oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri
vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä
miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta,
aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli
sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin
raunioitten suojaan.
Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme
pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu
paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä
vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä
ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit
oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten
pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai
oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli
käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen
sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.
Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies
hävisi kuin varjo metsikköön.
"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme
ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa
ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme
lyönnit.
Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin,
ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät.
Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa
ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.
Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti
äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin
hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti,
selvästi hyvillään.
"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat
mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat
vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin,
että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte
mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän
miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi.
Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen
hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"
Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän
jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme
liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme
me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä
vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.
On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä
taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa
on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia
tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän,
jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain
yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi
olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada
surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.
"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"
Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo.
Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut
puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton,
maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt
minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari
vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään
muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut
yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.
Tartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään.
Hengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä
sähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien
päällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan
väsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla
makasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski
haavoittunut?
Sähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin,
varomattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.
"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!"
Niin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen
ollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan
tyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä
Lauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura
oli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto
vie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan
epäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta
niin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään
ajattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla
ja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani
vaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen
hyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan
hänen huulensa painautuivat -- niin minusta tuntui ainakin, vaikka
Laura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi -- minun
huuliani vastaan.
Olin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura
samalla rangaistuksensa.
Parin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen
kohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili
hämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen.
Raunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli
aseista riisuttuna ja vartioituna siellä.
Mutta pääasia sitten: paperit.
Kysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.
"Kas tässä!" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen
nopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.
"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?"
Laura näytti vähän hämmästyneeltä.
"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."
"Kuka sen otti?"
"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."
Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta
perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty.
Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin
tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä,
mutta emme myöskään mitään löytäneet.
Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei
ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme
kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain
vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu,
niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän
romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti
alaspäin Lauran silmissä.
Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä
olin nyt moninkertainen voittaja.
Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun
ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle,
sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun,
toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat
sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua
jo Vilnassa.
"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura
erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.
"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut
kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet.
Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet
perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri
alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura
sisään heiluttaen käsilaukkuaan.
"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen
mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän
käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.
"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin
käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."
Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati
sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.
Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.
KOLMAS OSA.
En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta,
ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy
rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.
Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en
tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella
tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin
hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat
olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia
jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt
Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti
edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,
etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen
ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin
vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella
purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä
täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella:
Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.
Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein
ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin
suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi
päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan
Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle
"tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla
olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät
huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta
totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä
jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja
kieltolakirikoksista kuin suutelevan.
Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen
johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja
kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun
välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin
hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei
hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin
joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan
paratiisillisessa merkityksessä.
"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?"
kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja
loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.
"Kuinka niin?"
"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu
humoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei
ymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä
lausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä
kysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?"
"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni."
"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen.
Sinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet
kehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita
historiallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen
kirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon
paremman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää
vilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et
saa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat
aikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!"
Tietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää
olevansa väärässä.
"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän", sanoi Edit vienosti ja
syventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.
Lauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja,
jotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan
yksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni.
Laura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä
tapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen
päivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki
kaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat
yksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani
karanneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli
kai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani.
Puolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali
Nagelkopfin kanssa.
Juna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen
Veikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä
havaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta
mitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut,
lukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään
räjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille,
että vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville
Napoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle
Wilhelmiä vastaan taisteltaessa.
Varsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa
vertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen
vaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen
ja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva,
etenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja
iloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat
tietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine
pukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine
luonteineen.
Katselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan
täyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä
tuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen
ponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä
turvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä
liian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina.
Oikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on
ensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä
ja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin
tehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän
ei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on
myöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle
sille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa
onnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee
sen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että
sisäisistä, huolimatta.
On kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine
liikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha
vuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine
kujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella
pikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten
puolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat
kauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat
liikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot
tammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset
ja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä,
tosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia
siitäkin huolimatta.
Ajoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua
bulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien
ja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman
hotellin, "Bristolin" eteen, missä talossa maailmansodan aikana
molempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet,
jättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja
koristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus
ja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.
Bristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin
mielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa
luulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole
mitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on
malliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan
jälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä
ikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys
ruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat
korvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan.
Aamiainen oli sekä hyvä -- puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita --
että kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä
neuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo
ero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.
Minä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut
hellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En
epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli
nostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja
suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat
kai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän
toimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin
turvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään
luonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi.
Istuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä.
Diplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa
jäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut
ollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden
minuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti
sisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät
keskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja
Editinkin kasvoilta katosi tuo "riutuva" ankeus. Pujahdimme ennen
pitkää diplomaatin työhuoneeseen.
"Onnittelen!" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. "Te hoiditte
asian mainiosti."
"Te tiedätte jo?"
"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat
tietää aikanaan. Entäs nyt?"
"Niin, entäs nyt?" kertasin.
"Kenraali on kaupungissa", sanoi puolalainen.
"Todellakin, oletteko tavannut hänet?"
"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet
keksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen
asuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä
edes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin
maksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa."
Odotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.
"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte
tästä?"
Tartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli
suuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit
varmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli
sotaministerin omakätinen allekirjoitus.
"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?" kysyin.
"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta."
"Myydä? Mutta sehän olisi..."
Puolalainen teki rauhoittavan eleen.
"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole
totta sanaakaan."
"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?"
"Ei, ainoastaan varastettu." Puolalainen hymyili.
"Varastettu nimikirjoitus?" En todellakaan ymmärtänyt mitään.
"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on
yksinkertaisesti varastettu."
"Mutta millä tavalla?"
"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka
sotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä
suunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on
perehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta
ensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman.
Siihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen
y.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu
kappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä
kaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä
jäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka
sotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja
tämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut
papereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen
tietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä
voinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini
ketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan
ostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa
rosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa
rauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei
varmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia."
"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?"
"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle
paperin."
"Minä?"
"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä
minut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella
myynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja
siten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja
toimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen
luokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel
hankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy
paperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan
siksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille.
Suostutteko osaanne?"
Mietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen
kyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.
"Missä Pankki-Israel asuu?" kysyin.
"Hän asuu juutalaiskorttelissa." Epämiellyttävä väre kulki pitkin
selkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua
korvissani.
"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän
huvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen
pyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään",
sanoi puolalainen.
Tunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka
tapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista
käsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.
"Olkoon menneeksi", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. "Minä lähden
Pankki-Israelin luo ja myyn paperin."