koski Vilnan kysymystä sekä sitten Lauran vangiksijoutumisen, lausuen
arvelunani, että kenraali Nagelkopf oli tavalla tai toisella
toimittanut Lauran mukaan tuon väärennetyn tärkeän paperin. Sihteeri,
joka oli läsnä keskustelussa, ei salannut levottomuuttaan. Kenraali
silmäili minua tutkivasti ja kysyvästi.
"Kirottu juttu!" sanoi kenraali. "Tilanne on sellainen, että vältän
kaikkea väkivaltaa viimeiseen saakka. Varsovan konferenssi täytyy saada
onnistumaan. Luulisitteko voivanne jollakin tavoin järjestää asiaa?"
Miettimättä hetkeäkään esitin suunnitelmani, jonka olin laatinut
autossa istuessani.
"Komentakaa minulle avuksi kunnollinen upseeri ja antakaa hänelle
valtuus järjestää patrulli. Yrittäisin vapauttaa vangitut ennen yötä.
Sitä ennen koetan hoitaa asian kenraali Nagelkopfin kanssa."
"Hyvä on, suostun ehdotukseen. Voisihan kenraalin myöskin vangita..."
"Ja joutua siten selkkauksiin", keskeytin minä sangen epäkohteliaasti
tosin, mutta mielestäni järkevästi.
"Mahdollista kyllä", myönsi kenraali. "Tulkaa sitten huomenna, ja
kertokaa, miten yritys on onnistunut."
Nousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.
"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne", sanoi hän ja
poistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni
upseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen
näköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin
saattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin
kanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian
kappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja
köyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja
sivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni
ei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin
näin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten
yllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli,
ettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen,
hyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin
kuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin
hitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni.
Tarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten
kenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan:
"sisään!" Hän oli siis kotona.
Avasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut
lähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli
ollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.
Kenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin
asemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää
voinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän
huolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan
mahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja
provokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.
Kenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin
revolverin esille.
"Kädet ylös!"
Kenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin
joutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani
ja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä
oli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja
ällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.
"Mitä perhanaa!" pääsi häneltä tahtomattaankin.
"Kääntäkää selkänne!" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin
häntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa
oli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.
"Istukaa!" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan
tarkasti silmällä vankiani. "Milloin saavuitte Vilnaan?"
"Toissapäivänä." Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli
todellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut
kuvitellakaan.
"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?"
"Lentokoneella ja autolla."
Vihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut
huomioon.
"Mitä pirua te minusta tahdotte?" kysyi kenraali teeskentelemättömän
kummastuneena vihdoin.
"Yhtä ja toista", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin
sitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja
iskin sitten äkkiä:
"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?"
Kenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli
ollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos
kuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En
sitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.
"Ei kuulu teille missään tapauksessa", sanoi hän hiukan ivallisesti.
Minä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena
maantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi.
Revolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava
todistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun
revolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan
vaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.
"Vai niin", vastasin sanoja venyttäen, "vai ei kuulu minulle. Minä
kuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan
sen vuoksi kysymykseni vielä kerran."
"Ja minä toistan kieltävän vastaukseni." Kenraali naurahti
huolettomasti ja sytytti savukkeen yhtä huolettomasti. Minulla olisi
ollut suuri halu todellakin turvautua aseeseeni, mutta sellainen ei
sopinut. Yritin uhkausta.
"Minä voin vangituttaa teidät millä hetkellä hyvänsä."
"Epäilemättä", myönsi kenraali rauhallisesti, "muuten ette olisi
uskaltanut toimeenpanna tätä revolverikomediaakaan. Mutta haluaisin
tietää, mitä sillä voittaisitte?"
"Otaksun, että teillä olisi yhdeksänkymmentä yhdeksän mahdollisuutta
sadasta kärsiä sotilaallinen sankarillinen kuolema puolenkymmenen
sotilaan ja upseerin läsnäollessa jossakin syrjäisessä paikassa."
Kenraalin äänen sävy muuttui isälliseksi. Huomasin, että hän nautti
tilanteesta, mikä antoi hänelle tilaisuuden osoittaa joustavuuttaan ja
taitoaan.
"Nuori mies, te päättelette vallan loistavasti, mutta, kuten sanotte,
on minulla vielä yksi mahdollisuus selviytyä toisellakin tavalla. Ja se
mahdollisuus minut pelastaakin."
"Ja se mahdollisuus olisi?"
"Olette utelias, mutta olkoon menneeksi: minä, katsokaas, tiedän liian
paljon, ja voin myöskin aikaansaada liian paljon, jotta uskallettaisiin
minusta selviytyä niin mutkattomalla tavalla."
Purin huuliani. Humpuukimestari oli ilmeisesti oikeassa. Muistin
kenraali Zeligovskin epäröivän äänensävyn, kun hän puhui
vangitsemisesta.
"Ammun teidät sitten itse, ellette anna vaatimiani tietoja", sanoin
päättävästi.
Kenraali nauroi ääneensä.
"Sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta epäilen kuitenkin
uskallustanne. Ja otaksun myöskin, että käsitätte, ettei kuolleelta
ihmiseltä saa mitään tietoja."
Ei, minun täytyi muuttaa taktiikkaani. Voimakeinot tuskin auttaisivat.
"Paljonko tahdotte tuosta tiedosta?" kysyin kursailematta. Kenraali
silmäsi minua hiukan hämmästyneenä enkä sitä ihmetellytkään. Hänellä ei
kai vieläkään ollut mitään aavistusta seikkailustani hänen sänkynsä
alla, ja niin ollen täysi syy ihmetellä, mitenkä saatoin yleensä näistä
asioista niin paljon ja niin tarkoin tietää. Juuri epätietoisuus tästä
lujitti asemaani.
"Sataviisikymmentätuhatta!" Kenraali napsautti sormiaan.
Minä aloin tuntea raivoa. Aika kului hukkaan keskustellessa.
"Ei hyvä kenraali, niin paljon en maksa. Se olisi kolme kertaa enemmän
kuin bolshevikit teille maksavat. Te annatte sen tiedon ilmaiseksi."
"Tosiaankin?" Kenraalin ääni kuulosti väsyneen ivalliselta.
"Kyllä!" vakuutin lujasti ja kaivoin vasemmalla kädelläni taskustani
valokuvan. Onnittelin itseäni, että joskus olin tullut innostuneeksi
amatöörivalokuvaukseen.
"Ellette viiden minuutin kuluttua ilmoita minulle vaadittua tietoa ja
ehdottoman oikein, lähetän tämän valokuvan arvoisalle puolisollenne
yksityiskohtaisen selostuksen mukana."
Ojensin valokuvan kenraalille ja näin toisen kerran hänen kalpenevan.
Valokuvassa oli ikuistettu kohtaus Zoppotin hiekkarannalta, missä
kenraali Amos Aron Nagelkopf ja madame Heloise Pirard paratiisillisissa
puvuissa istuivat tai oikeastaan makasivat sangen herttaisessa
idyllimäisessä asennossa. Valokuva matkaansaattaisi varmastikin
räjähdyksen tulenaran Rebekka-rouvan tunteissa.
Kenraali ei vieläkään antautunut.
"Mitä minua tällaiset tyhmyydet liikuttavat?"
"Kuulkaapa kenraali, minua alkaa tämä keskusteleminen jo väsyttää."
"Lopettakaa sitten."
"En lopeta, ennenkuin olen saanut asiasta selvän. Te, kenraali, olette
köyhä mies, mutta Rebekka-rouva on rikas nainen. Teillä ei
totisestikaan ole varaa menettää hänen suosiotaan. Tiedän sen kyllä.
Siis nyt ehdottomasti ja viimeisen kerran: missä ovat paperit?"
Kenraali pyöritteli neuvottomana savuketta käsissään. Ilmeistä oli,
että hän mietti jotakin rohkeaa ja hurjaa temppua, millä pelastautua
vielä kahdennellatoista hetkelläkin. Istuin kärsivällisesti ja odotin,
sillä aikaahan vielä oli.
"Olkoon menneeksi", taipui kenraali vihdoinkin, "ilmoitan siis. Paperit
ovat neiti Soinin käsilaukussa."
"Siis hänen mukanaan?"
"Kyllä."
"Miten onnistuitte ne panemaan käsilaukkuun?"
"Se oli peräti helppoa, neiti Soini poistui hetkeksi käytävään ja
sillaikaa työnsin ne suurenlaiseen käsilaukkuun aivan pohjalle. Ne
eivät ottaneet suurtakaan tilaa."
Olin saanut tietää aivan tarpeeksi. Kenraalista en kuitenkaan vielä
ollut selvä, en voinut antaa hänen poistua ennenaikojaan, hänhän olisi
voinut huomattavasti haitata suunnitelmaani. Mietin, millä tavalla
asian järjestäisin ja päätin sitten soittaa kapteenille, joka oli
sanonut menevänsä esikuntaan. Hän voisi komentaa sieltä reippaan
sotilaan pitämään kenraalia kotiarestissa ainakin seuraavaan aamuun.
Aloin tuntea, että asia järjestyy vähitellen.
Kumarruin juuri tarttuakseni puhelintorveen, kun äkkiä tunsin lujan
sormiotteen kietoutuvan oikean ranteeni ympärille ja revolverin
tempaistavan kädestäni. Olin antanut yllättää itseni viimeisellä
hetkellä. Yritin tempautua pystyyn, mutta kenraali heitti minut
takaisin ja hetken kuluttua täytyi minun kädet ylhäällä tuijottaa
kahteen revolveriin, joista toinen oli omani ja toinen kenraalin.
Tottuneen taitavasti oli kenraali senkin siepannut taskustani. Pelini
alkoi todella käydä vaaralliseksi.
"Kas niin, nuori mies", virkkoi kenraali isällisesti ja istahti
nojatuoliin. "Osat ovat vaihtuneet, sillä vuoroinhan vieraissa käydään.
Nyt minäkin asetan teille muutamia tehtäviä. Antakaa ensiksi valokuva
tänne!"
Tottelin, mutta en voinut olla hymyilemättä mielessäni: olihan minulla
filmi ja siitä saatoin ottaa jäljennöksiä niin paljon kuin halusin.
"Mistä olette niin vietävän hyvin perehtynyt minun vaatimattoman
persoonani toimintaan?" Revolverien suut olivat ilkeitä, mutta en
sittenkään pelännyt. Kenraali ei uskaltaisi ampua muuta kuin
äärimmäisessä hädässä.
"Minä pidän asiani omana tietonani."
Kenraali katseli vuoroin minua, vuoroin revolvereja, punniten niitä
käsissään. Mutta minulla oli yliote, se hänen täytyi tuntea eikä hän
enää udellut minulta mitään.
"Hyvä niinkin. Minulla ei, ikävä kyllä, nyt ole aikaa tutkia teitä
tarpeeksi, mutta pidän huolta siitä, että teille jää riittävästi aikaa
mietiskellä sellaisia pikkuseikkoja kuin varmistetun revolverin
käsittelyä silloin, kun varmistin on vain tiellä."
Ymmärsin, mistä kenraalin äkillinen rohkeus oli lähtöisin: innoissani
en ollut huomannut ottaa revolveristani varmistinta, minkä huomattuaan
kenraali uskaltautui riistämään aseeni kädestäni. Olin todellakin ollut
aasi.
"Nouskaa ja astukaa edeltä tuonne alkooviin!"
Tottelin.
"Istuutukaa tuohon tuolille!"
Istuuduin tukevalle tammituolille ja ennenkuin osasin edes aavistaa
kohtaloani, tunsin lujan köyden kiertyvän käsieni ympäri, se vedettiin
taakse ja muutaman minuutin kuluttua oli minut ensiluokkaisesti sidottu
tuoliin, kädet tuolinselustaan takana.
"Toivoakseni ette huuda, mutta en voi olla siitä varma ja siksi pidän
siitäkin puolesta huolen."
Kenraali sitoi kohteliaasti, mutta lujasti pyyheliinan suuni eteen.
Olin nyt jotenkin vaaraton vihollinen. Kenraali tutki taskuni, mutta ei
löytänyt mitään mainittavaa. Kaikki paperini olin jättänyt omaan
huoneeseeni ja olin mielissäni varovaisuudestani.
Varmistauduttuaan minun kykenemättömyydestäni häiritsemään hänen
toimintaansa kenraali nopeasti pakkasi matkalaukkunsa, soitti
palvelijaa ja antoi tämän kantaa matkalaukut alas. Istuin alkoovissa
eikä palvelija mitään aavistanut, kun ei mitään nähnytkään.
"Kas niin, näkemiin sitten!" kuiskasi kenraali korvaani ja poistui
nopeasti.
Mietin hieman asemaani. Kapteeni tulisi pian. Hän tiesi, kenen luokse
olin mennyt ja ellei minua näkyisi sovittuna aikana, hän tietenkin
tulisi minua etsimään. Hänelle sanottaisiin, että kenraali oli jo
lähtenyt. Hän tulisi huoneeseen, mutta ei näkisi mitään. Oli
epäiltävää, pistäisikö hänen mieleensä vilkaista alkooviin.
Suunnitelmani toteuttaminen voisi viivästyä, etenkin kun kenraali oli
vapaana. Häneen nähden tosin otaksuin, että hän kiirehtisi
mahdollisimman pian karistamaan Vilnan tomut jaloistaan. Mutta
kuitenkin, en voinut jäädä odottamaan. Käsiäni ja jalkojani en voinut
vapauttaa. Muistin heti puhelimen. Olinhan Danzigissa ollut
samanlaisessa tilanteessa. Mutta side suuni edessä ehkäisisi
puhelinkeskustelun. Koetin irroittaa siteen ja sain pääni painetuksi
terävää sängynsärmää vastaan. Painoin voimakkaasti kasvojani särmää
vastaan ja työnsin. Todellakin, side liukui hiukan alaspäin. Jatkoin
ponnistuksiani hellittämättä ja kymmenen minuutin kuluttua olin saanut
siteen työnnetyksi kaulalleni.
Vaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että
saatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta
varmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani
pöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.
Hotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin
palveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin,
että ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan
minua kenraalin huoneeseen.
Kului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui
sisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen
oloni.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.
"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali
Nagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö
muuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?"
"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään."
Ymmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää.
Minulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni
mukaan tsaristien konferenssiin.
Mutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua
kiidimme autossa kohti "puolueettoman alueen" rajaa.
Tie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen
välissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten
reunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle
syöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä
pitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja
olkikattoineen.
Saavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään
esikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi
kaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi
puolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.
Kiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen.
Muutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki
kavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.
Kuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen.
Upseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu
etemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten
läheisyydessä olevaan mökkiin.
Lähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan,
pienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli
laaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen.
Joittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön
peitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura
oli siis siellä.
Kapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli
vaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten
konekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse.
Mutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.
Olin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta.
Koetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne
kukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät
liettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti,
liettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen
oli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.
Mutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi
juuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa
harjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis
niin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä
sillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin
kukkulan taholta.
Huomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani.
Jos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei
kukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä
päin, oikeastaan selkäpuoleltaan.
Palasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin
upseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja
miehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista.
Niitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi
miehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin
että jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö
aseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla.
Kiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.
Tunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista
ryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.
Tunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä
selvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan
vangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko
maailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna.
Englantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli
kokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja
taas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia
vangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta
jatkui taukoamatta edelleenkin.
Heti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin
hiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi
toisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.
Kuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme
pieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit
kertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja
komennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua
kummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle
patrullimatkalle!
Lähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen
kuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat
siitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli
kaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman
kiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien
puoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että
retkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.
Harjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli
oikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi
keksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja
ennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen
toiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean
tien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin
korkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten
tähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei
ollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että
onnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran
voidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta
tempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa
ymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma
tuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme
hyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää
vihollispartion poistumisen.
Puolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme
laajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen
tykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme,
parin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin
taskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin.
Mutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni.
Minua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta.
Tupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät
täydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.
Noin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot
pilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai
jotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit
tarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat
huudahtivat yhtaikaa.
"Kaksi vahtia!" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä
kukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi
pensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja
tähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että
heillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet
huomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua
niinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.
Sodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän
sota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji
metsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli,
mutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin
auringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen
tunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme
mahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.
"Kirottua!" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen
kanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään
seikkailumme.