi hän pyytävästi ja
minä myönnyin, hitaasti ja epäröiden.
Aloimme tinkimisen ja Pankki-Israel olisi varmastikin, jos puolueeton
asiantuntijalautakunta olisi seurannut keskusteluamme, voinut vaatia
itselleen tohtorinarvon tässä jalossa taidossa. Kaunopuheliaisuus,
vakuuttelut, todistelut, hienoiset moitteet, imartelu, peitetty uhkaus,
kaikki seurasi katkeamatta, pysähtymättä toistaan yhtenä ryöppyävänä,
kiihkeänä ja hypnotisoivana puhetulvana. Ellei minulla olisi ollut
kiire, olisin varmaankin pitkittänyt keskustelua ties kuinka kauan,
mutta nyt minun täytyi joutua ja niinpä aloin hiljalleen ja taiteen
kaikkien sääntöjen mukaan peräytyä. Aloimme vähitellen päästä
yksimielisyyteen ja tehtyäni sitten ratkaisevan myönnytyksen oli kauppa
selvä.
"Tietysti käteismaksu?" kysyi Pankki-Israel taistelusta lämmenneenä.
Naurahdin hiukan ivallisesti.
"Luonnollisesti."
"Antakaa paperi minulle."
Täytin hänen pyyntönsä ja Pankki-Israel meni kassakaapilleen, avasi sen
monimutkaisen lukon, piiloitti paperin sinne ja otti esille suurehkon
setelipinkan.
Temppumme oli onnistunut, mutta en rahoja lukiessa aavistanut, että se
oikeastaan onnistuu yli odotusten. Sulloin juuri pinkkaa taskuuni, kun
ulko-ovelta kuului koputus. Sävähdin koko ruumiiltani ja ajatustakin
nopeammin sulki Pankki-Israel kassakaappinsa. Kuuntelimme molemmat.
Koputus uusiutui.
"Tuonne!" kuiskasi juutalainen ja työnsi minut alkoovin taa. Kyyristyin
istumaan vuoteelle ja vedin revolverini esiin. Juutalainen itse
tassutteli ovelle ja kuului avaavan sen.
Hätkähdin rajusti, kun pari sekuntia senjälkeen kuulin tulijan äänen.
Tulija oli kenraali Amos Aron Nagelkopf.
Puristin revolveriani ja purin huuliani. Hetki oli kieltämättä
jännittävä. Minulla ei todellakaan ollut halua kohdata kenraalia ja jos
kenraali keksisi minut, olisi seurauksena epäilemättä taistelu. Samalla
hän voisi paljastaa minut myöskin Pankki-Israelille. Olin tosin varma
siitä, ettei juutalainen kertoisi minusta mitään kenraalille, mutta
pelkäsin jotakin sattumaa, jotakin onnettomuutta, joka ilmiantaisi
minut ja käyntini.
Kenraali tuli huoneeseen ja istuutui tuolille, jolla itse olin muutama
hetki aikaisemmin istunut.
"Viisikymmentä tuhatta, tässä on kuitti", virkkoi hän juutalaiselle.
Kului ehkä minuutti, minkä jälkeen Pankki-Israel helisytti avaimia.
"Hyvä on", vastasi hän ja kuulin, että hän avasi kassakaapin. "Niin,
mutta minulla olisi teille ehkä jotakin", lisäsi hän sitten.
"Nimittäin mitä?" kysyi kenraali.
"Paperi, oikein hyvä ja kallis paperi. Ostin sen pari päivää sitten."
"Antakaahan kun katson."
Kassakaappi avattiin, kuulin paperin kahinaa ja sitten tuli hiljaisuus.
Kenraali nähtävästi luki myymääni paperia.
"Paljonko maksaa?"
Hymyilin, kuullessani juutalaisen mainitsevan hinnan. Se oli täsmälleen
sama kuin mitä minä olin ensin pyytänyt. Kenraali mutisi jotakin
itsekseen. Sitten he alkoivat tinkiä ja tätä tinkimistä, mihin verraten
omani oli ollut taitamatonta tuherrusta, kesti joukon yli puoli tuntia.
Aloin tulla levottomaksi, Laura ulkona hätäili jo varmasti. En voinut
olla tuntematta vilunväreitä ajatellessani hänen oleskelevan ahtaalla
pimeällä kujalla rikollisessa juutalaiskorttelissa, yksinään ja
turvattomana. Pieni oppaamme ei voinut häntä vähimmässäkään määrin
auttaa, jos niikseen tuli.
Pankki-Israel piti hyvin puolensa ja ansaitsi muutamassa hetkessä
varsin kunnioitettavan välityspalkkion.
"Hyvä on", sanoi kenraali lopuksi. "Suostun kauppaan, kuitenkin niin,
että loppusumman ja lisäksi kymmenentuhatta, mitkä nyt sattumalta
tarvitsen, suoritan myöhemmin. Tehän tiedätte minut, että minulta
saatte velkani yhtä varmasti kuin nyt itse tässä kaupassa voititte
ainakin 50 %."
Juutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen,
hyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua
seuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo
myöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli
alhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle.
Vilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä
kulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas
seisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä
kadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.
"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että
menin tärkeälle asialle."
En kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä,
vaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini
seuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli
hieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen.
Kävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää
juutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja
tulimme sievälle "Staroje Miasto"-torille. Kenraalilla tuntui olevan
aivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän
vähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin
viinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on
tuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä,
pieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on
kömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku
1609.
Seisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä,
odottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta.
Päätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen
puolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut,
että elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki
oli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen
kiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies
osoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen
huoneeseen.
Se oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine
tammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine
antiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta
pienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan
luona seisovan pöydän luona istui mies.
Se oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin,
mutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti
kumarsi.
"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin
hiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt,
arvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?"
Totisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen,
seurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että
olisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja
tervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.
Kenraali nauroi.
"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan
ehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken
monsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä
vuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä."
Nyökkäsin päätäni ja päätin pitää suuni kiinni. Tässä oli jotakin
haudattuna ja aioin odottaa sen paljastumista. Kenraali tilasi viinin
ja maistelimme sitä hitaasti ja nauttien pikareistamme. Viini oli
todellakin ihmeellistä, sen aroomi oli ihanaa. Mitään siihen
verrattavaa en ollut juonut. Tupakoimme ja joimme. Aikaa kului ehkä
neljännestunti. Kuulimme silloin ulkona auton pysähtyvän lähistölle Ja
vähän senjälkeen avattiin ovi ja hra Gurnicki tuli sisään.
Hän näytti myöskin hämmästyneeltä.
"Mitä tämä ilveily oikein merkitsee?" Puolalainen ei tuntunut ollenkaan
ystävälliseltä.
"Malttakaa hiukan mielenne", sanoi kenraali ystävällisesti. "Selitän
heti. Minulla on muuan ehdotus. Olkaa hyvä, tässä on tuoli ja tässä
pikari. Viini on hyvää."
Puolalainen heitti hattunsa sohvalle ja istuutui. Kenraali pyöritteli
savuketta sormiensa välissä. Hän ei oikein tietänyt, mistä ja miten
alkaa.
"Meillä on ollut keskenämme eräitä väärinkäsityksiä...." alkoi hän,
mutta puolalainen keskeytti.
"Väärinkäsityksiä! Yrityksiänne ei voine käsittää väärin."
Kenraali jatkoi hermostumatta.
"Niin, väärinkäsityksiä, joitten kumminkin toivon nyt selvenevän
lopullisesti. En kiellä ollenkaan tekojani, mutta tahtoisin ansaita
anteeksiantonne."
"Todellakin!" Puolalaisen huudahdus kuulosti pilkalliselta.
"Niin, ja siksi olenkin teidät tänne kutsunut." Kutsunut! Oliko meidät
tänne kutsuttu? En ymmärtänyt todellakaan mitään.
"Tilanne on siis tällainen: olen tehnyt teille pari kepposta, te
tahdotte hyvitystä, minä haluan synninpäästön. Voimme kai niin ollen
sopia, vai?"
Minun täytyi todellakin ihmetellä kenraalin joustavaa röyhkeyttä. Hän
keskusteli puijaamiensa ja ryöstämiensä henkilöitten kanssa varsin
rauhallisesti.
"Mitä te synninpäästöllä teette?" kysyi puolalainen. "Ei suinkaan
teillä ole omantunnontuskia!"
Kenraali naurahti alistuvaisesti.
"Ei ole, ikävä kyllä. Mutta synninpäästöä tarvitsen todella. Miksi, se
on oma asiani."
"Ja millä voisitte sen ansaita?" kysyin hieman huvitettuna.
"Paljastan muutaman suunnitelman."
Puolalainen pudisti päätään.
"Teidän suunnitelmistanne en anna neuvostoruplaakaan."
"Varmasti annatte, mutta teidän täytyy vakuuttaa minulle, että jos
paljastukseni on todellakin jonkinarvoinen, minä saan synninpäästön."
"Sen voi aina luvata. Entä sitten?"
"Niin, paljastus sinänsä on jo suuriarvoinen, mutta se johtaa lisäksi
toimintaan, missä henki ei ole minkään arvoinen."
"Te puhutte salaperäisesti!"
"Kuulkaapa nyt!" Kenraali alensi ääntään. "Tänä iltana kello 9 on
eräässä juutalaiskahvilassa, minkä tiedän, kokous. Siellä hyväksytään
lopullinen suunnitelma marsalkka Pilsudskin murhaamiseksi."
Puolalainen ponnahti pystyyn.
"Onko tuo totta?" kuiskasi hän kiihtyneen käheästi.
"Varmasti. Mutta kuulkaa nyt edelleen. Sain tämän tietää paikassa ja
tavalla, joka ei teitä liikuta. Enempää en tiedä, mutta sen tiedän,
että minua epäillään, enkä voi niin ollen mennä kokoukseen. Päästäkseen
sinne täytyy omata erikoinen jäsenkortti. Ymmärrättehän tietysti, että
koko piiri on kommunisteja, suurin osa palkattuja venäläisiä kätyreitä
ja lisäksi joukko mielipuolisuuden rajoilla olevia kiihkoilijoita.
Sinne kokoukseen täytyisi päästä millä keinoilla tahansa. Poliisiin ei
maksa vaivaa turvautua, sillä ennenkuin kahvila saataisiin
piiritetyksi, ehtisivät kaikki paeta, kokoontua jossakin muualla ja
toimeenpanna suunnitelman kaikesta huolimatta. Ymmärrän, että
bolshevikit tahtovat ehdottomasti raivata marsalkka Pilsudskin tieltä
pois, hän on vaarallisin mies bolshevikien sotahankkeille ja hänen
johdollaan on Puola peloittavan voimakas vastustaja."
Puolalainen vapisi kiihtymyksestä.
"Millä tavalla voimme sitten estää aikeen? Milloin yritys aiotaan
suorittaa?"
"Sitä en tiedä ollenkaan. Meidän täytyy saada suunnitelma tietoomme.
Muuan keino on sitä varten olemassa, vaarallinen ja vaikea, mutta keino
kumminkin."
"Ja se olisi?"
"Tiedän kolmen venäläisen kommunistin asunnon. He ovat olevinaan
työläisiä, mutta itse asiassa he ovat vain kiihoittajia ja
vakoilijoita. Jos yllättäisimme heidät, saisimme heiltä jäsenkortit ja
voisimme tunkeutua kokoukseen. Otaksun, että siellä esiinnytään
naamioituna, joten yrityksemme olisi hieman helpompi."
"Yrittäkäämme sitten!" huudahti puolalainen. Näin, ettei hän nyt
kammoisi mitään keinoa, ei välttäisi mitään vaaraa. Minua vain
ihmetytti ja epäilytti kenraalin "kääntymys". Huomautin siitä
puolalaiselle, mutta kenraali vakuutti niin pyhästi ja hartaasti, ettei
hänellä ole mitään kavalia aikeita, että vasten tahtoakin täytyi uskoa.
Suunnittelimme nopeasti yrityksemme ensi osan. Se oli hurjan rohkea, ja
sillä oli kaikki edellytykset epäonnistua. Yllättää ja kaapata kolme
kommunistiagenttia Varsovan juutalaiskorttelissa, se ei ollut mikään
helppo tehtävä, eikä vaaraton ainakaan. Mutta emme sitä ajatelleet.
Tehtävän tärkeys valtasi meidät ja aioin, maksoi mitä maksoi, antautua
taisteluun bolshevikeja vastaan heidän omalla alueellaan. Olimme juuri
poislähdössä, kun tulin ajatelleeksi Lauraa. Soitin hotelliin.
Puhelimessa ei ollut Laura, vaan Edit. Edit oli äärimmäisen levoton.
Laura ei ollut vielä palannut. Entä opas? Opas oli tullut, löytämättä
Lauraa. Hän ei osannut virkkaa mitään. Menetin kokonaan malttini. Laura
kadonnut juutalaiskortteliin!
Koetin kaikesta huolimatta rauhoittaa Editiä ja pyysin häntä
lähettämään oppaan luokseni Fukierille. Kerroin seuralaisilleni
tapahtumasta. Ei kumpikaan yrittänytkään salata levottomuuttaan. Jäimme
odottamaan opasta ja kenraali tiedusti tarkemmin tapahtumaa. En
tietänyt, mitä tehdä, mutta päätin sitten kuitenkin paljastaa käyntini
Pankki-Israelin luona. Kenraali nauroi hyväntahtoisesti, kun kerroin
hänelle tekemäni kepposen.
"Minä olin jättänyt kutsun teille hotelliin, mutta te siis löysitte
minut muuten. Antaa olla nyt, kun asiat ovat näin. Pankki-Israel joutuu
maksamaan lystin. Kaappaukseni Danzigissa suoritan kyllä hieman
myöhemmin. Mutta neiti Soinin katoaminen on vakava asia. Lempo vieköön,
se sattui pahaan aikaan. Meidän täytyisi nyt yrittää saada selväksi
kaksi asiaa samalla kertaa. No, kunhan opas tulee!"
Poika saapui neljännestunnin kuluttua. Hänen kertomuksensa oli lyhyt
eikä valaissut paljonkaan asemaa. Hän oli nähnyt Lauran kadulla. Muuan
mies tuli juuri häntä kohti ja silloin oli Laura vetäytynyt erääseen
porttikäytävään.
Ajatus pälkähti päähäni.
"Kuules, eikö tuo mies muistuttanut tätä herraa?" kysyin ja osoitin
kenraalia.
"Kyllä!" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.
Asia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja
välttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä
olikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli
luullut Lauran poikenneen sivukujalle.
"Muistatko porttikäytävän?" kysyin pojalta.
"Varmasti!"
"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla,
mitä on tehtävä", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä,
hajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.