Kapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki

oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri

vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä

miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta,

aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli

sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin

raunioitten suojaan.

Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme

pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu

paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä

vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä

ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit

oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten

pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai

oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli

käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen

sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.

Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies

hävisi kuin varjo metsikköön.

"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme

ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa

ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme

lyönnit.

Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin,

ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät.

Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa

ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.

Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti

äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin

hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti,

selvästi hyvillään.

"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat

mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat

vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin,

että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte

mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän

miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi.

Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen

hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"

Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän

jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme

liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme

me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä

vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.

On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä

taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa

on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia

tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän,

jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain

yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi

olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada

surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.

"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"

Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo.

Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut

puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton,

maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt

minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari

vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään

muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut

yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.

Tartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään.

Hengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä

sähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien

päällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan

väsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla

makasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski

haavoittunut?

Sähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin,

varomattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.

"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!"

Niin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen

ollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan

tyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä

Lauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura

oli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto

vie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan

epäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta

niin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään

ajattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla

ja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani

vaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen

hyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan

hänen huulensa painautuivat -- niin minusta tuntui ainakin, vaikka

Laura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi -- minun

huuliani vastaan.

Olin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura

samalla rangaistuksensa.

Parin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen

kohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili

hämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen.

Raunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli

aseista riisuttuna ja vartioituna siellä.

Mutta pääasia sitten: paperit.

Kysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.

"Kas tässä!" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen

nopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.

"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?"

Laura näytti vähän hämmästyneeltä.

"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."

"Kuka sen otti?"

"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."

Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta

perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty.

Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin

tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä,

mutta emme myöskään mitään löytäneet.

Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei

ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme

kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain

vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu,

niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän

romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti

alaspäin Lauran silmissä.

Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä

olin nyt moninkertainen voittaja.

Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun

ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle,

sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun,

toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat

sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua

jo Vilnassa.

"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura

erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.

"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut

kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet.

Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet

perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri

alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura

sisään heiluttaen käsilaukkuaan.

"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen

mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän

käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.

"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin

käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."

Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati

sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.

Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.

KOLMAS OSA.

En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta,

ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy

rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.

Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en

tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella

tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin

hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat

olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia

jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt

Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti

edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,

etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen

ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin

vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella

purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä

täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella:

Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.

Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein

ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin

suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi

päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan

Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle

"tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla

olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät

huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta

totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä

jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja

kieltolakirikoksista kuin suutelevan.

Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen

johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja

kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun

välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin

hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei

hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin

joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan

paratiisillisessa merkityksessä.

"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?"

kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja

loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.

"Kuinka niin?"

"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu

humoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei

ymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä

lausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä

kysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?"

"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni."

"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen.

Sinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet

kehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita

historiallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen

kirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon

paremman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää

vilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et

saa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat

aikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!"

Tietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää

olevansa väärässä.

"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän", sanoi Edit vienosti ja

syventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.

Lauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja,

jotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan

yksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni.

Laura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä

tapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen

päivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki

kaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat

yksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani

karanneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli

kai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani.

Puolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali

Nagelkopfin kanssa.

Juna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen

Veikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä

havaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta

mitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut,

lukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään

räjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille,

että vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville

Napoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle

Wilhelmiä vastaan taisteltaessa.

Varsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa

vertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen

vaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen

ja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva,

etenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja

iloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat

tietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine

pukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine

luonteineen.

Katselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan

täyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä

tuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen

ponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä

turvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä

liian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina.

Oikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on

ensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä

ja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin

tehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän

ei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on

myöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle

sille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa

onnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee

sen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että

sisäisistä, huolimatta.

On kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine

liikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha

vuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine

kujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella

pikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten

puolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat

kauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat

liikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot

tammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset

ja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä,

tosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia

siitäkin huolimatta.

Ajoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua

bulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien

ja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman

hotellin, "Bristolin" eteen, missä talossa maailmansodan aikana

molempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet,

jättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja

koristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus

ja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.

Bristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin

mielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa

luulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole

mitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on

malliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan

jälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä

ikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys

ruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat

korvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan.

Aamiainen oli sekä hyvä -- puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita --

että kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä

neuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo

ero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.

Minä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut

hellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En

epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli

nostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja

suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat

kai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän

toimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin

turvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään

luonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi.

Istuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä.

Diplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa

jäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut

ollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden

minuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti

sisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät

keskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja

Editinkin kasvoilta katosi tuo "riutuva" ankeus. Pujahdimme ennen

pitkää diplomaatin työhuoneeseen.

"Onnittelen!" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. "Te hoiditte

asian mainiosti."

"Te tiedätte jo?"

"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat

tietää aikanaan. Entäs nyt?"

"Niin, entäs nyt?" kertasin.

"Kenraali on kaupungissa", sanoi puolalainen.

"Todellakin, oletteko tavannut hänet?"

"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet

keksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen

asuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä

edes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin

maksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa."

Odotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.

"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte

tästä?"

Tartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli

suuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit

varmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli

sotaministerin omakätinen allekirjoitus.

"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?" kysyin.

"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta."

"Myydä? Mutta sehän olisi..."

Puolalainen teki rauhoittavan eleen.

"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole

totta sanaakaan."

"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?"

"Ei, ainoastaan varastettu." Puolalainen hymyili.

"Varastettu nimikirjoitus?" En todellakaan ymmärtänyt mitään.

"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on

yksinkertaisesti varastettu."

"Mutta millä tavalla?"

"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka

sotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä

suunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on

perehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta

ensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman.

Siihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen

y.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu

kappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä

kaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä

jäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka

sotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja

tämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut

papereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen

tietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä

voinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini

ketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan

ostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa

rosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa

rauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei

varmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia."

"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?"

"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle

paperin."

"Minä?"

"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä

minut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella

myynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja

siten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja

toimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen

luokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel

hankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy

paperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan

siksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille.

Suostutteko osaanne?"

Mietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen

kyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.

"Missä Pankki-Israel asuu?" kysyin.

"Hän asuu juutalaiskorttelissa." Epämiellyttävä väre kulki pitkin

selkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua

korvissani.

"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän

huvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen

pyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään",

sanoi puolalainen.

Tunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka

tapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista

käsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.

"Olkoon menneeksi", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. "Minä lähden

Pankki-Israelin luo ja myyn paperin."

Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani · 第 8 / 13 段